tiistai 23. toukokuuta 2017

Pää meluaa


Tässä mä nyt istun ja tuijotan näyttöä.
On niin paljon asioita, jotka tahtoisin sanoa mutta kaikki on niin sekaisin päässäni.
Tujottaminen jatkuu.
Deep dark progressive trance soi.
Visiot.

Olen hakenut nyt Media - alan koulutukseen päiväpuolelle.
Viimeksi hain iltaopiskeluihin, josta sain kutsun infotialisuuteen.
En mennyt, koska sain linkin opinto - ohjaajalta koskien päiväkoulutusta.
Terveyteni vuoksi mitä vain.
Haluan nyt pitää tämän rytmin elossa, mihin olen päässyt kiinni.
Ainakin niin kauan, kun se tukee terveyttäni.
Niin fyysistä kuin psyykkistänikin.

Viime viikko on ollut helvetillinen.
Sain toivoa, joka otettiinkin samantien pois.
Kadottiin, vaikka sanottiin ettei tahdota mun katoavan.
Ei selitystä, ei mitään.
Odotin, odotin... kunnes en enää pystynyt.
Annoin asian olla.
Se aukaisi vanhoja haavoja.
Sain taas ahdistuskohtauksia.
Kuvotti.
Tuntui kuin systeemi olisi halunnut oksentaa kaiken ulos.
Kroppa reagoi niin vahvasti.
Tuntui mahdottomalta olla elossa.
Mutta tänään on parempi, onneksi.

Kun tässä nyt on elämänsä aikana kaikenlaista nähnyt, pakko sanoa ettei läheskään aina se ikä määritä sitä, miten ihminen käyttäytyy.
Hyvin vai huonosti.
Onko tapoja vai eikö.
Ehkä mulla oli hänen ikänsäkkin puolesta suuria odotuksia.
Mies!
Ei poika, mitä olen viimeaikoina kohdannut.
Mutta samat piirteet huomasin, mitä muissakin.
Onneksi sentään ei erilaisuuttaan korostanut sanoillaan.
Siitä päätän minä, onko asia niin kenenkin kohdalla.
Ne hyvät tai huonot vibat tulevat, eipä siinä selitykset auta.
Sitä ihmisten on vaikea ymmärtää.
Jopa heidän, jotka viboista puhuvat.

Oi!
Muistan.
Tänään sain hyviä uutisia.
Joku DeviantArtilainen tahtoi käyttää erästä kuvaani albuminsa kansikuvana.
No se käy!
Oli täysin yllätys.
Ihan uutta mulle.
En vieläkään usko sitä todeksi.
Epäotodellinen olo, mutta tällä kertaa hyvällä tapaa.
Tästä kuvasta on kyse.
http://www.deviantart.com/art/Silver-forrest-681226047 


Mietin eräs päivä näitä sanoja.
Sain vain tarpeekseni. 
Kyllästyin.

Dont never say u r different, u r not like others.
Let the time show it.
Let the time proves it.
Let her see it, decided it, and let her tell u what she found out.
Did she saw your soul?
Did she felt it?
Can she say from the bottom of her heart: U r different?
Can she feel pure relief and happiness coz of it?

Its up to u, what vibes u give to others.
Its your resbonsibility, no one else.
She can be your sweetes dream, or your worst nightmare.
Your choice.



keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Uni, jonka joskus näin

Viimeisestä blogistani on aikaa jokunen kuukausi.
Siihen on monia syitä.
Suurin syy on ehkä se, että jopa kirjoittaminen ruokkii yksinäisyyden tunnetta.
Oikeastaan se ei ole vain tunne, vaan jokapäiväinen asia, jonka koen.
En tahdo vaivata ketään ajatuksillani sekä tunteillani. Usein kirjoitukseni tuntuvat myös hyödyttömiltä.
"Who cares??!"
Joko tuo kaikki on faktaa, taikka masennus ruokkii ajatuksia, mikä ruokkii taas ahdistusta.
Mutta en sokea ole.
Olen huomannut, ettei kanssani keskustella.
Ei olla läsnä.
Ihan kuin minua ei olisikaan.
Pelkkä nimi ilman identiteettiä.
Ilman lihaa ja verta, tunteita.
Ehkä oma syyni, kun en paskanna glittereitä sekä sateenkaaria.
En vain jaksa, en pysty.
Eikä myöskään luonteeni ole sellainen.
No, se varmasti selvinnee edellisestä blogeistani.

Toinen syy kirjoituskatkoon on se, etten vain ole jostain syystä saanut ajatuksiani kasaan, niin että voisin niistä kirjoittaa.
On ehkä tapahtunutkin melko paljon, ja se on uuvuttanut.
Ei vain ole jaksanut kirjoittaa, edes sitä tajunnan virtaa.

Olen edelleen taistellut tunteiden sekä järjen kanssa. 
Välillä halunnut pitää kiinni, välillä halunnut päästää irti ja unohtaa.
Tiedän ettei ole ollut helppoa kenellekkään ja siksi toivon että jokin päivä kaikki olisi ohi.
Me kaikki olisimme vapaita.
Niin, me kaikki kolme.
Kahden ihmisen välillä.
Kahden, vaikka vannoin että pakotan itseni olemaan yksin, tarvitsematta ketään.
Kummankin kanssa tulevaisuus on täysin mahdotonta, monien ongelmien vuoksi.
Minun ja heidän.
Joskus mietin sitäkin, että ehkä alitajuntani saa minut pitäytymään nettisäädöissä, koska tiedän ettei tapaamisen "vaaraa"ole.
Pelkään ettei minusta pidetä omana itsenäni.
Ei lihavasta vartalostani, rumista kasvoistani, lukuisista fyysistä sekä psyykkisistä sairauksistani, eikä varsinkaan vaikeasta luonteestani.
Näin on turvallisempaa.

Olen edelleen saanut ahdistuskohtauksia julkisilla paikoilla.
Itkenyt, vapissut.... sentään kättäni en ole purrut, taikka repinyt hiuksiani.
Ne ovat jääneet kotiin.
Viilllellyt en ole pitkään aikaan, mikä on positiivista.
Haluan, haluan sitä kovasti usein, mutta olen niin niin uupunut sohvalla että en jaksa hakea veitseä.
Joskushan tosin korvakorujenkin takaosa on käynyt. 
Silloin ahdistus oli äärimmillään.
Jäinkin sen vuoksi sairauslomalle kuntouttavasta työtoiminnasta yli vuodeksi.

