torstai 9. marraskuuta 2017

Paradox

Siitä on nyt kohta kaksi kuukautta, kun opiskelut keskeytin.
Olo on ollut vaihteleva.
Helpotuksen sekä itsesyytösten sekamelskaa.
"Onneksi ei tarvitse mennä paikkaan, mikä ei tuntunut omalta. Onneksi kuumeilut ja etovat olot ovat loppuneet. Onneksi kokeilin, muuten en olisi tiennyt. Nyt tiedän taas enemmän voimavaroistani."

"Laiska. Saamaton. Hylkiö. Nolo! Et sä missään onnistu. Ei susta koskaan mitään tule. Et tule sopeutumaan yhteiskuntaan. Miksi sairas ihminen edes on elossa enää? Riippakivi! Maanvaiva."

Ei tarvitse kahteen kertaan miettiä, mitä lauseita itselleni enimmäkseen hoen.
Kun sitä pitäisi olla armollinen, itsensä kaveri.
Puhua itselleen, kuin puhuisi kaverilleen.
Ehkä olen jo unohtanut, miten kaverille puhutaan...
Kaupan kassa tai viraston tädit eivät niitä ole.

En tosin tiedä olisinko koskaan aloittanut Mieli maasta RY:n vertaistukiryhmässä, ellen olisi koulua lopettanut. 
Olen iloinen, että siellä aloitin.
Se ei sido, joten sinne saa mennä silloin kun itselleen sopii.
Aikaa on pari tuntia keskustella, mikä tosin menee joskus liian nopeasti. 
Mutta silti minulle parempi kuin 45 minuutin yksinpuhelu terapiassa, jossa viimeksi kävin.
Vertaistuki on melkoinen voimavara.
Sain myös kuulla eräältä ammattinäyttelijältä, että sopisin harrastelijateatteriin habitukseni sekä luonteeni vuoksi.
Ja se olisi myös hyvää terapiaa.
Olen miettinyt jo nuoresta saakka harrastajateatteria, mutta en ole uskaltanut siihen ryhtyä.
Nytkin tahtoisin, mutta... en uskalla.
En, vaikka joku mua kannustikin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen.
No, ehkä juuri siksi en uskalla.
Ja pelkään, että en pysty sitoutumaan uupumuksen vuoksi.
Minulla kun alkaa myös kuntouttava työtoiminta jälleen eräällä Mediapajalla.
Pääsen harjoittelemaan AV - puoltakin.
Kuulemma voitaisiin tehdä käsikirjoituksia, kuunnelmia, vahanukkeanimaatioita ym.
Jännää!
Mutta toki teen myös edelleen graafista suunnittelua sekä pelaan kuvien kanssa.

On ollut melkoisen rankkaa parisen viikkoa joka päivä.
Olen riidellyt lähes päivittäin erään ihmisen kanssa, joka alkoi tuntumaan läheiseltä. 
On/off - suhde.
Tai yhteys oikeastaan.
Riidellään, sovitaan.
Riidellään, sovitaan.
Kunnes sitten tällä viikolla blokkasin koko ihmisen, koska petyin niin paljon, sekä pelkäsin että tulen satuttamaan itseäni myöhemmin todella pahasti.
Mikäli se nyt on mahdollista enään sen erään jälkeen, joka siipeni katkaisi. 
Juttelen muuten hänelle edelleen päivittäin mielessäni, mutta ääneen.
Mutta ehkäpä tarkoitan tuon uuden tuttavuuden kohdalla enemmänkin sitä, että vanhat haavat aukeavat uudestaan, uudestaan ja uudestaan...
Mikäli ne ehtivät edes parantua missään välissä.
En voi sanoa että olisi suurista tunteista kysymys, mutta jonkinlaisista kylläkin.
Mietittiin jo näkemistäkin.
Se oli pelottavaa, mutta kivaa.
Mutta en vain voi olla yhteyksissä ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä miten särkyvää olen ja miksi.
Joka ei itse ole niin herkkä, mitä minä. 
Ja joka ei kunnioita mua, eikä oikeastaan ketään, omien sanojensa mukaan.
"I wanna save u, coz i wanna save myself"
Tuo ei myöskään ollut mitenkään hyvä juttu.
Tuli todella huonot vibat.
Enkä tahdo pelastajaa!
En edes silloin, vaikka se tehtäisiin epäitsekkäistä syistä.
En myöskään tahdo pelastaa ketään.
Haluan että täydennämme toisiamme, olemme tasavertaisessa suhteessa.
Mutta enpä usko, että tulen sellaisessa koskaan olemaan, monen syyn vuoksi.
Ja sitten teen epätoivoisia asioita yskinäsyyden keskellä.
Elän virtuaalimaailmassa, en todellisuudessa.
Mutta niin kuin joskus olen kirjoittanut; ehkä harrastan virtuaalisuhteita siksi, koska niissä ei ole vaaraa tapaamisesta.
On tavallaan turvassa.
Mutta siltikin kaipaa rakkauta, läheisyyttä... 

