maanantai 19. syyskuuta 2016

Destination; life.

Viime perjantaina tein jotakin, jota en olisi uskonut tekeväni enää koskaan; Ujutin itseni house/techno/psykebileisiin Vikkulaan.
Ei sillä etten pitäisi genreistä.
Rakastan niitä!
Ongelma on vain ollut ulkoinen olemukseni, joka on vaikuttanut siihen miten näen itseni ja mitä viestitän sisältäni ulospäin.
Myös musiikki on ahdistanut, vaikka onkin sitä aina rakastanut.
Väenpaljous, oma ikä, muiden nuorempi ikä.
Oh.
Niin paljon asoita, jotka ovat estäneet mua elämästä.
En kadu että lähdin.
Kadun sitä, etten ole lähtenyt vuosia sitten.
No, tästä on suunta vain ylöspäin.

Olen myös tavannut erästä hyvää ystävää kerran sekä huomenna on aikomus tavata hänet uudestaan.
Sain myös takaisin erään tuttavan menneisyydestä, mikä on  nostattanut olotilaa.
Kunpa tällä kertaa vain osaisin ja jakasisin pitää kiinnni.

Koin perjantaina jotain aivan mahtavaa.
Sain jaettua sen hetken ihmisen kanssa, joka asuu maailman toisella puolella.
Ihmisen kanssa joka ymmärtää, tuntee sen fiiliksen, musiikin, vibat, rytmit... oih! Taivas!
Tuntui kuin sielumme olisivat olleet kietoituneina yhteen. 
Joka päivä tunnen sen vahvemmin, syvemmin.
Kun taas hän joka vieressäni istui, oli minusta todella etäällä.
Ehkäpä yksi syy siihen, miksi hän on exäni.
Kavereina on ihan hyvä olla, vaikkakaan ei mitään sydänystäviä tulla koskaan olemaan.
Ei ole mitään jaettavaa.
Kunhan paskaa puhumme.
Arkisia asioita.

Ayyyy mi loca corazon!
Eilen puhuimme sielunkumppanini kanssa (kyllä, uskallan sen sanoa ääneen, vaikka yritänkin järkeillä asiaa ja kieltää mahdollisimman paljon tunteita sekä asioita) siitä, kuinka saataisiin yhteistyö sujumaan koskien luovuutta.
Valokuvat, videot, tekstit, musiikki, äänet... En malta odottaa.
Enkä ole ainut, jos on sanoihin uskomista.
Ehkä on, koska se intensiivisyys on niin käsinkosketeltavaa.
Ei kulu päivääkään, etteikö oltaisi hyvin tiiviisti yhteydessä.
Mutta nyt kaikki sämpläykset, miksaukset, yhdistelyt, ideat, visiot pitäisi saada toimimaan pelkästään netin välityksellä.
No onneksi edes sen.
Helpottaahan sekin asioita, vaikka livenä tietenkin kaikki olisi sulavempaa.

Eilen tanssin rantakivellä.
En voinut sille mitään.
Biitit, melodiat, luonto sekä hyvä fiilis veivät mut kauas pois.
Olin vapaa!
Olin helvetti vie onnellinen!
Ja senkin sain jakaa hänen kanssaan, joka tunsi sen kaiken.
Hänen kanssaan, joka ymmärtää.

Torstaina aloitan pajalla uudestaan.
Kieltämättä olen innoissani.
On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oikeasti oppia.
Haluan edetä.
Mä otan sen tällä kertaa nyt vähän kuin opiskelun kannalta ja samalla tsekkaan voimavarani.
Opiskelemaan olisi kyllä kova hinku.
Mutta kun on vielä auki että mitä niistä vaihtoehdoista, joita mielessäni käyn.
Kansainvälinen tutkinto myös kiinnostaisi monenkin asian vuoksi.
Suurin syy ehkä se, että ei oikein kiinnosta tässä maassa harrastaa yritystoimintaa millään muotoa, kun sitä ei haluta tukea.
Pitäisi ottaa selvää, missä maassa olisi paremmat mahdollisuudet siihen.
No, mietimme sitä yhdessä.
Oi.
Ihanaa.
Mutta on asioita mistä en luovu; syksy sekä talvi.
Ne kun antavat inspiraation, motivaation sekä flow on useinkin mieletön!
Rakastan valokuvata syksyä sekä talvea.
Rakastan tuntea ne ihollani, sydämessäni.