Josta tulikin mieleeni (kyllä, tämä on taas tätä tuttua aasinsiltaa...)!
Edellisessä paikassa loppui toiminta maaliskuussa, jotenka siirryin toiselle pajalle.
Mediapajalla olen ollut nyt 3 viikkoa, ja tuntunut ihan mukavalta.
Jokseenkin hiljaista täällä on, eikä sosiaalisesta kanssakäymisestä ole puhettakaan.
Se joskus ahdistaa... mutta ehkä parempi näin, kuin se että juttelen joidenkin kanssa paja - aikana, ja huomaan päivän loputtua että olen kuitenkin yksin.
Useimmat kävelivät jonkun kanssa bussipysäkille, kauppaan tai kotiin.
Se sattui.
Se pelokas, yksinäinen pikkutyttö heräsi joka kerta sisälläni.
Usein kotona vain itkin, ellen sitä kahvilassa taikka bussissa tehnyt.
Niin, takaisin aiheeseen.
Tietenkin vahvana hyvänä puolena tässä on se, että voi täysin tehdä omia projekteja.
Ei tule talon puolesta tehtävää, ellei nyt itse erikseen pyydä.
Voi käydä valokuvaamassakin paja - aikana jos tahtoo.
Ehkä tulen hyödyntämään sitä myöhemmin, mikäli ehdin.
Tuntuu että on niin paljon tehtävää näinä kolmena tuntina (kyllä, olen haalinut itse itselleni hieman hommia), ettei kolme päivää riitä muutakuin "työpisteessä" olemiseen.
Nytkin kirjoitan tätä blogiani täällä pajalla.
Olen myös saanut laitettua sähköpostia koskien keskustelua oppisopimuskoulutuksesta, sekä pistin Media - alan opintoihin hakemuksen.
En tiedä miten jaksan normaalia työmäärää/opiskelumäärää tällä uupumuksella... Mutta kun inspiraatio iskee ja voimavarat ovat ok, tulee tuollaista tehtyä sen kummemmin ajattelematta.
On vain se palo ja halu tehdä tiettyjä asioita tulevaisuudessa.
Ja luulen että jos jonnekkin jossain vaiheessa suuntaan, löytyy jokin ratkaisu keskustelemalla asioista.
Ehkä tässä sitten on ollut jotain hyvääkin, sen kaiken yksinäisyyden ja tyhjyyden keskellä.

Kun saisi vielä suhteen syömiseen balanssiin, niin sekin helpottaisi montaa asiaa.
Nyt vain on loppusyksystä saakka tullut painoa todella paljon takaisin, koska syöminen on ollut lohtu ja turva.
En ole pitänyt kiinni pelkistä viikonlopuista, vaan antanut mennä viikollakin.
Ihan kuin holistilla, jolla ei pysy korkki kiinni.
"Oho.. taas vähän lipsahti. No, ens viikolla sitten... tai ens kuussa... tai..."
Itkenyt, syönyt, ahdistunut... ja kierre jatkunut.
Lääkäri ehdotti laihdutusleikkausta, koska en pystynyt pitämään happimaskia yölllä ja hoito lopetettiin.
Yritin yli 6kkta, mutta ei.
Se vain ahdisti.
En vain tiedä mitä asian kanssa teen, koska se on raskas operaatio kaikkineen, ja joutuisin kaiken keskellä olla yksin, ilman tukea.
Eikä mieleni todellakaan ole valmis sellaiseen.
Se on jo nyt tarpeeksi rikkinäinen ja uupunut.
Kunpa tulisi joskus päivä, kun vain tekisi asioita.
Eläisi niinkuin vuosia sitten.
Oikeastaan en muista sitä tunnetta enää.
Se on niin kaukaista.
Kuin jokin uni, jonka joskus näin.






tiistai 3. tammikuuta 2017

Modern Romeo

Sydän vs Järki on näytellyt suurta osaa koko loppuvuoden.
Olen lähempänä ratkaisua, lopullista sellaista mutta siltikin odotan jotakin.
Toivon jotakin.
En vain tiedä että mitä.
Ehkä sitä että asiat muuttuisivat.
Kylmyys välitämme katoaisi ja kaikki palaisi ennalleen.
Olen tehnyt monta kertaa sen lopullisen päätöksen mielessäni; jatkan eteenpäin. Suljen kirjan vuodelta 2016.
Mutta joka kerta kun saan hänestä pienenkin merkin jossain, kaikki alkaa alusta.
Ei auta vaikka vetäisin henkeä jällleen syvään, sulkisin silmäni ja tekisin päätöksen; nyt alkaa OMA elämäni.
En halua enää itseäni satuttaa enkä tuhota enempää, se on selvää.
Mä vain toivon.. muistan kaulakorun joka symbolisoi toivoa.
Muistan hyvin, vaikka en ole halunnut nähdä sitä korua pitkään aikaan.
Olisi ehkä aika poistaa ne muistot, mutta odotan vielä vähän.
Kun sielussani on rauha päätöksieni kanssa, tiedän että aika on oikea.

Nyt vain etsin lohtua ja huomiota muualta.
Nettiflirteistä, baaritarjonnasta...
En saa mieltäni rauhoitettua.
Itseäni.
Olo on todella levoton.
Mieli on uupunut.
Jouluna mietin viiltelyä.
Ahdisti todella paljon.
Itkin, itkin... olin ilkeä muille virtuaalimaailmassa.
Mutta nyt se ilkeilyn kohde on lähentynyt.
Tai no, ei ehkä niin kuin lähentymisen ajattelen.
Itseäni ja häntä huijaan melko hyvin unohtaakseni.
Mutta kukapa ei ketä huijasi?
Mun maailmassani kaikki huijaavat kaikkia, saadakseen jotain hyötyä itselleen.
Mutta eipä kukaan voi ainakaan sanoa, että en yritä unohtaa.
Oh, mikä teennääisyyden ahdistava nurkkaus!
Ehkä on liikaa pyydetty että voisi elää tunteidensa kanssa sovussa sekä turvassa.
Voisi sanoa ja näyttää ne ilman että niitä käytetään itseäni vastaan.