Olin baarissa käymässä viime kuussa.
Edellisestä kerrasta olikin 10 kkta.
Ei ollut helppoa eikä järin mukavaa.
Särkynyt sydän sekä ilman ystävän seuraa... Ison osan ajasta yritin olla itkemättä.
Olisin voinut viettää aikani toisellakin tapaa.
Ja ne kundit sitten!
Ei, ei ja ei!
Ei mitään aivoja stimuloivaa.
Turhakkeita, jotka olettivat pääsevänsä luokseni yöksi.
Peruin myös eräät sokkotreffit viime viikolla.
Minulle tuli todella huonot vibat kyseisestä ihmisestä.
Siihen vaikutti monta asiaa.
Enimmäkseen se, kun pyysin hänen kuvaansa viestinä, mutta hän ei vastannut siihen mitään.
Laitoin viestin, että emme tule näkemään ja syyn miksi.
Silti hän tuli Treelle seuraavana päivänä, vaikka oli nähnyt viestini.
Valitti, kun tuli turhaan.
Eh... no thanks!
Mies aivoilla, kiitos.

Paradoksi.
Minä ja elämäni ovat paradoksi.
Tunnen, että olen masokisti sekä hedonisti samassa kuoressa.
Hukassa ison osan ajastani.
On ollut jäälleen päiviä, kun ei missään ole hyvä olla.
Olen hirveän rauhaton sekä ahdstunut.
Ajattelen kuolemaa edelleen paljon.
En pelkää sitä, vaan pelkään että en kuolekkaan.
Tein BDI - testin  pitkästä aikaa ja sain pisteiksi 35 tai 36.
Ovat tippuneet viime kerrasta, mikä sinänsä on hyvä.
Siltikin tulos: vakava masennus.
En yllättynyt.

Laitan tähän linkin vielä World of mine sivustolleni, josta taas saa linkit muille sivustoille, jossa kuviani sekä tunteitani tyrkytän.
Teen sen siksi, koska tähän blogiin lisätyt linkit eivät toimi, enkä vieläkään ole jaksanut asiaan panostaa.
Olen miettinyt myös jatkavani blogia World of minessä, Wordpressin puolella.
Pidän siitä enemmän.
Etenkin, koska linkit toimivat! 
https://yazminex.wordpress.com/blog/ 



Masennus ruokkii ahdistusta, ja toisinpäin. Nuo kaksi ovat yksinäisyyden parhaita ystäviä.

 








 

tiistai 3. lokakuuta 2017

Loppu = alku?

Ei sitä jaksamista opiskeluihin kauaa kestänyt, mitä pelkäsinkin.
Sitä pelkäsi myös muutkin.
Silti tuntuu, että olen tuottanut pettymyksen koko yhteiskunnalle.
Ja mikä pahinta; itselleni.
Tällainen luuseri, joka ei jaksa mitään.
Pitäisi sopeutua siihen mahdottomaan tahtiin, koska niinhän muutkin tekevät.
Se on vain pakko!
Koulua oli useimmiten 2 - 3 päivää viikossa, ja tahti ihan helvetillinen.
Kävimme eräänkin kerran eräästä aiheesta kahden viikon asiat kolmessa päivässä läpi, koska ei ollut tunteja lähiaikoina.
Ahdistuin.
Masennuin syvemmin.
Itkin joka päivä.
Vapaapäivät eivät todellakaan olleet vapaapäiviä.
Minusta tuntui päivä päivältä vahvemmin siltä, että ei tämä ole paikka jonne kuulun.
Kunnes sitten eräs päivä vain tiesin, että se tulee olemaan viimeinen päiväni siellä.
Kävelin puistossa ja itkin.
Onneksi siellä oli ihana hiljaisuus.
Sitä tarvitsin.

Tiedän, että ei ole pakko masentuneen jaksaa, mutta itselleen sitä on hyvin ankara.
Niin ankara, että en ole nukkunut useaan viikkoon kuin 2 - 4 tuntia yössä.
Olen itkenyt päivittäin.
Olo on etova, kuumeinen... hyvin uupunut.
Toisaalta olen kuitenkin helpottunut.
Mutta itselleen on hyvin vaikea antaa siihen lupaa.
Tulee syyllinen olo, jos tunnen helpotusta.
Tunnen itseni huonoksi, jotenka sillä helpotuksen tunteella ei oikeastaan ole merkitystä.
Sitä ei käytännössä ole.

