Azizam,
eshghe man.
Doset
daram.
Donya
man.
I miss
u.
Missä
olet nyt?
Muistatko
enää?
Olin se
tarkertuva ihminen, joka rakasti intensiivisesti.
Syvästi.
Inthoimoisesti.
Ehkä
liikaakin.
Pelkäsin
menettäväni sinut, ja toimin sen mukaan.
Ripustauduin.
Testasin
sinua.
Halusin
tietää tunnetko samoin kuin minä, vaikka sanoistasi sekä
teoistasi minun olisi pitänyt se huomata.
Kyseenalaistin
melkein kaikki sanasi.
Se oli
väärin.
Kadun
sitä.
Kaduin
jo silloin, mutta jokin käski jatkamaan.
Ehkä
mustasukkaisuus.
Ehkä
intohimo.
Tunteeni,
sydämeni.
Ah..
dele man!
Vaikka
olisin nähnyt sinut monen monta kertaa, silti vatsassani oli
jokaisella kerralla perhosia kun näimme uudestaan.
Joka
kerta jännitin näkemistämme.
Ovikellon
ääni sai sydämeni laukkaamaan.
Minulla
oli kova työ saada itseni pysymään ”coolina”.
Itsehillintä
oli vaikeaa, että en paljastaisi liikaa, liian nopeasti.
Mutta
kun pidin sinua sylissäni silloin kun voit huonosti, ikävöit
lähimmäisiäsi, suojamuurini petti.
Itkin
kanssasi.
Pidin
kiinni kovempaa, työntäen sinua samalla poispäin.
”Tuntuu
kuin olisin sinulle taakka, rasite”, sanoit joskus.
Tiedän
että olin käyttäytynt niin.
Pelkoni
olivat ohjanneet minut siihen.
Miksi
ajattelin kuolemaa vessassa lukkojen takana, kun olit kanssani?
Miksi
tärisin, olin hysteerinen?
Voi
kunpa niin ei olisi tarvinnut olla.
Kunpa
olisin osannut, tiennyt miten olla tasapainoinen sekä
tasapainoisessa parisuhteessa.
Joskus
kuulen haaveissani sanovasi irti päästämisen olleen virhe.
Virhe,
vaikka provosoin sinua siihen kyseenalaistamisillani.
Kunpa
saisin kaiken takaisin, että voisin korjata monta virhettäni.
Olen
pyytänyt anteeksi mielessäni sinulta satoja kertoja, ehkä
miljoonia.
Se ei
auta.
Silti
sisälläni on möykky.
Ehkä
se möykky on olemassa senkin vuoksi, kun en antanut sinun enää
tuntea minua suhteemme loppumisen jälkeen.
Sanoin
että kaikki on nyt historiaa.
Ei enää
meitä edes kavereina, mitä halusit.
En
pystynyt jatkamaan niin.
Sattui
liikaa.
En
voinut muuta kuin toivoa, että ymmärrät.
Kerran
kävelit minua vastaan kaupungissa.
Se
tuntui niin epätodelliselta, niin kuin menetyksesikin.
Kirjoitit
viestin sen jälkeen.
En
muista tarkalleen enää mitä siinä luki.
Se sai
minut toivomaan, uskomaan uuteen alkuun.
Mutta
ei se ollutkaan niin.
Halusit
vain kertoa miltä näkeminen tuntui, mutta on kuitenkin parempi
jatkaa kavereina.
En
ymmärtänyt antaa siihen tilaisuutta.
En
halunnut.
Miten
olisinkaan voinut, kun tuntui että maailmani romahti?
Vatsassa
tuntui taas, mutta se tunne oli ihan päinvastainen mitä jokin aika
sitten.
En
muista koska olisin itkenyt niin paljon, niin usein sekä pitkään.
Myöhemmin
seurustelin sekä menin naimisiin väärin perustein.
Halusin
unohtaa entisen elämäni.
Halusin
näyttää sinulle ja itselleni että minä elän!
Elän
ilman sinua!
Onnistuin
siinä jonkin aikaa.
Sitten
ajatukseni taas alkoivat harhailemaan.
Tuli
muistoja.
Tuli se
tunne, ikäväkin.
Huomasin
että en uskalla nähdä kuviasi, vaikka tahtoisin.
Kunnes
kuuden vuoden jälkeen päätin, että katson.
Haluan
tietää tunnenko mitään.
Tunsin
paljon.
Mietin
kauan kommentoinko mitään eräällä taholla.
Loppujenlopuksi
niin tein.
En
odota vastausta, koska minähän sinut torjuin silloin.
Minä
käskin sinun pysyä poissa elämästäni.
En
odota vastausta, koska sinulla on ollut elämää minun jälkeeni ja
on varmasti nytkin.
En
odota vastausta, koska ymmärrän että olen exäsi, ja tunteet
katoavat ajan mittaan.
Silti
toivon.
Toivon,
vaikka en tiedä mitä sanoisin, jos kohdattaisiin.
Joskus
haluaisin sen tapahtuvan, että saisin solmuja auki.
Tietäisin,
että on aika siirtyä eteenpäin, jos tunteemme eivät enää
kohtaa.
Jos
tunteeni eivät enää olisikaan samanlaiset, ja kuvittelen kaiken.
Jos
aika on kullannut muistot.
Muistot,
jotka ovat silti kauniita.
Riipaisevan
kauniita.
Ruman
kauniita.
Tärkeitä.
”Sanot
niin kauniisti azizam.”, sanoit.
Pidit
lujasti kiinni.