Joskus havahdun siihen, että haaveilen ihan älyttömiä.
Ihan tyhmiä.
Jotain, mikä ei koskaan toteudu.
Mutta silti mulla on sellainen outo olo; kuin kaikki tämä tulisi jostain muualta. Suurempi voima.
Kuin mua ohjattaisiin jonnekkin. Haluttaisiin näyttää tie.
Sielunkumppanini sanoi että ihmeitä tapahtuu, jos kaksi kaunista sielua löytävät toisensa. Kun ne löytävät sielunkumppaninsa. Ehkä. Haluan niin uskoa siihen, mutta suht.koht rationaalisena ihmisenä se on melko vaikeaa. On luovuttamassa monta kertaa. 
Eilen toivon ihmettä, edes pientä.
Vaikka perusolo oli todella mahtava, silti siellä jossain on aina se tietty pelko ja vainoharhaisuus mukana.
Ja tietenkin täytyy ajatella myös järkevästi.
Mitä tahansa voi sattua.
Ja voi sattua helvetisti.
Siitä taas sain jotenkin lohtua ja voimaa.
Tiedän ainakin että olen asoita ajatellut, jos niin tulee käymään.
Olen niitä ajatellut, mutta silti olen tahtonut ottaa riskejä, elää. Kokeilla. Tehdä töitä asoiden eteen.
Se ihme.
Ajatukset harhailvat jälleen.
Toivoin edes pientä ihmettä, kun olotila jälleen koki laskusuhdanteen.
Ihme, se pienisuuri ihme tapahtui; sain ääniviestin.
Suloisen, toivoa antavan ääniviestin.
Se oli melko pelottavaa, mutta silti kokemuksena mieletön.
Kuin mua oltaisiin kuultu.
Eikä ole ainut kerta.
Sattumia sattumien perään.
Ystäväni sanoi mulle viime kerralla, että ihmeitä tapahtuu, jos joku sua ajattelee paljon.
Todella paljon. Tunnet sen.  
Usko, toivo, rakkaus.
Sen ihmisen kaulakoru on toivo.
Ajattelen sitä usein.
Ihan kuin silläkin olisi jokin merkitys.
No ainakin sillä on merkitys mulle.

Sain viime viikolla melkoisen kovat kiksit kirjoittamisen suhteen.
Meille annettiin kotitehtävä kirjoittajaryhmästä.
Torstaina aloin sitä työstämään.
Ajattelin että saan sen valmiiksi viime hetkellä.
Ei.
Kaikki samana päivänä.
Luonnostelut, tekstit, puhtaaksi kirjoitus.
Sormet taas tanssivat näppäimistöllä.
Sielu tanssi.
Sydän oli pakahtua siitä onnen tunteesta.
Käänsin siitä vielä pari tekstiä Englanniksi.
Tuntui niin hyvältä, kun haluttiin tietää mitä olen kirjoittanut.
Vielä paremmalta tuntui että siitä pidettiin ja se kosketti sielua.
Kyllä, hän on muusani.
Inspiraationi. Motivaationi.

Alphaville - Sounds like a melody.
Olen pitänyt aina sitä todella upeana biisinä, joka todellakin on sitä; sounds like a melody.
Mutta jokin aika sitten kun sitä kuuntelin häntä ajatellessani, mä ymmärsin!
Se tunne iski niin syvälle.
Se herätti mut.
Ne melodiat, ne tunteiden melodiat!
Niin paljon, niin erilaisia, niin kauniita.
Niin voimakkaita.
En tiedä olenko sitten koskaan tuntenut ketään kohtaan näin, koska mikään ei ole mua herätellyt niin rajusti.
Voi mitä elämän haaskausta se olisi, jos emme onnistuisi.
Jos emme voisi jakaa elämää sekä työtämme yhdessä.
Niin paljon visioita, niin paljon yhdistäviä asioita.
Niin paljon toisen antamaa inspiraatiota sekä motivaatiota.
Se yhteinen sävel, sivu. Samat aallot.
Usein pelottaa sekä sattuu, mutta en luovuta.
Mä haluan nähdä mihin tämä kaikki vie.
Haluan nähdä mitä tulevaisuudella on mulle sekä meille tarjottavana.
Bon voyage! 



torstai 8. syyskuuta 2016

Bird called Fenix.

