Raskas loma = sairausloma

Sairausloma kesti koko kesän, 1.9 saakka.
Osittain tuntuu että sitä olisi vielä tarvinnut.
Olen ollut todella huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti.
Kun hain jatkoa sairauslomalle, purskahdin vain itkemään lääkärin "Mitä kuuluu?" kysymyksen jälkeen.
Niin kävi myös silloin, kun entinen ohjaajani soitti mulle.
En vaan kyennyt puhumaan,
Tuntui niin mahtavalta, kun joku tuttu ihminen kysyi kaiken sen keskellä että miten voin, mitä kuuluu.
Sellainen, joka ymmärsi.
Minulla oli menossa silloin todella hankalia asioita henk.koht elämässäni.
Liian paljon muistoja ja liian paljon uusia asioita, mitkä avasivat haavat.
Eikä kukaan ymmärtänyt.
Se tuhosi mua päivä päivältä enemmän.

Toisaalta taas haluan kokeilla miten jaksan kuntouttavassa, mikä on tuota edellistä paikkaa rauhallisempi sekä lähempänä.
Tahdon takaisin Hervantaan, sinne missä olen ollut ensimmäistä kertaa.
Siihen on monia syitä, mutta tärkein on se epähektisyys.
Toinen tärkeä syy on se, ettei tarvitse käyttää aamulla kahta bussia.
Uuvuin siihen todella nopeasti.
Hektisyyttä heti aamusta ja iltapäivällä keskustan äänet.
Vaikka musiikkia aina kuuntelinkin, silti se hektisyys uuvutti.
Rakennukset, ihmisten tulemiset ja memeniset, autot.
Kiire, kiire!
Hervannassa ollessani minulla on tilaisuus kävellä paikan päälle ja päivän jälkeen pääsen luontoon kotimatkalla.
Voin hengittää ilman kaaosta.
Se on mulle ollut aina tärkeää ja viimeaikoina sen tärkeys on korostunut.

Alkuaikoina sairauslomalla olleessani en käynyt kolmeen viikkoon kaupungissa.
Ahdisti ajatuskin siitä, että jos huomenna pitäisi lähteä.
Kiertelin täällä Hervannassa kaikki hiljaisimmat kadut.
Tuntui että maailmassa on vain minä ja ne kadut.
Tai minä, metsä sekä järvi.
Se todellakin hoivasi minua.
Musiikki, luonto sekä valokuvaus; pyhä kolminaisuus.
Millään muulla ei ole muhun niin suurta positiivista vaikutusta kuin noilla asioilla.
Ok, ehkä tietynlaisilla ihmisillä jonkin aikaa, tai tietyissä fiiliksissäni.
Mutta nopeasti kaikki kääntyy päälaelleen, syystä ja toisesta.

Mietin edelleen sitäkin että miksi olen sinkkuryhmissä sekä deittisovelluksissa, kun kaikki tuntuu ajan haaskaukselta, vaikka vain olisi aikaansa tappamassa.
Ehkä sitä sitten kuitenkin toivoo sieltä löytävänsä jotain, joka on itselleni täydellistä ja minä hänelle.
Kaikkine virheineen.
Kaunis sielu.
Sillä on merkitys.
Ja että en valehtelisi, täytyy myöntää että luova / taiteellinen sielu on aina plussaa.
Konemusiikki ja rap kun veressäni ovat, niin tietenkin sitä toivoisi että kyseinen ihminen olisi samanhenkinen.
Kun en tyydy vain kuuntelemaan ja tuntemaan musiikkia, vaan haluan myös tehdä sitä ja sitä kautta ilmaisemaan itseäni.
Hyvin harvan kanssa tuossa asiassa on tullut keskusteluissa syvemmälle. Silloin joskus... pari vuotta sitten se tapahtui.
Tosin olen mä jutellut yhden ihmisen kanssa hetken niistä syvimmistä viboista ja visioista mitä musiikki on antanut.
Mutta nyt sekin yhteys on vain haalistunut.
Ehkä jokin päivä se katoaa kokonaan.
Mutta se ei ole niitä ihmissuhteita joidenka loppuminen tuntuu pahalta.
Mutta erään toisen ihmissuhteen loppuminen tulee sattumaan.
Vaikka se sattuu jo nyt, kun en osaa päästää irti.
Sanon itselleni päivittäin että nyt riittää!
Lopeta se!
Anna itsellesi vapaus.
Se on hirveää tuntea vahvasti ihmistä kohtaan, joka ei voi luvata mitään ja jolle itse ei voi luvata mitään.
On niin monta syytä miksi ei.
Yhteen aikaan syytin häntä omasta olostani, vaikka itse tunsin vastoin järkeäni.
Ajaudun usein näihin tuhoon tuomittuihin juttuihin, vaikka alussa olen niin varma ettei yhteydenpidosta ole vaaraa, koska en ole kiinnostunut ihmisestä.
Jonkin ajan päästä huomaa että se ihminen onkin saanut mielenkiintoni heräämään.
Itsetuhoisena ihmisenä se tietenkin on "normaalia".
Itsetuhoisuus kun ei tarkoita vain viiltelyä tai muuta fyysistä väkivaltaa itseään kohtaan.
Se on paljon muutakin.
Syömishäiriöt, tuhoisat ihmissuhteet, välinpitämättömyys omaa terveyttään kohtaan jne