Tiedän, luonto ja myräkkä ovat ne asiat, jotka voisivat viedä mut muualle ja rauhoittaa.
Olen yrittänyt.
Olen hetken ollut seesteisessä tilassa luonnon keskellä, mutta se on kestänyt sen muutaman minuutin, kunnes ahdistus on taas puskenut päälle.
"Älä ajattele. Älä tunne. Miksi tunnet niin syvästi, jos hän ei ole arvoisesi?"
Helppo kysyä sellaista, mutta vaikea ymmärtää vastaustani.
Olen tässä viime aikoina alannut "ymmärtämään" paremmin ihmisiä, jotka esim jäävät väkivaltaiseen suhteeseen.
Olkoot kyse henkisestä taikka fyysisestä väkivallasta.
Nyt lause "Jätä se!" kuulostaa niin älyttömältä. Typerältä. 
Olen ymmärtänyt paremmin sen että mistä on kyse, kun jäädään eikä lähdetä.
Syytän itseäni tapahtuneesta ja siitä että tunsin vahvasti.
Syytän itseäni siitä, että annoin itselleni toivoa sekä uskoa.
Syytän itseäni siitä, etten ollut negatiivinen oma itseni, jolla usein välttyy kaikelta pahalta.
Kun ei ole mitään menetettävää, ei satukkaan.
Joku sanoi ettei saisi itseään ruoskia, koska jokainen yrittää näyttää itsestään ne paremmat puolet ja ajan kanssa näkee muutakin.
Tiedän, mutta olisi pitänyt olla viisaampi.
Järkevämpi.
Tietenkin olin skeptinen vähän kokoajan ja tiesin että huonosti voi käydä, mutta en ollutkaan siihen niin valmistautunut mitä ajattelin.
Ehkä siihen ei koskaan voi olla niin valmis, ettei sattuisi.
Ei siihen voi "valmistautua" koskaan täysin.

Muistan unen.
Unen jossa menetin.
Se tapahtui kylmänä talvena.
Odotin häntä joka kerta tietyssä paikassa, mutta eräänä kertana hän ei tullutkaan.
Etsin, etsin mutta en löytänyt.
Viima ja yksinäisyys.
Lohduton suru.
Paniikki ja ahdistus.
Heräsin ja huomasin että se oli painajainen.
Se vain ei koskaan loppunut.
Painajaisesti tuli todellista ensilumien aikaan.
En usko että koskaan tulen unohtamaan unta ja sen tuomaa oloa.
Kaikki on tuntunut niin epätodelliselta.
Kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolisena jostain kaukaa.
Olen menettänyt otteeni elämästä.
Hengitän, en ole elossa.
Yritän järkeistää asioita joka päivä, mutta aina ne hetket päättyvät itkuun ja hirveään ahdistukseen.
Ja taa syytän itseäni siitä, miten tunnen.
Tyhmä, tyhmä vanha eukko!
Eikö elämä ole sulle mitään opettannut?



 "You broke your promises, no shame and no regrets
 You burned the bridges too, an endless mystery…"


Burned whit desire - Armin Van Buuren feat Justine Suissa









sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Ne monet tunneskaalat

Paljon on tapahtunut kuukauden aikana, joista osa on hyvää ja osa huonoa.
Omilla tunteilla sekä sillä, miten voimakkaasti reagoin on myös osansa niihin huonoihin hetkiin.
Sekä hyviin, jotka tosin eivät satuta, ainakaan niin paljon mitä huonot hetket.
Sanoin ainakaan niin paljon, koska siellä takaraivossani on aina mukana se "Mitä jos..." - tunne."
"Mitä jos en olekkaan oikeutettu tähän hyvään oloon? Jopa onneen? Mitä jos hetken päästä kaikki on toisin? Jotain pahaa tapahtuu, taas. Olen tehnyt niin paljon vääriä valintoja ja asioita elämässäni, että karma puree lujaa takaisin ja menetän kaiken." ja niin edelleen. Olen yrittänyt hiljentää ääntä päässäni ja nauttia hetkestä siten, miten se on. Melko huonoja lopputuloksia suurimmaksi osaksi, mutta täytyy antaa pisteet sille että sentään jaksan tiedostaa asian kunnolla ja yritän. Yritän vaikka uuvun nopeasti. Uuvun, mutta en anna sen enää olla esteenä yrittämiselle, niin kuin ennen.  
Tämä viikonloppu on kyllä mennyt todella huonosti.
Valehtelematta olen vain itkenyt kaksi päivää. En ole pystynyt keskittymään mihinkään, ei ole kiinnostanut mikään. Kamala möykki rinnassani, joka ahdistaa valtavasti. On tarve huutaa! Itsetuhoiset ajatuksetkin nostaneet taas päätään. 
Hirveän ahdistavaa on se, kun päivät ovat olleet oloni vuoksi todella turhia. Ihan kuin tuhlaisin aikaani, kun en saa mitään aikaiseksi. Elämä lipuu ohitse sillä tavalla. Ei, minä en sano että negatiiviset tunteet olisivat jotenkin kiellettyjä ja se on varmasti tullut selväksi heille jotka minut tuntevat tai ovat lukeneet blogejani. Mutta omassa tilanteessani se on hyvin turhauttavaa ja ahdistavaa, kun ne ottavat vallan. En pysty kontrolloimaan niitä, vaikka niin kovasti sen tahtoisin tehdä.
Kiitos epätoimivan teknologian, joka mahdollistaa sen etten ole taaskaan voinut kuulla ääntä ja sanoja jotka merkitsevät mulle niin paljon, kaikkea, tässä maailmassa. Ainut tapa olla läsnä ja se viedään pois. Kyllä, se sattuu helvetisti, vaikka varmasti kuulostaakin ulkopuolisesta naurettavalta.
Turhalta syyltä tuntea niin voimakasta pahaa oloa.
Olen itsekkin ajatellut aikoinani niin, mitä nettisuhteisiin (no, sitä kait tämä sitten on) tulee ja ehkä tuominnutkin heidät ja heidän tunteensa pitäen kaikkea lapsellisena ja epäaitona. Mutta eipä saisi tuomita mitään, mitä ei itse ole koskaan kokenut tai mistä ei tiedä tarpeeksi. Ja koskaan ei tiedä mistään tarpeeksi. 
Niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut, en ole ollut koskaan ketään näin lähellä henkisesti, eikä kukana ole ollut koskaan näin lähellä mua. Kaikki johtuu siitä niin mahdottoman voimakkaasta yhteydestä, jota en tahtoisi koskaan menettää. 
Mutta vaikka en haluaisi, onko pakko?
Ehkä.
On niin paljon asioita mitä on pakko tehdä, vaikka ei haluaisi.
Pakko luopua vaikka sattuu, koska tunteet yksin eivät riitä ja realiteetit tulevat vastaan.
Kaikki kaunis katoaa, joku joskus lausui.
Jos tahtoo olla onnellinen, on uhrattava jotakin.
Ja tahdon että hän on onnellinen, vaikka se tarkoittaisi menettämistäni.
Enkä tiedä itsekkään tulenko olemaan onnellinen jos tunnen epävarmuutta, pelkoa sekä turvattomuutta suurimman osan ajasta, kuukausien perään.
Hän ei sitä saa aikaiseksi, vaan tilanteet sekä olosuhteet. 
Olen yrittänyt olla tekemättä mitään päätöksiä huonojen fiilisteni pohjalta, vaikka ajatuksissani ovatkin olleet. Yritän myös olla puhumatta niistä kipeimmistä ajatuksistani, koska en tahdo tehdä tästä tilanteesta vielä vaikeampaa mitä se jo on.
En myöskään tahdo että toinen huolestuu turhaan ja häntä sattuu. 
On niin kamala edes ajatella sitä, etten voisi enää jakaa ajatuksiani niin kuin nyt olen tehnyt.
Tai se, etten enää ole se jolle niistä puhutaan niin kuin nyt.
Jonka kanssa jaetaan kaikki päivän tapahtumat, jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä. 
Jonka kanssa tsempataan toisiamme, sekä uskotaan toistemme kykyihin luoda jotain kaunista.
Päätän aina uudestaan ja uudestaan että aika näyttää, kaiken.
Aika tekee päätökset suuntaan ja toiseen.
Silti se sattuu aina yhtä paljon.