Or bird called Johanna.
Tuntuu kuin olisin nousemassa sieltä tuhkasta kokeilemaan siipiäni.
Lähden jokin päivä jälleen lentoon!
No olen kyllä ollut  muutenkin lennossa näillä visioilla, suunnitteluilla sekä menemisillä.
Siihen kun lisää hyvin vähäiset yöunet, niin melko huimaavaa menoa.
Nyt ei haittaa koska jaksaa,  mutta toivon että tämä rauhoittuisi edes jonkin verran ajan saatossa.
Se vain on niin, etteivät nuo visiot anna rauhaa.
Ne pitäisi saada toteuttaa sellaisen kanssa, joka on samoilla aalloilla kanssani.
Luonnollisesti.
Voi mikä palo sielussani käykään!
Luomisen tuska jyllää.
Se huutaa!
Se tahtoo ulos!

Olin tiistaina eräässä Kynä - akatemiaryhmässä.
Se on Taimen järjestämä ryhmä.
Kaksi vuotta siinä meni ennen kuin rohkaistuin, sekä jaksoin muulta häsäämiseltä, sinne mennä.
En katunut hetkeäkään.
Mulla oli hauskaa.
Mulla oli turvallinen olo.
Kuin olisin ollut kotona.
Voi sitä rönsyilyä keskusteluissa.
Ihanaa!
Luovat ihmist yhdessä... mitä voi olettaa.
Oivalsin siellä pari tärkeää asiaa, jotka todellakin sisäistin tällä kertaa.
Jaksoin ne sisäistää, enkä vain viitannut kintaalla tyyliin "katsotaan, sitten joskus..."
Ensinnäkin; elämä on liian lyhyt odotteluun ja miettimiseen että teen sen ja sitten sitten kun!
EI!
Teen sen ja sen heti kun mahdollista.
Teen töitä asian eteen.
Aloitan heti.
Pienin, pienin askelin.
En lopeta unelmoimista asioista, vaikka etenisinkin hitaasti.
Ryhmän vetäjä rohkaisi minua pitämään valokuvanäyttelyn, josta olen haaveillut jo kauan.
Olisi ihminenkin tiedossa, joka niitä on itse pitänyt ja osaisi auttaa.
Yksin siihen kaikkeen en kertakaikkiaan kykene.
En fyysisesti enkä psyykkisesti.
Ja olisi tietenkin mahtavaa keskustella, jakaa asioita sellaisen kanssa joka ymmärtää elämäntyyliäni; valokuvausta, sanoja sekä kuvia yleensäkkin.

Valokuvaamisesta puheenollen.
Löysin netin syövereistä erään Tunisialaisen mallin.
Hänen nimensä on Kenza Fourati.
Miksikö Tunisialainen?
Kerron joskus, mikäli on kerrottavaa.
No johtunee osittain siitä, että olen miettinyt niin paljon teemoja Desert rose ja Snow in Sahara.
Osuutensa asiaan on myös dark progressive trancella.
Löysin eräästä kuvasta hyvin lähelle sitä, mitä kaipaankin.
Ja sillä hetkellä juurikin soi dark progressive trance, kun kuvan näin.
Tuli alkoi kyteä sisuksissani.
Sielu alkoi tanssimaan.
Kunnes samalla sekunnilla tajusin, että en ole ammattilainen.
Olen rahaton harrastelija, jolla ei ole kunnon kalustoa eikä varaa maksaa palkkaa yhdellekkään mallille.
Tuli myös puhetta erään ystäväni kanssa, että tehtäisiin hänen kanssaan valokuvaussessiot jokin kerta.
Olen aina pitänyt hänen kuvistaan sekä tyylistään.
Jospa hän suostuisi harrastelijan malliksi, ilman palkkaa.