Se on raskasta taistella itsensä kanssa päivittäin.
Itse taistelen monen asian vuoksi itseni kanssa.
 Moni asia on niin absurdia elämässäni.
Olen edelleen seilaamassa aalloilla vailla päämäärää.
Siinä on vapautta, mutta myös tunnen turvattomuutta usein.
En siksi, että välittäisin muiden mielipiteistä ja siitä omakotitalosta ja perhe- elämästä, vaan itseni vuoksi.
Siksi että tahtoisin tietää mitä teen, miksi herään joka aamu.
Ammatti, jota rakastan.
Se olisi mainio syy.
Olen ajatellut tietenkin musiikin opiskelua ja Hollantia.
Vaan ensin täytyy saada itsensä tasapainoon ja jaksamaan sen arjen kuntouttavan lisäksi.
Jos en vieläkään itseäni rehelliseti kuuntele, vaan päätän "Nyt olen terve, koska olen ollut kuntouttavassa ajan X" , tämä oravanpyörä ei koskaan lopu.
En myöskään suostu siihen enää, että "paranisin" muiden vuoksi, koska muut sitä odottavat multa tietyn ajan jälkeen.
Ei ei!
Nyt aioin olla se selfish biatch joka asiassa.
Tahdon olla paremmassa kunnossa jokin päivä.
Se on haaveeni.


Olen tehnyt nyt paljon musiikkia, koska ostin Fl studion.
Paras ostos elämäni aikana.
Ok, ehkä kamera oli myös.
Jota en ole edes käyttänyt melkein vuoteen.
Olen ollut laiska kuvaaja.
Aikani ja energiani ovat tosiaan menneet studion opettelemiseen sekä musiikin tekemiseen.
Mutta kyllä mä puhelimella olen kuvannut.
Ei se valouvaaja musta koskaan täysin katoa.

Laitan tähän linkin Facebookkiini sekä muille saiteille, koska edelleenkään en ole jaksanut fiksata noita linkkejäni.
Niissä on sitä mitä teen, tunnen sekä ajattelen.



Facebook

SoundCloud

Instagram

YouTube

Lepoa sairauslomalla = Outo käsite

Olen ollut nyt poissa kuntouttavasta työtoiminnasta noin kolme viikkoa.
Kaksi niistä sairauslomalla.
Lomaa on jäljellä kolme viikkoa.
Ei ole vielä tuntunut siltä, että loma olisi känyt toteen.
Pakollista menoa, tekemistä jne.
Vieläkin haaveilen siitä, että voisin yhden päivän vain levätä.
Ei mitään muuta.
Ahdistaa, että tässä on kolme viikkoa aikaa voimaantua.
Miten, jos sairas ihminen ei voi edes levätä riittävästi?

Toisaalta tuo sairausloman hommaaminen oli kovan työn takana.
En antanut itselleni lupaa.
Mielestäni olin laiska, enkä oikeutettu siihen koska olenhan "vain" kolme päivä viikossa kuntouttavassa.
Pitäisi jaksaa niin kuin muidenkin, ja enemmänkin että voisi itselleen tuollaisen oikeuden suoda.
Pelkäsin myös lääkärin reaktioita.
Minulla kun niistä on todella huonoja kokemuksia.
Olen kirjoitellutkin kokemuksistani aikaisempiin teksteihini.
Rohkaisin mieleni, yritin puhua itselleni järkeä ja sain sanottua sairausloman tarpeesta.
Onnekseni lääkäri oli ymmärtäväinen.
Sain lähetteen myös psykologille, sekä verikokeisiin eräiden asioiden vuoksi, jotka olivat myös syyni lääkärillä käyntiini.

Olen tykännyt olla hirveästi siellä kuntouttavassa, mutta viimeaikojen tapahtumat (ja se, että olen ollut yli 6kkta vain kuntouttavassa ja kotona. Ei muuta) uuvuttivat minut täysin.
Ihminen, jonka luulin tarkoittavan mitä sanoo, olikin aivan muuta.
Löysin hänet.
Hän ei ollutkaan kuollut, kadonnut tai muutakaan.
Puhuimme pari päivää, ja sen jälkeen sanoin hyvästi.
Se sattui paljon, vaan ei ollut vaihtoehtoja.
Niin kuin ei yleensäkkään ole ollut näissä asioissa.
Tuli esiin asioita, joiden vuoksi en kyseiseen ihmiseen voi luottaa.
En tunne oloani turvalliseksi.
"Sometimes the sound of goodbye is louder than any drum beat.."
Se on totta.
Vieläkin se kaikuu päässäni.
Vaikka poistin kuvat sekä viestit ja blokkasin ihmisen (koska jos en olisi blokannut. näkisin hänen nimensä esim messengerissä. Sitä en kestänyt), silti nuo sanat kaikuvat päässäni.
Siitä päästään siihen, miksi olen kuitenkin sinkkuryhmissä.
Ei.
En voi vastata sellaiseen, mistä en tiedä.
Ehkä tuo taistelu on muodostunut mulle niin osaksi arkea, että sitä ajattelee sen kuuluvan mennä niin.
Melkein 2 vuotta samaa; sinkku, mutta rakastunut.
Sinkku, joka rakastaa.
Taistelee, pettyy.
Taistelee.
Uupuu.
Normaalia.
Ehkä siitä on myös mudostunut itselleni käsitys, miten mua voi kohdella.
Että elämäni kuuluu olla tällaista, enkä ansaitse muuta.
No mitä muuta sairas, työkyvytön todella uupunut ihminen ansaitseekaan?
Minun kohdallani.
Ja ehkä tämä on rangaistus menneisyydestäni.
Siitä, kun halusin aikoinani avioeron.
Jätin ex - mieheni pulaan sen vuoksi.
Rangaistus siitä, kun olen ollut uupunut ison osan elämästäni, ja sen vuoksi ajalehtinut.
Ei päämäärää.
Tai ehkä hetkellisesti, vaan nopeasti kaikki sekä minä, on romahtanut.
Ajalehtiminen jatkuu.