Ne hyvät asiat kuukauden aikana ovat olleet se, että olen saanut kirjoitettua melko paljon.
Toki ne kirjoitukset ovat olleet tunteet häntä kohtaan, jotka sanoiksi ovat muodostuneet.
Jotain sain tänään aikaiseksi kirjoittjaryhmäänkin, mikä on hyvä koska olen ollut sen kanssa niin tukossa.
Liikaa kait omia projekteja ja mielenkiinnon kohteita sekä tietenkin suorittamani ATK  - ajokortti vie aikaa ja energiaa paljon.
Olen viime viikolla vienyt ottamiani kuvia kirjoittajaryhmään ja niistä pidettiin. Onneksi!
Olemme suunnitelleet näyttelyä kuvin ja sanoin, ja nyt siitä tuli enemmän totta kun sain kuvat vietyä paikan päälle.
Oli ihana huomata, kuinka innoissaan pari ihmistä osasta kuvistani olivat ja saivat niistä inspiraatiota.
En tuntenut itseäni niin surkeaksi kuvaajaksi.
Se olo että tästä tulee jotain, oli myös ihana!

Koodaamista olen myös opetellut taas uudestaan.
Ammattikorkeassa sitä jonkin verran opettelin, mutta silloin se tuntui niin pirun tylsältä.
Tosin oli mulla muutenkin niin paljon ongelmia henk.kohtaisessa elämässäni, ettei mikään onnistunut.
Nyt kun olen pajalla sitä opetellut erittäin hyvän opettajan kanssa, tuntuu että tahdon todellakin sitä jatkaa sekä oppia lisää ja lisää.
Onhan se tavallaan melko tylsän loogista, mutta toisaalta taas näkee sen mitä on luonut siinä vaiheessa kun tekstit ja merkit saa ajettua ulos.
En vain ole kotona saanut asennettua millään ajotiedostoa Pythonista ja se on hyvin turhauttavaa.
Tiedosto ei ymmärrä mitä sen pitää tehdä, koska jokin siellä on väärin asennettuna.
Mieluusti keskittyisin pajalla enemmänkin siihen ATK - ajokortin suorittamiseen ja kotona sitten koodausta harrastemielessä. Olisi loogisempaa. Niin.. tylsän loogista, kyllä. Järkevää. Tylsän järkevää.

Väänsin kotisivut myös WordPressiin, koska huomasin ettei Portfoliobox ole oikein toimiva.
Sinne kun ei saa kovinkaan montaa kuvaa laitettua ilmaiseksi. 
Ohjeet ym ovat erittäin hyvät siellä kyllä, mutta sitä materiaalia mulla on niin paljon ettei se ilmainen versio riitä käyttööni.
WP taas on mulle melko hankala käytettävä ainakin näin alkuun, mutta katsotaan mitä siitä tulee.
Ainakin vielä on intoa sen parissa touhuta.
Tässäpä sivustani näyte.
https://yazminex.wordpress.com/