Minua on myös edelleen seurannut ihminen, josta päästin jo kuukausia sitten irti ja jonka tapasin yli vuosi sitten.
Hän on mukanani kaikkialla.
Kävelen edelleen hänen kanssaan puistoissa ja näytän ne kaikki kauniit asiat, mitä syksyssä on.
Fiilistelen melodiat yhdessä.
Pakkomielle?
En tiedä.
Mutta miten unohtaa ihminen, joka on saanut sieluni tanssimaan?
Minulle on sanottu, että jos ihastuisin kunnolla, se voisi helpottaa.
Kaikki haalistuisi taustalle, kunnes katoaisi.
Mutta en usko että ihastun, saatika rakastan enää.
No ihastun ehkä ja onhan se tapahtunutkin, mutta ei se ole saanut unohtamaan häntä.
Sen kaiken täytyisi tuntua kuin hänen kanssaan.
Jonkun pitäisi olla hän, joka on täysin mahdotonta. 
Kouristelut, ihon sekä hiusten repiminen jatkuu.
Puhun hänelle päivittäin.
Esitän samat kysymykset uudelleen ja uudelleen.
Kaipaan häntä niin paljon!
Odotan edelleen, että hän löytäisi minut uudestaan.
Mutta samalla pelkään, että niin käy.
Tiedän että tulen olemaan heikko hänen edessään.
Mutta hän teki minut monessa asiassa myös hyvin vahvaksi, johon kukaan ei ole tähän saakka kyennyt.

Oi kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta, on selviytyä yksin, masentuneena sekä särkyneen sydämen kanssa.
Tai no olenhan mä jutellut erään ihmisen kanssa silloin tällöin jo jonkin aikaa.
Voisin kutsua häntä ystäväksi.
Mutta kun emme asu samassa kaupungissa, niin emme pääse juttelemaan kasvotusten. 
Se joskus korostaa yksinäisyyden tunnetta. 
Lupasin kyllä käydä hänen kotikaupungissaan tässä kuussa, mikäli aikataulumme matchaavat yksiin.
Se olisi kyllä mukavaa vaihetelua.

Olen kyllä saanut tehtyä jotain postikorttipojektini eteen, ja pistin erän menemään Ifolorille tänään.
Siitä olen ylpeä!
Olen myös saanut yhdisteltyä sanoja sekä kuvia ihmisen kanssa, joka on saanut kirjallista innoitusta kuvistani.
Se on ollut aivan huikea projekti.
Löysin myös ihmisen kääntämään ne sanat sekä tunteet Englanniksi.
Oli ihana kuulla, että hän nautti kauniiden sanojen kääntämisestä.
Mullahan on tässä kohta jengi kasassa yhteistyötä ajatellen.
Pitäsi vielä olla joku, joka osaa jälkikäsittelyn niin siinähän olisi jo toiminimen ainesta.
WinkWink!
Tosin tällä kunnolla en nyt uskalla edes ajatella sellaisen perustamista.
Mutta ihanaa on kuitenkin se, että luominen edelleen antaa mulle niin paljon.
Ja ihanaa on myös se, että en itke tätä kirjoittaessani!
Taideterapia siis auttoi, jälleen kerran.




Kun luin, mitä kuvani oli saanut tuntemaan en voinut kuin hengittää syvään. Samaistuin! Tunne meni ihoni alle. 






Sana sittenkin antaa toivoa jostain kauniista, kaiken pahan keskellä.


 
And samma pä English. Muhun teki vaikutuksen se, miten hyvin hän osasi kääntää. Ei vain teknisesti, vaan siksi koska myös tunne on mukana.




torstai 14. syyskuuta 2017

Kun voimavarat hiipuvat

Koulu on alkanut.
Olen ollut siellä nyt kuukauden.
Välillä mennyt ihan hyvin ja välillä taas ei.
Olen toisinaan itkenyt kotona koulun jälkeen väymystäni sekä yksinäisyyttäni.
Viikonloput menneet kotitöiden teossa, itkuisena sekä väsyneenä.
Joskus olen päässyt lähipuistoon.
Valokuvaamista minulla on iso ikävä.
Ilman sitä en ole mitään.
Mulla ei ole mitään.

Olen ollut tämän viikon kotona itkuisena.
Hän on muistuttanut minusta.
Niin kauan kuin olen tämän alan kanssa tekemisissä ja opiskelen sitä, hän on minussa.
Muistuttaa minua kaikesta....
Pelottaa se jakso, kun meillä alkaa av - puolen opinnot.
Varmasti mielenkiintoista sekä haastavaa, mutta... 
No tiedätte varmasti.

Olen ollut myös peloissani koulun vuoksi.
Vähän tunteja, paljon asiaa.
Se pelkästään uuvuttaa.
Lukujärjestykset eivät tule ajallaan, eivätkä ole niin kuin pitää.
Koulussa ei voi tehdä vapaapäivinä omia projekteja, taikka opetella käytyjä asioita.
Olin viime perjantaina todella ahdistunut ja väsynyt koulussa.
Opettajakin siitä sai kärsiä, vaikka se ei ollut todellakaan tarkoitukseni.
Kiukuttelin koko päivän.
 