Kolme hienoa asiaa on kuitenkin tapahtunut, nyt kun minulla on ollut edes vähän aikaa muuhunkin kuin pakollisiin menoihin; Olen soitellut melko usein parin todella mahtavan ihmisen kanssa, sekä tavannut muutaman kerran ihmisen, jonka seurassa on ollut luonnollinen olla. Keskustelut ovat olleet hyvin antoisia.
Ajatusten sekä tunteiden jakaminen on kyllä hyvin terapeuttista, silloin kun ollaan samoilla aalloilla.
Siitä todella suuri kiitos heille!

Mutta silti tyhjyyden tunne on melkoinen.
Se ahdistaa.
Mietin että eikö minulle mikään riitä?
Tai sitten tuo tunne johtuu juuri siitä, mitä tässä on parin vuoden aikana tapahtunut.
En ole päässyt prosessoimaan asioita, ja nyt kun hyvästejen (no, vielä on hän, jolle en ole koskaan hyvästi sanonut...) jälkeen voin, on niin monta tunneskaalaa sisälläni.
Niin.. hän, jolle en koskaan hyvästejä sanonut, kummittelee.
Ehkä musiikin vuoksi, ehkä siksi kun en koskaan sanonut niitä sanoja.
Kaikki vain loppui, koska en halunnut nähdä häntä enää missään.
En nähdä nimenä, en kasvoja.
Halusin vain pois, pois!
Nyt kun kaikki on riisuttu, ja kaikki väistyneet, on jäljelle jäänyt hän.
En yllättynyt.
Niin vahvat ovat tunteeni olleet häntä kohtaan, vaikka olisinkin pitänyt jostakusta tai jopa ihastunut.
Rakastunut.
Mutta en tasavertaisesti.
Ehkä meillä kaikilla on joku, joka jää elämään sydämeemme ikuisesti.
Joku, josta kirjoittaa kirja, runo tai laulu.
Joku, josta tehdä melodioita.


Passion, love, desire.
Olen miettinyt melkein 2 vuotta niitä sanoja, melodioita.
Senkin jälkeen, kun emme enää aiheesta puhuneet.
Sitten tein sen.
Ei siitä tullut ihan sitä, mitä halusin.
Mutta oli pakko saada sylkäistyä se ulos, josko se edes vähän keventäisi taakkaani.
Ehkä se niin teki.. en tiedä.
Mutta sen tiedän, että en enää siihen biisiin palaa kovin äkkiä, jos koskaan.
Se on hänelle, joka sai mut lentämään!
Jonka kanssa tunsin sielunkumppanuutta (vaikkakin huijattuna).
Hänelle joka rikkoi siipeni kaikkien niiden tunteitteni jälkeen.
"A modern romeo.."



Olen käyttänyt omaa ääntäni, koska en ole vokalistia saanut.
Se on myös yksi syy siihen, miksi en biisiin enää palaa.
En jaksa kuunnella ääntäni uudestaan, uudestaan... hyh.
Minulla on eräitä lyriikoita masennuksesta, joita olen rappiin halunnut.
Vaan kun en osaa räpätä enkä tunne ketään joka osaa, niin projekti luultavasti jää siihen.

Itkun helpottava vaikutus. Onko sellaista?

Siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne.

Aikaa sekä energiaa viimeaikoina on vienyt musiikki, kuntouttava työtoiminta sekä yritys pitää tämä kämppä kasassa.
On myös tapahtunut asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.
Ovat vieneet paljon voimia.
Varsinkin, kun kaikki on ollut itselläni.
En niistä ole kenellekkään puhunut.

Lepokaan ei tekisi jossain välissä  yhtään pahaa näin sairaalle ihmiselle.
Sitä vain ei ole ollut tarpeeksi.
Olen huomannut sen siitä, kun kuntouttavassa en jaksanut neljää päivää viikossa kahta viikkoa pidempään.
Jouduin ottamaan omia lomia silloin tällöin.
Toki ilmoituksella ne tein, mutta silti olo on kuin olisin jotain väärää tehnyt.
Se moraali sekä rankaisija sieltä huutelee jälleen.
On mua kehoitettu muutamaan otteeseen olematta liian ankara itselleni, mutta ne samat tutut äänet kaikuvat päässäni.
Olen niistä kirjoitellutkin aiemmin.