Olemme miettineet myös Mr. Soulmaten kanssa yhteistä projektia hieman tosissamme.
Mutta mitenkäs toteutat, jos ei yhteydet toimi?
Huh miten turhauttavaa se on.
Ääntä, kuvaa sekä tekstiä.
Ei ollenkaan paha juttu. 
Videokuvakin olisi hyvä jossain vaiheessa.
Joskus kyllä pelottaa että ajan itseni puhki tällä touhulla.
Tunne - asiat, monet eri projektit, epävarmuus, turvattomuus... Siinä on hyvät ainakset kasassa.
Mutta ehkä tuota ei kannata etukäteen murehtia koska se ei ainakaan tiedä mitään hyvää, ja syö vain luovuutta, inspiraatiota sekä motivaatiota.
Tulee sellainen "Ei kannata koska ei siitä mitään tule kuitenkaan" - reaktio.
Ainakin tuon olen oppinut menneisyydestäni ja yritän olla toistamatta vanhaa kaavaa.
Ei ole helppoa, mutta varmasti yrittämisen arvoista.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mietin että onhan tässä ollut kuitenkin niitä hemmetin hyviäkin aikoja, jolloin ollaan voitu jutella monta tuntia kaikesta.
Ollaan voitu jakaa hyvät ja huonot päivät sekä tunteet ja siten saatu voimaa toisistamme.
Läsnäolemisen ihanuus on jotakin niin sanoinkuvaamattoman voimakas tunne.
Ehkä siis jälleen kerran kirjoittamisesta oli hyötyä, koska oivalsin eräitä asoita tekstin edetessä.
Ei ollut todellakaan tarkoitus niin tehdä, tai siis.. hah! Kuulostaapa tollolta.
Ei ollut tarkoitus kirjoitustani näin päättää.
Mutta ne tunteet, ne ailahtelevat tunteet... tämän siitä saa.
Koskaan ei tiedä miten teksti elää, koska en niin suunnittele milloinkaan mitä kirjoitan.
Mennään fiilisten mukaan.
Eletään siinä hetkessä sekä tunteessa mikä milloinkin päällä on.
Tunteiden vaihtuvuusvälihän voi olla sen minuutista pariin tuntiin.
Elämme siis edelleen hyvin mielenkiintoisia aikoja arjessani.

Nyt kyllä on pakko jakaa sellainen biisi, mitä olen kuunnellut joskus tunninkin putkeen, vähintään.
Etsiskelin kerran Tunisialaista rappia, ja Youtube löysi ensimmäisenä tämän.
Mua vähän nauratti, syystä että... 



Mutta tämä!
Artmsta feat. Kafon - Mazatil.
Rakastuin. En vain voinut lopettaa kuuntelemista.
Tuli myös sellainen pieni kipinä mennä heilumaan rap/reggaeklubille.
En vain tiedä missä täällä enää sellainen on, kun Grooveakaan ei enää ole.
Jokatapuksessa, tämä biisi antoi todella hyviä viboja.
Artmastalta löysin paljon hyvää kamaa.
Siis... sanavalintani tässä kohtaa on melko mielenkiintoinen, mutta ehkä looginenkin jollain tapaa.
Hyvää musiikkia olisi konservatiivisempi ilmaisu.
I hope u ll enjoy this like i did!
Peace and weed, mates.
No ainakin sitä rauhaa, kiitos.







torstai 6. lokakuuta 2016

Elämä, olen sinun!

Play it hard!
Ai ai!
Tänään kun kotiin saavuin, en voinut vastustaa kiusausta pistää vanhaa hyvää hard trancea soimaan.
Volyymit kaakkoon ja tanssiksi.
I got high, damn high.
Ja aurinko laski kauniisti puiden taakse.
Mahtava olo.
Elossa.
Elossa.
Elossa!
Johtuu osittain varmaan siitäkin, kun pajalla oon tutustunut yhteen tyyppiin, joka ymmärtää konemusan päälle ja varsinkin sen freeformin ja hardin päälle.
Oon ollut ihan kipinöissäni, kun ollaan juteltu musiikista, ja toki muustakin.
Ensi viikolla mulle pitäisi tulla yksi cd hänen tuotostaan.
Tosin kun kävin Klubbarissa katselemassa, niin mulla on tunne että oon joskus kuunnellut hänen musaansa.
Nimimerkki sekä raitojen nimet ovat tuttuja.
Tosin en saanut niitä linkkejä auki nyt, koska ovat vanhentuneet.
Tutustuin myös koodaamisen maailmaan, mikä multa on unohtunut melkein täysin.
Ja jota inhosin ammattikorkeassa.
Huh.
En tosin tiedä että miten se nykyään menisi, koska elämäntilanne on eri ja ikääkin enemmän.
Viisastunut. Kait. Opiskeluasenne toinen.
Mutta ei... IT - ala ei ole mua varten.
En ole kiinnostunut koneen sielunmaailmasta vaan siitä, mitä sillä voi tehdä.

Tiistaina olin kirjoittajaryhmässä, jossa oli aivan loistavaa jälleen.
Sen jälkeen näin erään ystävän, johon laitoin välit poikki jokin aika sitten.
Olen saanut anteeksi, vaikka ei kuulemma ollut mitään anteeksi annettavaa.
Hän tiesi tilanteeni.
Mutta todellakin tahdon että se oli viimeinen kerta.
Ei sitä ollakko vai eikö olla frendejä - paskaa kukaan loputtomiin jaksa.
Ei, vaikka kuinka ymmärtäisi.
Tuli viesti vielä että ilta oli ollut mahtava.
Se tuntui mukavalta, koska musta tuntui samalta.
Ehkä Tunisiaan hänen kanssaan heinäkuussa?
Ainakin oon yrittänyt ylipuhua, koska siihen on hyvät syyt.

Oon saanut kirjoitettuakin taas viime viikolla omia juttujani.
Kuuntelin kauniita trancesoundeja puoliunessa.
Visiot sekä sanat täyttivät pääni.
Ne oli pakko kirjoittaa.
Palautteesta päätellen teksti oli hyvää.
Sen tunsi.
Se kosketti.
Ehkä jokin päivä kirjoitan ne tänne.
Vaikka toisaalta olen ajatellut että ne ovat vain hänelle.
Tuntuu mahtavalta kun on jokin yhteinen juttu.
No oikestaan montakin.
Sellaisiakin, joista muut eivät tiedä mitään eivätkä tule tietämäänkään.
Meidän maailmamme.
Voi kunpa olisi meidän elämämme.
.
"Olen valmis tekemään kovasti töitä asioiden eteen koska tahdon että menettää, jäljellä, ehkä, mennyt, ilman sinua, kaukana sekä rikki olisivat jokin päivä historiaa" 