Tuntuu, että masennus nostaa taas kunnolla päätään.
Eilen meillä olisi ollut koe, mutta minähän olin kotona.
Itkin, itkin... halusin kuolla.
Olen ajatellut puhua asiasta opettajilleni, vaikka se pelottaakin.
Pelkään että minut leimataan laiskaksi ja huonoksi.
Mä haluaisin yrittää, en luovuttaa vielä.
Mutta pelkään että saan maksaa siitä kalliin hinnan terveyteni kustannuksella.
Ehkä lähdin tähän kaikkeen liian nopeasti.
Toisaalta taas en olisi voinut kokeilematta tietää, millaiset voimavarani oikeasti ovat.

Olemme koulussa aloittaneet oppimispäiväkirjaa.
Kirjoitan sitä WordPressiin, jossa minulla on jo ennestään tili.
Loin sen oikeastaan vain kuvagalleriaa varten, enemmänkin kotisivumeiningillä.
Mutta ihan hyvä näemmä, että sinnekkin jotain tein.
Laitan tässä linkin siitä.
Ei siellä nyt vielä ole kyllä mitään ihmeellistä, kun joitain pakollisia suorituksia.
Odotan sitä kun saa tehdä positkortteja, julisteita, sekä kuvakirjaa tilaustyönä tai vain itselleni.
Minulla olisi postikorttitilauksia jo odottamassa.
Myös kuvia sekä sanoja lupasin kirjana lähettää eräälle ihmiselle, joka on minua inspiroinut siihen projektiin.
Hän kirjoittaa niin upeasti siitä, mitä kuvani saavat hänet tuntemaan. 
Ikään kuin se kaikki täydentää kuviani.
Kiitos siitä hänelle!

Blogini jää nyt lyhyenläiseksi, koska olen ollut niin väsynyt.
On paljon ajatuksia, tunteita... en vain saa niitä kirjoitettua.
Kunhan sain vähän purettua tuntojani, sekä hehkutettua noista projekteistani.
Ja tietenkin halusin esitellä sitä toista blogiani.
Hah!

https://yazminex.wordpress.com/ 
Siinä se on. WP blogini.
Palautetta saa antaa sekä keskustella, mikäli ala herättää mielenkiintoa tai opiskelet / työskentelet itse alalla.



Damn right! Särkyneellä sydämellä on vaikea tehdä oikeastaan yhtään mitään. Se vaikuttaa niin moneen asiaan.



Niin juuri. Balanssi. Mutta miten? Ei onnistu minulta.




tiistai 11. heinäkuuta 2017

Ei pahaa ilman hyvää

Loma!
On ollut jo pari viikkoa, mutta nyt vasta alkaa tuntumaan että voimavarat palaavat.
En tiedä oliko siis viisasta hakea koulutukseen, jonne pääsinkin.
No, ehkä se antaa lisäpotkua, mielekkyyttä arkeen.
Ja elämään.
On päämäärä.
Saa tehdä sitä, mitä rakastaa.
Oppia uutta aihepiiristä, joka kiinnostaa.
Ehkä tavata ja jopa keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat samoista asioista kiinnostuneita.
Yksinäisyys ehkä lievenee.
Jos minulla on hyvä tuuri, se katoaa.
Intronahan en tosin tarvitse paljon ihmisiä ympärilleni, enkä todellakaan joka päivä, mutta kyllä introkin yhden tai pari hyvää ystävää tarvitsee.
Vuorovaikutus on tärkeää.
On todella raskasta kantaa kaikkea yksin hartoillaan.
Niitä positiivisiakin asioita, joista et voi kenellekkään kertoa.

Hain siis Media - alan koulutukseen ja pääsin sinne.
Myös TE-toimisto sanoi kyllä työmarkkinatuella opiskelun suhteen.
No oikeastaan olisin ihmetellyt hylkäystä, koska oma työntekijäni sekä sosiaalityöntekijäni tietävät tilanteeni.
He hakemustani käsittelivätkin.
Oli myös työllistymissuunnitelmaan kirjattu että aloitan opiskelut alalla jossain vaiheessa.
Ja siitä on tapaamisissakin keskusteltu.
Odotan innolla, vaikka vähän pelottaakin jaksamisen suhteen.
Mutta tuossahan jo asiat kirjoitinkin, mitkä lieventävät pelkojani.
Luulen myös, että saan muutakin ajateltavaa kuin hänet.
Toivon että ajan kanssa niin tapahtuu.

Hänet, joka oli minulle se motivaatio, inspiraatio sekä muusani.
Iloni, kipuni.
Vaikka tuossa on se nurja puoli, että varmasti tulee asioita esiin, jotka hänestä muistuttavat, koska luovasta alasta kyse on.
Ja luovuushan meillä oli ehkä se valtaavin osa - alue keskusteluissa jo pelkästään siksi, koska puhuimme jopa yhteistyöstä.

Blokkasin hänet siis noin pari kuukautta sitten.
Päästin irti.
Niin luulin.
Yritin.
Mutta sielu sekä sydän eivät unohda niin nopeasti sielunsa tanssittajaa.
Tuskin koskaan.
Joskus on tunne sekä pelko siitä, että jos tulenkin pitämään hänelle paikkaa aina.
En vain pääse täysin eteenpäin, vaikka olisikin uusi suhde, koska siitä puuttuu se jokin, mitä oli hänen kanssaan.