Musiikki.
Tai sen tekeminen siis.
Siinä on ollut hyvää ja huonoa.
Se on tuonut välillä lähemmäksi sen ihmisen, johon mun ei olisi pitänyt koskaan tutustuakkaan.
Muistot iskevät hyvin voimakkaina ajoittain jo pelkästään sanasta "musiikki".
Puhumattakaan sanasta FL studio, jolla sitä teen.
Mutta on se ollut myös antoisaakin, koska musiikkia niin paljon rakastan.
Olen saanut tehdä itseni näköisiä soundeja ja biittejä.
Lähinnä tullut tuolla demoversiolla tehtyä lyhyitä, synkkiä soundtrackeja.
Sillä kun ei voi palata työhönsä, vaikka tallentaa voikin.
Kaikki kerralla  - meininki.
Uuvuttavaa toisinaan.
Mutta huomaan kyllä, että pää meinaa hajota ellen muutamaan päivään pääse itseäni sillä saralla toteuttamaan.
Valokuvaaminen on jäänyt vähemmälle.
Joskus pelottaa, että unohdan sen.
Mutta sitten muistan, että se on aina tällaista keväisin ja kesäisin.

Lukenut olen paljon.
Se yllätti.
En uskonut että jaksaisin keskittyä.
Ehkäpä kirjat sitten ovat olleet sen verran hyviä, ettei ole keskittymiseeni koskenut.
Suomalaista draamaa.

Ajatukseni hieman hyppivät, koska viimeisestä kirjoituksesta on todella kauan.
Tähän on mahtunut kaikenlaista.
Eräs tärkeä ihminen, jonka kanssa olen puhunut todella kauan usein, on kadonnut kaksi kuukautta sitten.
Se on hirveää!
Ehkä meri hänet on ottanut.
En tiedä.
Eikä kukaan saa koskaan tietää, mikä hänen kohtalonsa on.
Kamalinta on elää epävarmuudessa.
Se uuvuttaa.
Kirjoitan silti hänelle usein, vaikka en aina tiedä kirjoitanko elävälle vai kuolleelle ihmiselle.
Se raastaa.
Mutta jollain tapaa myös helpottaa.
Hän ymmärsi.
Ymmärsi niistä meidän lukuisista riidoista huolimatta.
Ne kait meitä yhdistikin tiukemmin.
Opimme toisistamme paljon.
Opimme myös sen, mikä oli tärkeää ja mikä ei.
Toivon vain niin kovasti, että voisin viimeiset sanani perua.
Korvata ne jollain kannustavammalla.
Olin vain niin huonossa kunnossa, että en osannut ajatella tilannetta.
En sitä, mitä hän on kohta kokemassa.
En sitä, että ehkä en kuule hänestä enää koskaan monien syiden vuoksi.
Näen painajaisia usein.
Kun herään, se jatkuu.

Sanotaan, että itku helpottaa.
Olen itkenyt vuosia.
Noin 2 vuotta niistä päivittäin.
Koska se itku tuo sen helpottavan olon?
Voin vain toivoa.
Odottaa ja toivoa.


Kun olin viikon poissa kuntouttavasta, oli kamala huomata ettei kukaan jolla numeroni on, kysynyt että miten voin.
Tunsin että olen hyödytön.
En ole mitään kenellekkään.
Silloin halusin olla poissa.
Kuollut.
No, silloinkin.
Noin kuukausi sitten luulin että minulla on syöpä.
Ensimmäiset viisi minuuttia olin peloissani.
Sitten hymyilin helpotuksesta "Jos olisikin...?"
Sen jälkeen petyin "Tuskin".
En ole tuotakaan kertonut kenellekkään henk.kohtaisesti.
Syy on se, ettei sitä ymmärrettäisi.
En jaksa syyttelyä yhtään.
En saarnoja.
En luentoja.
Ymmärrys.
Yhteys.
Sitä tarvitsen.
Se mulla oli ja sen menetin.
Mutta en voi häntä siitä syyttää.
Vapaus on kaikille tärkeää,
Vapauden saamisen eteen sitä ihminen tekee melkein mitä vain.
Sinä surullinen, jääräpää, ihana ihminen.
Mulla on niin kamala ikävä sua!



Linkkejä sivustoilleni:


Tässä on YouTube - kanavani, jossa on musiikkiani. Beginner warning!

Tässä Instagram, jossa luonto sekä musiikki näyttelevät pääosaa.

SoundCloud - tilini.


Joudun linkittämään ne näin, koska en edelleenkään ole saanut toimimaan linkitettyjä sivustojani blogissani.
Olen myös ajatellut vaihtaa kirjoittamista WordPressiin.
Mutta en tiedä.
Olen kuitenkin tänne kirjoitellut jo niin kauan, että tuskin niin teen.
Linkkailen vaikka joskus WordPress - blogiani tänne, koska siellä niitä toimivia linkkejä on.

Mörköjä

Olen aloittanut kuntouttavan työtoiminnan jälleen.
Kuukausi on mennyt ja olen ollut melko väsynyt.
Pidän kyllä paikasta sekä siitä, mitä teen.
Mutta kun olet todella väsynyt, ei sillä ole pidemmällä juoksulla merkitystä.