Tuo kosketti.
Luin tekstin uudelleen ja uudelleen. En saanut siitä tarpeekseni.
Niin kuin en saa itse ihmisestäkään tarpeeksi.
Ei edes 9,5 tunnin puhelu riittänyt.
Lisää!
Sydän sekä sielu kaipasivat lisää.
Sekä korvat sitä ihanaa, syvää ääntä.
Syvän sielun syvä ääni.
On tähän mahtunut myös niitä huonoja päiviä sekä fiiliksiä suuntaan ja toiseen.
Mä olen ollut se, joka on meinannut lyödä hanskat tiskiin monen monta kertaa.
Oon jonkin verran viillellyt, melko paljon itkenyt koska epävarmuus.
Kerran sanoin toistamiseen "Fuck u. Fuck u!" Mä olin sekaisin.
Oikeasti sekaisin. Kaikki tuntui kaatuvan päälle ja yritin repiä itseäni irti. Testata.
Ei mua päästetty irti.
Se tuntui hyvältä.
Sain taas toivon takaisin.
Uskoin jälleen koska toinen osapuoli on niin pirun vahva.
Se antaa mulle niin paljon energiaa, toivoa sekä uskoa.
Joka päivä enemmän ja enemmän.
Ja päivä päivältä enemmän vahvistuu tunne, että mua ohjataan kohti jotain todella hyvää.

Olen saanut myös aikaiseksi tehdä portfoliota.
Ei se niin hyvin suju miten voisi, koska en ole mikään atk- nero.
Mutta kiva kuitenkin sitäkin on tehdä.
Kohta voisi kotisivujen tekoa miettiä.
Harjoitukset ATK - ajokorttia varten edistyvät hyvin.
No, tänään kyllä hyvin hitaasti koska käytännössä puhuimme sen koko neljä tuntia ihan mitä sattuu.
Oli niin ihanaa!
En muistanut millaista se on, kun on hyviä tyyppejä ympärillä.
Oon miettinyt myös ottaa yhden päivän lisää pian.
Jo senkin takia, että se atk - ajokorttiasia edistyisi, koska on suunnitelmissa opetella tiettyjä ohjelmia omien intressejeni vuoksi.

Eräs kerta yllätin itseni.
Multa kysyttiin miten voin.
Sanoin että hyvin.
Ja tarkoitin sitä.
Se tuntui niin hyvältä.
En olisi koskaan uskonut että niin tulee tapahtumaan.
Tuohon liittyen kirjoitankin tähän erään lauseen, jonka eräänä päivänä huomasin katukivetyksessä.

"Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät"
                                                             F.E. Sillanpää 

Olen nähnyt tuon ennenkin, mutta silloin se tuntui niin pahalta. Sattui.
Se sai mut syvemmälle masennuksen syövereihin.
Halusin kuolla, koska ikävöin elämää niin paljon.
Mutta nyt se tuntui niin hyvältä.
Se tuntui juurikin elämältä itseltään.
Viime viikolla kun sain sen kirjoitusflown, ajattelin näin; 

"Kiitos tästä päivästä.
Kiitos että näin, tunsin sekä koin sen. 
Kiitos että olen yhä elossa.
Kiitos kauniista sieluista joita elämässäni on.
Kiitos motivaatiosta.
Kiitos sanoista, kuvista sekä melodioista joita luen, näen sekä kuulen.
Jokainen päivä on loppuelämäni ensimmäinen päivä.
Tässä ja nyt."


Tekstin pienuus johtuu siitä että suurentaessa se meni pullamössöksi.
Niin, viime viikolla myös eräs keskustelu sai näkemään jotkin kuvani eri tavalla.
Tuntuu että kasvoin ja kehityin jollain tapaa.
Puhuimme pajalla elämästä tämän konemusafanin kanssa.
Hän sanoi että kunpa sen elämän näkisi joskus valokuvissakin.
Ei olisi niitä poltettuja kuvia liialla valotuksella, vaan myös ne elämän varjot mukana.
Hyvin vaikuttavaa.
Tänään olisi tehnyt mieli halata ja sanoa että kiitos! 
Muutit elämääni, parempaan.
Sain inspiraatiota, ajateltavaa sekä ideoita.


Oi elämä!
Olen sinun.






maanantai 19. syyskuuta 2016

Destination; life.

Viime perjantaina tein jotakin, jota en olisi uskonut tekeväni enää koskaan; Ujutin itseni house/techno/psykebileisiin Vikkulaan.
Ei sillä etten pitäisi genreistä.
Rakastan niitä!
Ongelma on vain ollut ulkoinen olemukseni, joka on vaikuttanut siihen miten näen itseni ja mitä viestitän sisältäni ulospäin.
Myös musiikki on ahdistanut, vaikka onkin sitä aina rakastanut.
Väenpaljous, oma ikä, muiden nuorempi ikä.
Oh.
Niin paljon asoita, jotka ovat estäneet mua elämästä.
En kadu että lähdin.
Kadun sitä, etten ole lähtenyt vuosia sitten.
No, tästä on suunta vain ylöspäin.

Olen myös tavannut erästä hyvää ystävää kerran sekä huomenna on aikomus tavata hänet uudestaan.
Sain myös takaisin erään tuttavan menneisyydestä, mikä on  nostattanut olotilaa.
Kunpa tällä kertaa vain osaisin ja jakasisin pitää kiinnni.

Koin perjantaina jotain aivan mahtavaa.
Sain jaettua sen hetken ihmisen kanssa, joka asuu maailman toisella puolella.
Ihmisen kanssa joka ymmärtää, tuntee sen fiiliksen, musiikin, vibat, rytmit... oih! Taivas!
Tuntui kuin sielumme olisivat olleet kietoituneina yhteen. 
Joka päivä tunnen sen vahvemmin, syvemmin.
Kun taas hän joka vieressäni istui, oli minusta todella etäällä.
Ehkäpä yksi syy siihen, miksi hän on exäni.
Kavereina on ihan hyvä olla, vaikkakaan ei mitään sydänystäviä tulla koskaan olemaan.
Ei ole mitään jaettavaa.
Kunhan paskaa puhumme.
Arkisia asioita.