Ainakin mitä nyt olen kuukausia ihmisten kanssa jutellut esimerkiksi sinkkuryhmissä, erilaisissa deittisovelluksissa, niin ei.
Ei vain kiinnosta kukaan.
Harvan viestejä olen edes avannut.
Heitän ison osan roskiin, lukematta.
Varsinkin ryhmissä, koska se ulosanti siellä ei vain ole ollut mitenkään ihoni alle menevää.
En sano, etteikö ole ihan kiva jutella asiaa (joskus heittää typerääkin läppää, ellei ole sitä MUN juttuani tarjolla; eli hyvin mustaa huumoria. Sellaista.. hmm.. älykästä. Mielenkiintoista) sekä asian vierestäkin.
Musiikki.. siitä niin tahtoisin jutella, mutta se ei onnistu.
Maku ei kohtaa.
Olen outolintu siinäkin ja tiedän sen.
Siksikin kolahti hänen kanssaan... Oi ne fiilistelyt!
Monen tunnin fiilistelyt musiikista.
Hänen omastaan sekä muiden tuottajien sekä deejiiden.
Miten sen tunteen voisi selittää?
Kun ihon alla kihelmöi.
Menet kananlihalle.
Saat henkisen orgasmin.
On se tunne, ettei tämä voi olla totta.
Uskomatonta!
No se oli liian hyvää ollakseen totta.

Myös minut on blokattu erään ihmisen toimesta, jonka kanssa olin paljon yhteydessä.
Hän oli kait laastarini, vaikka en sitä tiennyt tai myöntänyt.
Olemme puhuneet asioista paljon.
Siitä mitä kummatkin ajattelevat, tuntevat.
Tilanteesta.
Ei sitä voinut edes sanoiksi usein pukea, koska kaikki oli niin sekavaa.
Päässäni sekä siinä tilanteessa.
Ymmärrän kyllä miksi hän sen teki, blokkasi minut.
Olemme siitäkin puhuneet.
Olihan se aluksi melkoinen pommi, mutta ei se satu.
Ei enää, hetken tuntui pahalta.
Ei mitään verrattuna siihen, mitä sieluni tanssittajan aikana sekä jälkeen on tuntunut.

Olen nyt taas kärsinyt yksin paniikki- sekä ahdistuskohtauksista  muutaman päivän.
Mutta olen huomannut, ettei niitä ole enää niin usein sekä pitkäkestoisina, mitä pahimpina aikoina syksyllä sekä talvella.
Ei siis vuodenajan vuoksi, vaan kun tapahtui niin paljon.
En tiennyt paikkaani omassa elämässäni, enkä aina sieluni tanssittajankaan elämässä.
Saatika sydämessä ja ajatuksissa.
Siksi näin parhaaksi itselleni blokkauksen, vaikka lapselliselta se tuntuikin.
Joskus vain on suojeltava itseään.
Ajateltava omaa parastaan, vaikka kuinka pahalta tai lapselliselta se tuntuisi.

Por favor, mates!
Siinä teille jälleen tajunnanvirtaa.
En siis koskaan sen kummemmin suunnittele blogejani.
Nämä ovat mulle kuin yksi terapian muoto.
Ja tietenkin on ihanaa, jos saan tietää että joku on samaistunut johinkin ajatukseeni taikka tunteeseeni.
Kun kirjoitan, monesti asiat selkeytyvät päässäni ainakin hetkeksi.
Näen, mitä on tapahtunut ja miksi.
No, ainakin sen että mitä.
Sana miksi usein jää isoksi kysymysmerkiksi.

Yritän korjata nuo oikealla olevat linkit jokin päivä, kun eivät näytä toimivan.
Elekää hermostuko.
Maltti on valttia.
Minä, paraskin puhuja sen suhteen.
Varsinkin maniakautena, taikka hetkenä.

Lopuksi yhteenveto blogista: Ei pahaa ilman hyvää, sekä toisinpäin.






tiistai 23. toukokuuta 2017

Pää meluaa


Tässä mä nyt istun ja tuijotan näyttöä.
On niin paljon asioita, jotka tahtoisin sanoa mutta kaikki on niin sekaisin päässäni.
Tujottaminen jatkuu.
Deep dark progressive trance soi.
Visiot.

Olen hakenut nyt Media - alan koulutukseen päiväpuolelle.
Viimeksi hain iltaopiskeluihin, josta sain kutsun infotialisuuteen.
En mennyt, koska sain linkin opinto - ohjaajalta koskien päiväkoulutusta.
Terveyteni vuoksi mitä vain.
Haluan nyt pitää tämän rytmin elossa, mihin olen päässyt kiinni.
Ainakin niin kauan, kun se tukee terveyttäni.
Niin fyysistä kuin psyykkistänikin.