Tänään sain erään runon kuvaani, jonka jaoin Facebookin Tampere - ryhmässä.
Se oli hyvin kaunis runo.
Tai no, en tiedä oliko se runo.
Ajatelma?
Hah.
Kirjoittamisesta kiinnostuneena mulla on yllättävän moni tyylilaji hukassa.
Luin sanat moneen kertaan.
Olin todella otettu siitä, että joku kirjoittaa jotain noin upeaa kuvani alle.
En pystynyt päästämään irti.
Ne koskettivat syvälle.
Siitä välittyi se, mitä elämä on.
Tuli omat tunteet flashbackina melko rajustikkin.
Lisään ajatelman/runon blogini loppukaneetiksi.
Kirjoittaja on Pekka Tainio.


Sitä ennen kirjoitan tähän eräät lauseet, joiden kuuleminen ennen sattui.
Tuntui ettei pystynyt hengittämään, koska ne eivät koskeneet minua.
Kun luin sekä kuulin nuo sanat tiistaina Kynä - Akatemiaryhmässä, tunsin toisella tapaa.
Tunsin toivoa.

"Elämä on tilaisuus, hyödy siitä.
Elämä on kauneus, nauti siitä.
Elämä on autuus, maista sitä.
Elämä on uni, todellista se.
Elämä on haaste, kohtaa se.
Elämä on velvollisuus, täytä se.
Elämä on peli, pelaa sitä.
Elämä on lupaus, täytä se.
Elämä on suru, voita se.
Elämä on laulu, laula se.
Elämä on ponnistus, hyväksy se.
Elämä on tragedia, kohtaa se.
Elämä on seikkailu, uskaltaudu siihen.
Elämä on onni, luo se.
Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.
Elämä on elämää, taistele sen puolesta."

- Äiti Teresa

"Elämä on runo, kirjoita se.
"Elämä on proosaa, kirjoita siitä"

-O.H



- Monien ruusuisten tulevaisuusunelmien penkki.
- Monien suolaisenkarvaiden muistojen ja yksinäisten ajatusten penkki.

- Penkki ihmisen istua -
 

torstai 1. syyskuuta 2016

"...Se jokin saapuu aikanaan"

Deep dark progressive trance/phsycedelic, Mexican rap.
Ranskalaista hip hoppia sekä rappia.
Arabialaisia soundeja niin trancessa, housessa kuin popissakin. 
Olen ollut musiikkiaddikti jo jonkin aikaa.
Se on niiden uupuneiden sekä hiljaisten vuosien jälkeen hyvin outo kokemus.
Myöskin hyvin vapauttava sellainen.
Kaikki tuntuu paremmalta musiikin kanssa.
Siitä saa voimaa sekä inspiraatiota.
Olen myös lukenut vähän kirjaa.
Edes sivu tai pari päivässä.
On ollut ihana huomata että mä psytyn tähän!
Pystyn siihen ilman keskittymisvaikeuksia sekä nukahtamista.

Vaikka olen nukkunut monena yönä vain 2 - 3 tuntia ja senkin hyvin huonosti uniapnean vuoksi, jotenkin olotila on melko hyvä.
Olen jaksanut tehdä asioita, mitä ennen ole jaksanut.
Eivät ne suuria ole, mutta askel eteenpäin.
Ihmettelen asiaa, koska sain selville että kalpron tulehdusarvoni olivat 2000 jotain.
Siis.. 2000!
Kyllä tuolla sisuskaluissa jotain tapahtuu.
Kun vain tietäisi että mitä!
No kaitpa sekin selviää kohta, lähetteen jälkeen.

Eilen hain CPAP - laitteen TAYSISTA, lieventämään uniapnean oireita.
Saapas nähdä miten me tullaan juttuun.