Joskus olen jopa niin uupunut, ettei ole muuta ollut mielessä kuin kuolema.
Viiltelyäkin ollut.
Syönyt olen edelleen ahdistukseen, tyhjyyteen, yksinäisyyteeni...
Ja sen huomaa, kaikessa.
Itseinholla ei ole välillä mitään rajaa.
Kierre jatkuu.
Itsetuhoisuutta, itseinhoa.
Piiri pieni pyörii.

Olen ollut jälleen myös Typan terveyspalveluissa ja olemme puhuneet esim kuntoutuksesta.
Mutta terveydenhoitajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että se saattaa olla mulle liian raskasta, kun olen näin uupunut.
Olemme myös puhuneet siitä, jos vähentäisin pajapäiviä kahteen jo senkin takia että jaksaisin käydä siellä vertaistukiryhmässä.
Olen sen itselleni erittäin tarpeelliseksi kokenut.
Paikka on niin turvallinen.
Saan olla siellä oma itseni.
Ei tuomitsemista.
Ei vähättelyä.
Mutta olen nyt välillä etsinyt ryhmää, jossa olisi heitä, jotka ymmärtävät mitä on elää täydessä yksinäisyydessä vuodesta toiseen.
Sitä kun on niin vaikea avata kenellekkään, joka sitä ei ole kokenut.

Joulu oli melko ahdistavaa.
Osittain yksinäisyyden vuoksi, osittain hänen joka sieluni sai tanssimaan...
Jota edelleen ajattelen.
Ikävöin.
Jolle edelleen puhun ääneen.
On niin paljon asioita, jotka tahtoisin jakaa.
Musiikki.
Musiikki!
Varsinkin musiikki.
Meidän kummankin rakkaus.

Onhan tässä ollut eräs ihminen kuvoissa.
On / off.
Välillä se on irtaannuttanut mut hänestä, sieluni tanssitajasta.
Välillä taas muistan hänet hyvin vahvasti on / off - ihmisen vuoksi.
En tiedä miksi jatkan tätä on/off - paskaa, kun se ei mulle hyvää tee.
Ehkä se on suru sekä ikävä, joka mut sitä saa jatkamaan.
Tyhjyyskin.
Aukko elämässä, jota tosin ei voi kukaan muu täyttää kuin hän.
Olen täällä pajalla ajatellut musiikin tekemistä.
Tai siis opettelua, koska mulla on edelleen ne kolme sanaa mielessäni, joista tahdon melodioita tehdä.
Passion, love, desire.
Mutta en uskalla.
Pelkään että hajoan vielä lisää.
Että vajoan syvemmälle suohon.
Hukun täysin, enkä pääse enää ylös.
Voi kunpa saisin sulle rakas enkelipoika tuon kaiken sanoa!

En tiedä olisiko mulla parempi olla, jos olisin päässyt kuvaamaan.
Silloin kun unohdan itseni edes hetkeksi.
Luonnolla sekä valokuvauksella on niin hoitava voima, varsinkin kun se on säännöllisesti elämässä, eikä satunnaisesti.
Olen kuvannut viimeksi lokakuussa.
Tukehdun.
Liekki hiipuu hiipumistaan.
Ehkä se on jo sammunut.

Lemmikkejäni olen miettinyt paljon.
Tai sitä, kenelle ne annan pois.
Toisaalta en tahtoisi.
En todellakaan.
Minttu sekä Melissa ovat vaihtaneet kotia jo kerran, kun tulivat mulle, enkä sen vuoksi tahtoisi sitä tehdä.
Tofulla sama juttu.
Mutta helvetti kun ei vain tahdo jaksaa niitä hoitaa.
Se repii sydäntä.
Rikkoo itseäni.
On todella toivoton olo.
Sietämätön.

Uusi vuosi, kaikki jatkuu ennallaan.
Millloin saisin olla onnellinen?
Ehkä en ansaitse sitä.
Ehkä mua rangaistaan jostain.
Olen ehkä elinkautisvanki.

Psyco M.
Siempre! 
Vaikka sattuu, en siitä silti koskaan luovu.

Paradox

Siitä on nyt kohta kaksi kuukautta, kun opiskelut keskeytin.
Olo on ollut vaihteleva.
Helpotuksen sekä itsesyytösten sekamelskaa.
"Onneksi ei tarvitse mennä paikkaan, mikä ei tuntunut omalta. Onneksi kuumeilut ja etovat olot ovat loppuneet. Onneksi kokeilin, muuten en olisi tiennyt. Nyt tiedän taas enemmän voimavaroistani."

"Laiska. Saamaton. Hylkiö. Nolo! Et sä missään onnistu. Ei susta koskaan mitään tule. Et tule sopeutumaan yhteiskuntaan. Miksi sairas ihminen edes on elossa enää? Riippakivi! Maanvaiva."

Ei tarvitse kahteen kertaan miettiä, mitä lauseita itselleni enimmäkseen hoen.
Kun sitä pitäisi olla armollinen, itsensä kaveri.
Puhua itselleen, kuin puhuisi kaverilleen.
Ehkä olen jo unohtanut, miten kaverille puhutaan...
Kaupan kassa tai viraston tädit eivät niitä ole.