Viime viikko on ollut helvetillinen.
Sain toivoa, joka otettiinkin samantien pois.
Kadottiin, vaikka sanottiin ettei tahdota mun katoavan.
Ei selitystä, ei mitään.
Odotin, odotin... kunnes en enää pystynyt.
Annoin asian olla.
Se aukaisi vanhoja haavoja.
Sain taas ahdistuskohtauksia.
Kuvotti.
Tuntui kuin systeemi olisi halunnut oksentaa kaiken ulos.
Kroppa reagoi niin vahvasti.
Tuntui mahdottomalta olla elossa.
Mutta tänään on parempi, onneksi.

Kun tässä nyt on elämänsä aikana kaikenlaista nähnyt, pakko sanoa ettei läheskään aina se ikä määritä sitä, miten ihminen käyttäytyy.
Hyvin vai huonosti.
Onko tapoja vai eikö.
Ehkä mulla oli hänen ikänsäkkin puolesta suuria odotuksia.
Mies!
Ei poika, mitä olen viimeaikoina kohdannut.
Mutta samat piirteet huomasin, mitä muissakin.
Onneksi sentään ei erilaisuuttaan korostanut sanoillaan.
Siitä päätän minä, onko asia niin kenenkin kohdalla.
Ne hyvät tai huonot vibat tulevat, eipä siinä selitykset auta.
Sitä ihmisten on vaikea ymmärtää.
Jopa heidän, jotka viboista puhuvat.

Oi!
Muistan.
Tänään sain hyviä uutisia.
Joku DeviantArtilainen tahtoi käyttää erästä kuvaani albuminsa kansikuvana.
No se käy!
Oli täysin yllätys.
Ihan uutta mulle.
En vieläkään usko sitä todeksi.
Epäotodellinen olo, mutta tällä kertaa hyvällä tapaa.
Tästä kuvasta on kyse.
http://www.deviantart.com/art/Silver-forrest-681226047 


Mietin eräs päivä näitä sanoja.
Sain vain tarpeekseni. 
Kyllästyin.

Dont never say u r different, u r not like others.
Let the time show it.
Let the time proves it.
Let her see it, decided it, and let her tell u what she found out.
Did she saw your soul?
Did she felt it?
Can she say from the bottom of her heart: U r different?
Can she feel pure relief and happiness coz of it?

Its up to u, what vibes u give to others.
Its your resbonsibility, no one else.
She can be your sweetes dream, or your worst nightmare.
Your choice.



keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Uni, jonka joskus näin

Viimeisestä blogistani on aikaa jokunen kuukausi.
Siihen on monia syitä.
Suurin syy on ehkä se, että jopa kirjoittaminen ruokkii yksinäisyyden tunnetta.
Oikeastaan se ei ole vain tunne, vaan jokapäiväinen asia, jonka koen.
En tahdo vaivata ketään ajatuksillani sekä tunteillani. Usein kirjoitukseni tuntuvat myös hyödyttömiltä.
"Who cares??!"
Joko tuo kaikki on faktaa, taikka masennus ruokkii ajatuksia, mikä ruokkii taas ahdistusta.
Mutta en sokea ole.
Olen huomannut, ettei kanssani keskustella.
Ei olla läsnä.
Ihan kuin minua ei olisikaan.
Pelkkä nimi ilman identiteettiä.
Ilman lihaa ja verta, tunteita.
Ehkä oma syyni, kun en paskanna glittereitä sekä sateenkaaria.
En vain jaksa, en pysty.
Eikä myöskään luonteeni ole sellainen.
No, se varmasti selvinnee edellisestä blogeistani.

Toinen syy kirjoituskatkoon on se, etten vain ole jostain syystä saanut ajatuksiani kasaan, niin että voisin niistä kirjoittaa.
On ehkä tapahtunutkin melko paljon, ja se on uuvuttanut.
Ei vain ole jaksanut kirjoittaa, edes sitä tajunnan virtaa.

Olen edelleen taistellut tunteiden sekä järjen kanssa. 
Välillä halunnut pitää kiinni, välillä halunnut päästää irti ja unohtaa.
Tiedän ettei ole ollut helppoa kenellekkään ja siksi toivon että jokin päivä kaikki olisi ohi.
Me kaikki olisimme vapaita.
Niin, me kaikki kolme.
Kahden ihmisen välillä.
Kahden, vaikka vannoin että pakotan itseni olemaan yksin, tarvitsematta ketään.
Kummankin kanssa tulevaisuus on täysin mahdotonta, monien ongelmien vuoksi.
Minun ja heidän.
Joskus mietin sitäkin, että ehkä alitajuntani saa minut pitäytymään nettisäädöissä, koska tiedän ettei tapaamisen "vaaraa"ole.
Pelkään ettei minusta pidetä omana itsenäni.
Ei lihavasta vartalostani, rumista kasvoistani, lukuisista fyysistä sekä psyykkisistä sairauksistani, eikä varsinkaan vaikeasta luonteestani.
Näin on turvallisempaa.