Se valvominen.
Se on osittain omaa syytäni, koska täytyy sitä hemmetin WhatsAppia räplätä aamuyöhön saakka!
Ehkä olen vähän ihastunut.
Ainakin tykästynyt.
Ehkä sekin on jollain tapaa antanut voimia.
Varsinkin kun voi keskustella taiteen eri muodoista, luonnosta, elämästä... aivan uskomatonta!
Joka päivä jotain uutta.
Tai no aiheet ovat samat usein, mutta aina niiden sisällössä on jotakin uutta.
"I discover always something new, when i talk with u", Olen kuullut nuo sanat monta kertaa.
Ne lämmittävät, inspiroivat.
Antavat motivaatiota.
Tunnen itse samoin.
En ole koskaan tavannut niin universaalia, mielenkiintoista persoonaa.
On niin ihana kertoa, minkälaisen vision tietty musiikki silmieni eteen tuo.
Mutta ehkä ihanempaa on se, kun näkee että joku todella kuuntelee sekä ymmärtää.
Innostuu itsekkin.
On tunne että tahtoisi jakaa HETI kaikki ne visiot, mitä mieleeni sillä hetkellä tulee.
HETI!
Ei hetken päästä.
Silloin kun se vielä elää sielussani, sydämessäni.
Silloin kun se hetki on siinä, nyt. Elävänä.
Olemme puhuneet myös mun valokuvausprojektihaaveestani, mikä mulla on ollut jo vuosia.
Ihana jakaa sekin visio, unelma sekä tunne sellaisen kanssa joka ymmärtää, pääsee sisään juttuun.
Ja joka tukee, uskoo muhun.
Näytin hänelle joitain töitäni, mitä pajalla tein.
Oli se melkoinen kynnys niin tehdä, mutta halusin jakaa itsestäni jotain.
Oli mahtavaa kuulla juuri ne sanat, mitkä ovat olleet mulla ajatuksina päässäni aina, sanomattomina sekä jakamattomina.
"Töittesi kautta opin tuntemaan sieluasi sekä sydäntäsi enemmän".
Juuri niin!
Ehkä se kaikki kannustus, uskominen mun tekemisiini sai mut ikävöimään enemmän sitä kun sain toteuttaa itseäni graafisen suunnittelun parissa.
Olin paljon varmempi siitä että haluan mennä pajalle takaisin!
Olkoot sitten vain olematon rahavirta, mutta tahdon oppia jotain uutta.
Tahdon kehittyä.
Ei se varmasti helppoa tule olemaan jos nukkumiset ovat mitä ovat (ilman WhatsAppiakin) mutta tahdon yrittää.
Mietin myös Mediapolisia, mutta... en tiedä. 
Se on liian iso askel nyt.
Ei sitä tarvitse ajatella.

"On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan"
Neljä Ruusua - Sun täytyy mennä.
Kun kuulin nuo sanat pitkästä aikaa, vakuutuin niistä.
Niissä oli juurikin se mitä kaipasin.
Toivoa tulevasta.
Ihoa kutitteli.
Huokaisin syvään.
Hymyilytti.

Eilen puistossa ollessani kuuntelin dark progea.
Juuri uplifting soundejen kohdalla lokki lähti lentoo vedestä.
Lensi suoraan kohti mua, mutta kaartoi taivaalle viime hetkellä.
Se oli hyvin rikastuttava kokemus.
Tunsin että olin elossa.
Jonkin ajan päästä synkimpien soundejen kohdalla puusta tippuivat hiljalleen keltaiset lehdet veteen.
Se oli maagista.
Hengitys pysähtyi.
Melkein purskahdin itkuun siitä euforisesta tunteesta.
Voi kunpa olisi joskus tilaisuus tehdä musiikkivideo.
Edes yksi.
Jaoin tietenkin tuon kaiken hänen kanssaan, ja tiesin, mä tiesin että mua ymmärrettäisiin.
Tiesin että siitä pystyi puhumaan vaikka kuinka paljon.
Se myös johti luonnollisesti muihin luoviin asioihin.
Elämän nälkään.
Oloni on kevyempi mitä vuosiin.
Tämä kaikki on ollut hyvin terapeuttista.
Voisin sanoa nyt, että pidän elämästäni tällä hetkellä ainakin vähän.

Kesä jäänyt taakse ja syksy saapunut.
Ihanaa!
Se on myös osasyy tämän hetkiseen tilaani.
Eilen katselin kotikadullani, kuinka kauniilta syksyn ensimmäiset vaahterat näyttävätkään!
Jäin siihen paikoilleni kokemaan sen hetken.
Hymyilin.
Sisälläni kupli ilo sekä elämä.