Ayyyy mi loca corazon!
Eilen puhuimme sielunkumppanini kanssa (kyllä, uskallan sen sanoa ääneen, vaikka yritänkin järkeillä asiaa ja kieltää mahdollisimman paljon tunteita sekä asioita) siitä, kuinka saataisiin yhteistyö sujumaan koskien luovuutta.
Valokuvat, videot, tekstit, musiikki, äänet... En malta odottaa.
Enkä ole ainut, jos on sanoihin uskomista.
Ehkä on, koska se intensiivisyys on niin käsinkosketeltavaa.
Ei kulu päivääkään, etteikö oltaisi hyvin tiiviisti yhteydessä.
Mutta nyt kaikki sämpläykset, miksaukset, yhdistelyt, ideat, visiot pitäisi saada toimimaan pelkästään netin välityksellä.
No onneksi edes sen.
Helpottaahan sekin asioita, vaikka livenä tietenkin kaikki olisi sulavempaa.

Eilen tanssin rantakivellä.
En voinut sille mitään.
Biitit, melodiat, luonto sekä hyvä fiilis veivät mut kauas pois.
Olin vapaa!
Olin helvetti vie onnellinen!
Ja senkin sain jakaa hänen kanssaan, joka tunsi sen kaiken.
Hänen kanssaan, joka ymmärtää.

Torstaina aloitan pajalla uudestaan.
Kieltämättä olen innoissani.
On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oikeasti oppia.
Haluan edetä.
Mä otan sen tällä kertaa nyt vähän kuin opiskelun kannalta ja samalla tsekkaan voimavarani.
Opiskelemaan olisi kyllä kova hinku.
Mutta kun on vielä auki että mitä niistä vaihtoehdoista, joita mielessäni käyn.
Kansainvälinen tutkinto myös kiinnostaisi monenkin asian vuoksi.
Suurin syy ehkä se, että ei oikein kiinnosta tässä maassa harrastaa yritystoimintaa millään muotoa, kun sitä ei haluta tukea.
Pitäisi ottaa selvää, missä maassa olisi paremmat mahdollisuudet siihen.
No, mietimme sitä yhdessä.
Oi.
Ihanaa.
Mutta on asioita mistä en luovu; syksy sekä talvi.
Ne kun antavat inspiraation, motivaation sekä flow on useinkin mieletön!
Rakastan valokuvata syksyä sekä talvea.
Rakastan tuntea ne ihollani, sydämessäni.

Joskus havahdun siihen, että haaveilen ihan älyttömiä.
Ihan tyhmiä.
Jotain, mikä ei koskaan toteudu.
Mutta silti mulla on sellainen outo olo; kuin kaikki tämä tulisi jostain muualta. Suurempi voima.
Kuin mua ohjattaisiin jonnekkin. Haluttaisiin näyttää tie.
Sielunkumppanini sanoi että ihmeitä tapahtuu, jos kaksi kaunista sielua löytävät toisensa. Kun ne löytävät sielunkumppaninsa. Ehkä. Haluan niin uskoa siihen, mutta suht.koht rationaalisena ihmisenä se on melko vaikeaa. On luovuttamassa monta kertaa. 
Eilen toivon ihmettä, edes pientä.
Vaikka perusolo oli todella mahtava, silti siellä jossain on aina se tietty pelko ja vainoharhaisuus mukana.
Ja tietenkin täytyy ajatella myös järkevästi.
Mitä tahansa voi sattua.
Ja voi sattua helvetisti.
Siitä taas sain jotenkin lohtua ja voimaa.
Tiedän ainakin että olen asoita ajatellut, jos niin tulee käymään.
Olen niitä ajatellut, mutta silti olen tahtonut ottaa riskejä, elää. Kokeilla. Tehdä töitä asoiden eteen.
Se ihme.
Ajatukset harhailvat jälleen.
Toivoin edes pientä ihmettä, kun olotila jälleen koki laskusuhdanteen.
Ihme, se pienisuuri ihme tapahtui; sain ääniviestin.
Suloisen, toivoa antavan ääniviestin.
Se oli melko pelottavaa, mutta silti kokemuksena mieletön.
Kuin mua oltaisiin kuultu.
Eikä ole ainut kerta.
Sattumia sattumien perään.
Ystäväni sanoi mulle viime kerralla, että ihmeitä tapahtuu, jos joku sua ajattelee paljon.
Todella paljon. Tunnet sen.  
Usko, toivo, rakkaus.
Sen ihmisen kaulakoru on toivo.
Ajattelen sitä usein.
Ihan kuin silläkin olisi jokin merkitys.
No ainakin sillä on merkitys mulle.

Sain viime viikolla melkoisen kovat kiksit kirjoittamisen suhteen.
Meille annettiin kotitehtävä kirjoittajaryhmästä.
Torstaina aloin sitä työstämään.
Ajattelin että saan sen valmiiksi viime hetkellä.
Ei.
Kaikki samana päivänä.
Luonnostelut, tekstit, puhtaaksi kirjoitus.
Sormet taas tanssivat näppäimistöllä.
Sielu tanssi.
Sydän oli pakahtua siitä onnen tunteesta.
Käänsin siitä vielä pari tekstiä Englanniksi.
Tuntui niin hyvältä, kun haluttiin tietää mitä olen kirjoittanut.
Vielä paremmalta tuntui että siitä pidettiin ja se kosketti sielua.
Kyllä, hän on muusani.
Inspiraationi. Motivaationi.

Alphaville - Sounds like a melody.
Olen pitänyt aina sitä todella upeana biisinä, joka todellakin on sitä; sounds like a melody.
Mutta jokin aika sitten kun sitä kuuntelin häntä ajatellessani, mä ymmärsin!
Se tunne iski niin syvälle.
Se herätti mut.
Ne melodiat, ne tunteiden melodiat!
Niin paljon, niin erilaisia, niin kauniita.
Niin voimakkaita.
En tiedä olenko sitten koskaan tuntenut ketään kohtaan näin, koska mikään ei ole mua herätellyt niin rajusti.
Voi mitä elämän haaskausta se olisi, jos emme onnistuisi.
Jos emme voisi jakaa elämää sekä työtämme yhdessä.
Niin paljon visioita, niin paljon yhdistäviä asioita.
Niin paljon toisen antamaa inspiraatiota sekä motivaatiota.
Se yhteinen sävel, sivu. Samat aallot.
Usein pelottaa sekä sattuu, mutta en luovuta.
Mä haluan nähdä mihin tämä kaikki vie.
Haluan nähdä mitä tulevaisuudella on mulle sekä meille tarjottavana.
Bon voyage! 



torstai 8. syyskuuta 2016

Bird called Fenix.