Olen edelleen saanut ahdistuskohtauksia julkisilla paikoilla.
Itkenyt, vapissut.... sentään kättäni en ole purrut, taikka repinyt hiuksiani.
Ne ovat jääneet kotiin.
Viilllellyt en ole pitkään aikaan, mikä on positiivista.
Haluan, haluan sitä kovasti usein, mutta olen niin niin uupunut sohvalla että en jaksa hakea veitseä.
Joskushan tosin korvakorujenkin takaosa on käynyt. 
Silloin ahdistus oli äärimmillään.
Jäinkin sen vuoksi sairauslomalle kuntouttavasta työtoiminnasta yli vuodeksi.

Josta tulikin mieleeni (kyllä, tämä on taas tätä tuttua aasinsiltaa...)!
Edellisessä paikassa loppui toiminta maaliskuussa, jotenka siirryin toiselle pajalle.
Mediapajalla olen ollut nyt 3 viikkoa, ja tuntunut ihan mukavalta.
Jokseenkin hiljaista täällä on, eikä sosiaalisesta kanssakäymisestä ole puhettakaan.
Se joskus ahdistaa... mutta ehkä parempi näin, kuin se että juttelen joidenkin kanssa paja - aikana, ja huomaan päivän loputtua että olen kuitenkin yksin.
Useimmat kävelivät jonkun kanssa bussipysäkille, kauppaan tai kotiin.
Se sattui.
Se pelokas, yksinäinen pikkutyttö heräsi joka kerta sisälläni.
Usein kotona vain itkin, ellen sitä kahvilassa taikka bussissa tehnyt.
Niin, takaisin aiheeseen.
Tietenkin vahvana hyvänä puolena tässä on se, että voi täysin tehdä omia projekteja.
Ei tule talon puolesta tehtävää, ellei nyt itse erikseen pyydä.
Voi käydä valokuvaamassakin paja - aikana jos tahtoo.
Ehkä tulen hyödyntämään sitä myöhemmin, mikäli ehdin.
Tuntuu että on niin paljon tehtävää näinä kolmena tuntina (kyllä, olen haalinut itse itselleni hieman hommia), ettei kolme päivää riitä muutakuin "työpisteessä" olemiseen.
Nytkin kirjoitan tätä blogiani täällä pajalla.
Olen myös saanut laitettua sähköpostia koskien keskustelua oppisopimuskoulutuksesta, sekä pistin Media - alan opintoihin hakemuksen.
En tiedä miten jaksan normaalia työmäärää/opiskelumäärää tällä uupumuksella... Mutta kun inspiraatio iskee ja voimavarat ovat ok, tulee tuollaista tehtyä sen kummemmin ajattelematta.
On vain se palo ja halu tehdä tiettyjä asioita tulevaisuudessa.
Ja luulen että jos jonnekkin jossain vaiheessa suuntaan, löytyy jokin ratkaisu keskustelemalla asioista.
Ehkä tässä sitten on ollut jotain hyvääkin, sen kaiken yksinäisyyden ja tyhjyyden keskellä.

Kun saisi vielä suhteen syömiseen balanssiin, niin sekin helpottaisi montaa asiaa.
Nyt vain on loppusyksystä saakka tullut painoa todella paljon takaisin, koska syöminen on ollut lohtu ja turva.
En ole pitänyt kiinni pelkistä viikonlopuista, vaan antanut mennä viikollakin.
Ihan kuin holistilla, jolla ei pysy korkki kiinni.
"Oho.. taas vähän lipsahti. No, ens viikolla sitten... tai ens kuussa... tai..."
Itkenyt, syönyt, ahdistunut... ja kierre jatkunut.
Lääkäri ehdotti laihdutusleikkausta, koska en pystynyt pitämään happimaskia yölllä ja hoito lopetettiin.
Yritin yli 6kkta, mutta ei.
Se vain ahdisti.
En vain tiedä mitä asian kanssa teen, koska se on raskas operaatio kaikkineen, ja joutuisin kaiken keskellä olla yksin, ilman tukea.
Eikä mieleni todellakaan ole valmis sellaiseen.
Se on jo nyt tarpeeksi rikkinäinen ja uupunut.
Kunpa tulisi joskus päivä, kun vain tekisi asioita.
Eläisi niinkuin vuosia sitten.
Oikeastaan en muista sitä tunnetta enää.
Se on niin kaukaista.
Kuin jokin uni, jonka joskus näin.