En tosin tiedä olisinko koskaan aloittanut Mieli maasta RY:n vertaistukiryhmässä, ellen olisi koulua lopettanut. 
Olen iloinen, että siellä aloitin.
Se ei sido, joten sinne saa mennä silloin kun itselleen sopii.
Aikaa on pari tuntia keskustella, mikä tosin menee joskus liian nopeasti. 
Mutta silti minulle parempi kuin 45 minuutin yksinpuhelu terapiassa, jossa viimeksi kävin.
Vertaistuki on melkoinen voimavara.
Sain myös kuulla eräältä ammattinäyttelijältä, että sopisin harrastelijateatteriin habitukseni sekä luonteeni vuoksi.
Ja se olisi myös hyvää terapiaa.
Olen miettinyt jo nuoresta saakka harrastajateatteria, mutta en ole uskaltanut siihen ryhtyä.
Nytkin tahtoisin, mutta... en uskalla.
En, vaikka joku mua kannustikin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen.
No, ehkä juuri siksi en uskalla.
Ja pelkään, että en pysty sitoutumaan uupumuksen vuoksi.
Minulla kun alkaa myös kuntouttava työtoiminta jälleen eräällä Mediapajalla.
Pääsen harjoittelemaan AV - puoltakin.
Kuulemma voitaisiin tehdä käsikirjoituksia, kuunnelmia, vahanukkeanimaatioita ym.
Jännää!
Mutta toki teen myös edelleen graafista suunnittelua sekä pelaan kuvien kanssa.

On ollut melkoisen rankkaa parisen viikkoa joka päivä.
Olen riidellyt lähes päivittäin erään ihmisen kanssa, joka alkoi tuntumaan läheiseltä. 
On/off - suhde.
Tai yhteys oikeastaan.
Riidellään, sovitaan.
Riidellään, sovitaan.
Kunnes sitten tällä viikolla blokkasin koko ihmisen, koska petyin niin paljon, sekä pelkäsin että tulen satuttamaan itseäni myöhemmin todella pahasti.
Mikäli se nyt on mahdollista enään sen erään jälkeen, joka siipeni katkaisi. 
Juttelen muuten hänelle edelleen päivittäin mielessäni, mutta ääneen.
Mutta ehkäpä tarkoitan tuon uuden tuttavuuden kohdalla enemmänkin sitä, että vanhat haavat aukeavat uudestaan, uudestaan ja uudestaan...
Mikäli ne ehtivät edes parantua missään välissä.
En voi sanoa että olisi suurista tunteista kysymys, mutta jonkinlaisista kylläkin.
Mietittiin jo näkemistäkin.
Se oli pelottavaa, mutta kivaa.
Mutta en vain voi olla yhteyksissä ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä miten särkyvää olen ja miksi.
Joka ei itse ole niin herkkä, mitä minä. 
Ja joka ei kunnioita mua, eikä oikeastaan ketään, omien sanojensa mukaan.
"I wanna save u, coz i wanna save myself"
Tuo ei myöskään ollut mitenkään hyvä juttu.
Tuli todella huonot vibat.
Enkä tahdo pelastajaa!
En edes silloin, vaikka se tehtäisiin epäitsekkäistä syistä.
En myöskään tahdo pelastaa ketään.
Haluan että täydennämme toisiamme, olemme tasavertaisessa suhteessa.
Mutta enpä usko, että tulen sellaisessa koskaan olemaan, monen syyn vuoksi.
Ja sitten teen epätoivoisia asioita yskinäsyyden keskellä.
Elän virtuaalimaailmassa, en todellisuudessa.
Mutta niin kuin joskus olen kirjoittanut; ehkä harrastan virtuaalisuhteita siksi, koska niissä ei ole vaaraa tapaamisesta.
On tavallaan turvassa.
Mutta siltikin kaipaa rakkauta, läheisyyttä... 

Olin baarissa käymässä viime kuussa.
Edellisestä kerrasta olikin 10 kkta.
Ei ollut helppoa eikä järin mukavaa.
Särkynyt sydän sekä ilman ystävän seuraa... Ison osan ajasta yritin olla itkemättä.
Olisin voinut viettää aikani toisellakin tapaa.
Ja ne kundit sitten!
Ei, ei ja ei!
Ei mitään aivoja stimuloivaa.
Turhakkeita, jotka olettivat pääsevänsä luokseni yöksi.
Peruin myös eräät sokkotreffit viime viikolla.
Minulle tuli todella huonot vibat kyseisestä ihmisestä.
Siihen vaikutti monta asiaa.
Enimmäkseen se, kun pyysin hänen kuvaansa viestinä, mutta hän ei vastannut siihen mitään.
Laitoin viestin, että emme tule näkemään ja syyn miksi.
Silti hän tuli Treelle seuraavana päivänä, vaikka oli nähnyt viestini.
Valitti, kun tuli turhaan.
Eh... no thanks!
Mies aivoilla, kiitos.

Paradoksi.
Minä ja elämäni ovat paradoksi.
Tunnen, että olen masokisti sekä hedonisti samassa kuoressa.
Hukassa ison osan ajastani.
On ollut jäälleen päiviä, kun ei missään ole hyvä olla.
Olen hirveän rauhaton sekä ahdstunut.
Ajattelen kuolemaa edelleen paljon.
En pelkää sitä, vaan pelkään että en kuolekkaan.
Tein BDI - testin  pitkästä aikaa ja sain pisteiksi 35 tai 36.
Ovat tippuneet viime kerrasta, mikä sinänsä on hyvä.
Siltikin tulos: vakava masennus.
En yllättynyt.