Or bird called Johanna.
Tuntuu kuin olisin nousemassa sieltä tuhkasta kokeilemaan siipiäni.
Lähden jokin päivä jälleen lentoon!
No olen kyllä ollut  muutenkin lennossa näillä visioilla, suunnitteluilla sekä menemisillä.
Siihen kun lisää hyvin vähäiset yöunet, niin melko huimaavaa menoa.
Nyt ei haittaa koska jaksaa,  mutta toivon että tämä rauhoittuisi edes jonkin verran ajan saatossa.
Se vain on niin, etteivät nuo visiot anna rauhaa.
Ne pitäisi saada toteuttaa sellaisen kanssa, joka on samoilla aalloilla kanssani.
Luonnollisesti.
Voi mikä palo sielussani käykään!
Luomisen tuska jyllää.
Se huutaa!
Se tahtoo ulos!

Olin tiistaina eräässä Kynä - akatemiaryhmässä.
Se on Taimen järjestämä ryhmä.
Kaksi vuotta siinä meni ennen kuin rohkaistuin, sekä jaksoin muulta häsäämiseltä, sinne mennä.
En katunut hetkeäkään.
Mulla oli hauskaa.
Mulla oli turvallinen olo.
Kuin olisin ollut kotona.
Voi sitä rönsyilyä keskusteluissa.
Ihanaa!
Luovat ihmist yhdessä... mitä voi olettaa.
Oivalsin siellä pari tärkeää asiaa, jotka todellakin sisäistin tällä kertaa.
Jaksoin ne sisäistää, enkä vain viitannut kintaalla tyyliin "katsotaan, sitten joskus..."
Ensinnäkin; elämä on liian lyhyt odotteluun ja miettimiseen että teen sen ja sitten sitten kun!
EI!
Teen sen ja sen heti kun mahdollista.
Teen töitä asian eteen.
Aloitan heti.
Pienin, pienin askelin.
En lopeta unelmoimista asioista, vaikka etenisinkin hitaasti.
Ryhmän vetäjä rohkaisi minua pitämään valokuvanäyttelyn, josta olen haaveillut jo kauan.
Olisi ihminenkin tiedossa, joka niitä on itse pitänyt ja osaisi auttaa.
Yksin siihen kaikkeen en kertakaikkiaan kykene.
En fyysisesti enkä psyykkisesti.
Ja olisi tietenkin mahtavaa keskustella, jakaa asioita sellaisen kanssa joka ymmärtää elämäntyyliäni; valokuvausta, sanoja sekä kuvia yleensäkkin.

Valokuvaamisesta puheenollen.
Löysin netin syövereistä erään Tunisialaisen mallin.
Hänen nimensä on Kenza Fourati.
Miksikö Tunisialainen?
Kerron joskus, mikäli on kerrottavaa.
No johtunee osittain siitä, että olen miettinyt niin paljon teemoja Desert rose ja Snow in Sahara.
Osuutensa asiaan on myös dark progressive trancella.
Löysin eräästä kuvasta hyvin lähelle sitä, mitä kaipaankin.
Ja sillä hetkellä juurikin soi dark progressive trance, kun kuvan näin.
Tuli alkoi kyteä sisuksissani.
Sielu alkoi tanssimaan.
Kunnes samalla sekunnilla tajusin, että en ole ammattilainen.
Olen rahaton harrastelija, jolla ei ole kunnon kalustoa eikä varaa maksaa palkkaa yhdellekkään mallille.
Tuli myös puhetta erään ystäväni kanssa, että tehtäisiin hänen kanssaan valokuvaussessiot jokin kerta.
Olen aina pitänyt hänen kuvistaan sekä tyylistään.
Jospa hän suostuisi harrastelijan malliksi, ilman palkkaa.

Tänään sain erään runon kuvaani, jonka jaoin Facebookin Tampere - ryhmässä.
Se oli hyvin kaunis runo.
Tai no, en tiedä oliko se runo.
Ajatelma?
Hah.
Kirjoittamisesta kiinnostuneena mulla on yllättävän moni tyylilaji hukassa.
Luin sanat moneen kertaan.
Olin todella otettu siitä, että joku kirjoittaa jotain noin upeaa kuvani alle.
En pystynyt päästämään irti.
Ne koskettivat syvälle.
Siitä välittyi se, mitä elämä on.
Tuli omat tunteet flashbackina melko rajustikkin.
Lisään ajatelman/runon blogini loppukaneetiksi.
Kirjoittaja on Pekka Tainio.


Sitä ennen kirjoitan tähän eräät lauseet, joiden kuuleminen ennen sattui.
Tuntui ettei pystynyt hengittämään, koska ne eivät koskeneet minua.
Kun luin sekä kuulin nuo sanat tiistaina Kynä - Akatemiaryhmässä, tunsin toisella tapaa.
Tunsin toivoa.

"Elämä on tilaisuus, hyödy siitä.
Elämä on kauneus, nauti siitä.
Elämä on autuus, maista sitä.
Elämä on uni, todellista se.
Elämä on haaste, kohtaa se.
Elämä on velvollisuus, täytä se.
Elämä on peli, pelaa sitä.
Elämä on lupaus, täytä se.
Elämä on suru, voita se.
Elämä on laulu, laula se.
Elämä on ponnistus, hyväksy se.
Elämä on tragedia, kohtaa se.
Elämä on seikkailu, uskaltaudu siihen.
Elämä on onni, luo se.
Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.
Elämä on elämää, taistele sen puolesta."

- Äiti Teresa

"Elämä on runo, kirjoita se.
"Elämä on proosaa, kirjoita siitä"

-O.H



- Monien ruusuisten tulevaisuusunelmien penkki.
- Monien suolaisenkarvaiden muistojen ja yksinäisten ajatusten penkki.

- Penkki ihmisen istua -