tiistai 3. tammikuuta 2017

Modern Romeo

Sydän vs Järki on näytellyt suurta osaa koko loppuvuoden.
Olen lähempänä ratkaisua, lopullista sellaista mutta siltikin odotan jotakin.
Toivon jotakin.
En vain tiedä että mitä.
Ehkä sitä että asiat muuttuisivat.
Kylmyys välitämme katoaisi ja kaikki palaisi ennalleen.
Olen tehnyt monta kertaa sen lopullisen päätöksen mielessäni; jatkan eteenpäin. Suljen kirjan vuodelta 2016.
Mutta joka kerta kun saan hänestä pienenkin merkin jossain, kaikki alkaa alusta.
Ei auta vaikka vetäisin henkeä jällleen syvään, sulkisin silmäni ja tekisin päätöksen; nyt alkaa OMA elämäni.
En halua enää itseäni satuttaa enkä tuhota enempää, se on selvää.
Mä vain toivon.. muistan kaulakorun joka symbolisoi toivoa.
Muistan hyvin, vaikka en ole halunnut nähdä sitä korua pitkään aikaan.
Olisi ehkä aika poistaa ne muistot, mutta odotan vielä vähän.
Kun sielussani on rauha päätöksieni kanssa, tiedän että aika on oikea.

Nyt vain etsin lohtua ja huomiota muualta.
Nettiflirteistä, baaritarjonnasta...
En saa mieltäni rauhoitettua.
Itseäni.
Olo on todella levoton.
Mieli on uupunut.
Jouluna mietin viiltelyä.
Ahdisti todella paljon.
Itkin, itkin... olin ilkeä muille virtuaalimaailmassa.
Mutta nyt se ilkeilyn kohde on lähentynyt.
Tai no, ei ehkä niin kuin lähentymisen ajattelen.
Itseäni ja häntä huijaan melko hyvin unohtaakseni.
Mutta kukapa ei ketä huijasi?
Mun maailmassani kaikki huijaavat kaikkia, saadakseen jotain hyötyä itselleen.
Mutta eipä kukaan voi ainakaan sanoa, että en yritä unohtaa.
Oh, mikä teennääisyyden ahdistava nurkkaus!
Ehkä on liikaa pyydetty että voisi elää tunteidensa kanssa sovussa sekä turvassa.
Voisi sanoa ja näyttää ne ilman että niitä käytetään itseäni vastaan.

Tiedän, luonto ja myräkkä ovat ne asiat, jotka voisivat viedä mut muualle ja rauhoittaa.
Olen yrittänyt.
Olen hetken ollut seesteisessä tilassa luonnon keskellä, mutta se on kestänyt sen muutaman minuutin, kunnes ahdistus on taas puskenut päälle.
"Älä ajattele. Älä tunne. Miksi tunnet niin syvästi, jos hän ei ole arvoisesi?"
Helppo kysyä sellaista, mutta vaikea ymmärtää vastaustani.
Olen tässä viime aikoina alannut "ymmärtämään" paremmin ihmisiä, jotka esim jäävät väkivaltaiseen suhteeseen.
Olkoot kyse henkisestä taikka fyysisestä väkivallasta.
Nyt lause "Jätä se!" kuulostaa niin älyttömältä. Typerältä. 
Olen ymmärtänyt paremmin sen että mistä on kyse, kun jäädään eikä lähdetä.
Syytän itseäni tapahtuneesta ja siitä että tunsin vahvasti.
Syytän itseäni siitä, että annoin itselleni toivoa sekä uskoa.
Syytän itseäni siitä, etten ollut negatiivinen oma itseni, jolla usein välttyy kaikelta pahalta.
Kun ei ole mitään menetettävää, ei satukkaan.
Joku sanoi ettei saisi itseään ruoskia, koska jokainen yrittää näyttää itsestään ne paremmat puolet ja ajan kanssa näkee muutakin.
Tiedän, mutta olisi pitänyt olla viisaampi.
Järkevämpi.
Tietenkin olin skeptinen vähän kokoajan ja tiesin että huonosti voi käydä, mutta en ollutkaan siihen niin valmistautunut mitä ajattelin.
Ehkä siihen ei koskaan voi olla niin valmis, ettei sattuisi.
Ei siihen voi "valmistautua" koskaan täysin.

Muistan unen.
Unen jossa menetin.
Se tapahtui kylmänä talvena.
Odotin häntä joka kerta tietyssä paikassa, mutta eräänä kertana hän ei tullutkaan.
Etsin, etsin mutta en löytänyt.
Viima ja yksinäisyys.
Lohduton suru.
Paniikki ja ahdistus.
Heräsin ja huomasin että se oli painajainen.
Se vain ei koskaan loppunut.
Painajaisesti tuli todellista ensilumien aikaan.
En usko että koskaan tulen unohtamaan unta ja sen tuomaa oloa.
Kaikki on tuntunut niin epätodelliselta.
Kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolisena jostain kaukaa.
Olen menettänyt otteeni elämästä.
Hengitän, en ole elossa.
Yritän järkeistää asioita joka päivä, mutta aina ne hetket päättyvät itkuun ja hirveään ahdistukseen.
Ja taa syytän itseäni siitä, miten tunnen.
Tyhmä, tyhmä vanha eukko!
Eikö elämä ole sulle mitään opettannut?



 "You broke your promises, no shame and no regrets
 You burned the bridges too, an endless mystery…"


Burned whit desire - Armin Van Buuren feat Justine Suissa