Laitan tähän linkin vielä World of mine sivustolleni, josta taas saa linkit muille sivustoille, jossa kuviani sekä tunteitani tyrkytän.
Teen sen siksi, koska tähän blogiin lisätyt linkit eivät toimi, enkä vieläkään ole jaksanut asiaan panostaa.
Olen miettinyt myös jatkavani blogia World of minessä, Wordpressin puolella.
Pidän siitä enemmän.
Etenkin, koska linkit toimivat! 
https://yazminex.wordpress.com/blog/ 

Masennus ruokkii ahdistusta, ja toisinpäin. Nuo kaksi ovat yksinäisyyden parhaita ystäviä.

 








 

Loppu = alku?

Ei sitä jaksamista opiskeluihin kauaa kestänyt, mitä pelkäsinkin.
Sitä pelkäsi myös muutkin.
Silti tuntuu, että olen tuottanut pettymyksen koko yhteiskunnalle.
Ja mikä pahinta; itselleni.
Tällainen luuseri, joka ei jaksa mitään.
Pitäisi sopeutua siihen mahdottomaan tahtiin, koska niinhän muutkin tekevät.
Se on vain pakko!
Koulua oli useimmiten 2 - 3 päivää viikossa, ja tahti ihan helvetillinen.
Kävimme eräänkin kerran eräästä aiheesta kahden viikon asiat kolmessa päivässä läpi, koska ei ollut tunteja lähiaikoina.
Ahdistuin.
Masennuin syvemmin.
Itkin joka päivä.
Vapaapäivät eivät todellakaan olleet vapaapäiviä.
Minusta tuntui päivä päivältä vahvemmin siltä, että ei tämä ole paikka jonne kuulun.
Kunnes sitten eräs päivä vain tiesin, että se tulee olemaan viimeinen päiväni siellä.
Kävelin puistossa ja itkin.
Onneksi siellä oli ihana hiljaisuus.
Sitä tarvitsin.

Tiedän, että ei ole pakko masentuneen jaksaa, mutta itselleen sitä on hyvin ankara.
Niin ankara, että en ole nukkunut useaan viikkoon kuin 2 - 4 tuntia yössä.
Olen itkenyt päivittäin.
Olo on etova, kuumeinen... hyvin uupunut.
Toisaalta olen kuitenkin helpottunut.
Mutta itselleen on hyvin vaikea antaa siihen lupaa.
Tulee syyllinen olo, jos tunnen helpotusta.
Tunnen itseni huonoksi, jotenka sillä helpotuksen tunteella ei oikeastaan ole merkitystä.
Sitä ei käytännössä ole.

Minua on myös edelleen seurannut ihminen, josta päästin jo kuukausia sitten irti ja jonka tapasin yli vuosi sitten.
Hän on mukanani kaikkialla.
Kävelen edelleen hänen kanssaan puistoissa ja näytän ne kaikki kauniit asiat, mitä syksyssä on.
Fiilistelen melodiat yhdessä.
Pakkomielle?
En tiedä.
Mutta miten unohtaa ihminen, joka on saanut sieluni tanssimaan?
Minulle on sanottu, että jos ihastuisin kunnolla, se voisi helpottaa.
Kaikki haalistuisi taustalle, kunnes katoaisi.
Mutta en usko että ihastun, saatika rakastan enää.
No ihastun ehkä ja onhan se tapahtunutkin, mutta ei se ole saanut unohtamaan häntä.
Sen kaiken täytyisi tuntua kuin hänen kanssaan.
Jonkun pitäisi olla hän, joka on täysin mahdotonta. 
Kouristelut, ihon sekä hiusten repiminen jatkuu.
Puhun hänelle päivittäin.
Esitän samat kysymykset uudelleen ja uudelleen.
Kaipaan häntä niin paljon!
Odotan edelleen, että hän löytäisi minut uudestaan.
Mutta samalla pelkään, että niin käy.
Tiedän että tulen olemaan heikko hänen edessään.
Mutta hän teki minut monessa asiassa myös hyvin vahvaksi, johon kukaan ei ole tähän saakka kyennyt.

Oi kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta, on selviytyä yksin, masentuneena sekä särkyneen sydämen kanssa.
Tai no olenhan mä jutellut erään ihmisen kanssa silloin tällöin jo jonkin aikaa.
Voisin kutsua häntä ystäväksi.
Mutta kun emme asu samassa kaupungissa, niin emme pääse juttelemaan kasvotusten. 
Se joskus korostaa yksinäisyyden tunnetta. 
Lupasin kyllä käydä hänen kotikaupungissaan tässä kuussa, mikäli aikataulumme matchaavat yksiin.
Se olisi kyllä mukavaa vaihetelua.

Olen kyllä saanut tehtyä jotain postikorttipojektini eteen, ja pistin erän menemään Ifolorille tänään.
Siitä olen ylpeä!
Olen myös saanut yhdisteltyä sanoja sekä kuvia ihmisen kanssa, joka on saanut kirjallista innoitusta kuvistani.
Se on ollut aivan huikea projekti.
Löysin myös ihmisen kääntämään ne sanat sekä tunteet Englanniksi.
Oli ihana kuulla, että hän nautti kauniiden sanojen kääntämisestä.
Mullahan on tässä kohta jengi kasassa yhteistyötä ajatellen.
Pitäsi vielä olla joku, joka osaa jälkikäsittelyn niin siinähän olisi jo toiminimen ainesta.
WinkWink!
Tosin tällä kunnolla en nyt uskalla edes ajatella sellaisen perustamista.
Mutta ihanaa on kuitenkin se, että luominen edelleen antaa mulle niin paljon.
Ja ihanaa on myös se, että en itke tätä kirjoittaessani!
Taideterapia siis auttoi, jälleen kerran.

Kun luin, mitä kuvani oli saanut tuntemaan en voinut kuin hengittää syvään. Samaistuin! Tunne meni ihoni alle. 

Sana sittenkin antaa toivoa jostain kauniista, kaiken pahan keskellä.

 

And samma pä English. Muhun teki vaikutuksen se, miten hyvin hän osasi kääntää. Ei vain teknisesti, vaan siksi koska myös tunne on mukana.

Kun voimavarat hiipuvat

Koulu on alkanut.
Olen ollut siellä nyt kuukauden.
Välillä mennyt ihan hyvin ja välillä taas ei.
Olen toisinaan itkenyt kotona koulun jälkeen väymystäni sekä yksinäisyyttäni.
Viikonloput menneet kotitöiden teossa, itkuisena sekä väsyneenä.
Joskus olen päässyt lähipuistoon.
Valokuvaamista minulla on iso ikävä.
Ilman sitä en ole mitään.
Mulla ei ole mitään.

Olen ollut tämän viikon kotona itkuisena.
Hän on muistuttanut minusta.
Niin kauan kuin olen tämän alan kanssa tekemisissä ja opiskelen sitä, hän on minussa.
Muistuttaa minua kaikesta....
Pelottaa se jakso, kun meillä alkaa av - puolen opinnot.
Varmasti mielenkiintoista sekä haastavaa, mutta... 
No tiedätte varmasti.

Olen ollut myös peloissani koulun vuoksi.
Vähän tunteja, paljon asiaa.
Se pelkästään uuvuttaa.
Lukujärjestykset eivät tule ajallaan, eivätkä ole niin kuin pitää.
Koulussa ei voi tehdä vapaapäivinä omia projekteja, taikka opetella käytyjä asioita.
Olin viime perjantaina todella ahdistunut ja väsynyt koulussa.
Opettajakin siitä sai kärsiä, vaikka se ei ollut todellakaan tarkoitukseni.
Kiukuttelin koko päivän.
 
Tuntuu, että masennus nostaa taas kunnolla päätään.
Eilen meillä olisi ollut koe, mutta minähän olin kotona.
Itkin, itkin... halusin kuolla.
Olen ajatellut puhua asiasta opettajilleni, vaikka se pelottaakin.
Pelkään että minut leimataan laiskaksi ja huonoksi.
Mä haluaisin yrittää, en luovuttaa vielä.
Mutta pelkään että saan maksaa siitä kalliin hinnan terveyteni kustannuksella.
Ehkä lähdin tähän kaikkeen liian nopeasti.
Toisaalta taas en olisi voinut kokeilematta tietää, millaiset voimavarani oikeasti ovat.

Olemme koulussa aloittaneet oppimispäiväkirjaa.
Kirjoitan sitä WordPressiin, jossa minulla on jo ennestään tili.
Loin sen oikeastaan vain kuvagalleriaa varten, enemmänkin kotisivumeiningillä.
Mutta ihan hyvä näemmä, että sinnekkin jotain tein.
Laitan tässä linkin siitä.
Ei siellä nyt vielä ole kyllä mitään ihmeellistä, kun joitain pakollisia suorituksia.
Odotan sitä kun saa tehdä positkortteja, julisteita, sekä kuvakirjaa tilaustyönä tai vain itselleni.
Minulla olisi postikorttitilauksia jo odottamassa.
Myös kuvia sekä sanoja lupasin kirjana lähettää eräälle ihmiselle, joka on minua inspiroinut siihen projektiin.
Hän kirjoittaa niin upeasti siitä, mitä kuvani saavat hänet tuntemaan. 
Ikään kuin se kaikki täydentää kuviani.
Kiitos siitä hänelle!

Blogini jää nyt lyhyenläiseksi, koska olen ollut niin väsynyt.
On paljon ajatuksia, tunteita... en vain saa niitä kirjoitettua.
Kunhan sain vähän purettua tuntojani, sekä hehkutettua noista projekteistani.
Ja tietenkin halusin esitellä sitä toista blogiani.
Hah!

https://yazminex.wordpress.com/ 
Siinä se on. WP blogini.
Palautetta saa antaa sekä keskustella, mikäli ala herättää mielenkiintoa tai opiskelet / työskentelet itse alalla.

Damn right! Särkyneellä sydämellä on vaikea tehdä oikeastaan yhtään mitään. Se vaikuttaa niin moneen asiaan.

Niin juuri. Balanssi. Mutta miten? Ei onnistu minulta.