Uni, jonka joskus näin

Viimeisestä blogistani on aikaa jokunen kuukausi.
Siihen on monia syitä.
Suurin syy on ehkä se, että jopa kirjoittaminen ruokkii yksinäisyyden tunnetta.
Oikeastaan se ei ole vain tunne, vaan jokapäiväinen asia, jonka koen.
En tahdo vaivata ketään ajatuksillani sekä tunteillani. Usein kirjoitukseni tuntuvat myös hyödyttömiltä.
"Who cares??!"
Joko tuo kaikki on faktaa, taikka masennus ruokkii ajatuksia, mikä ruokkii taas ahdistusta.
Mutta en sokea ole.
Olen huomannut, ettei kanssani keskustella.
Ei olla läsnä.
Ihan kuin minua ei olisikaan.
Pelkkä nimi ilman identiteettiä.
Ilman lihaa ja verta, tunteita.
Ehkä oma syyni, kun en paskanna glittereitä sekä sateenkaaria.
En vain jaksa, en pysty.
Eikä myöskään luonteeni ole sellainen.
No, se varmasti selvinnee edellisestä blogeistani.

Toinen syy kirjoituskatkoon on se, etten vain ole jostain syystä saanut ajatuksiani kasaan, niin että voisin niistä kirjoittaa.
On ehkä tapahtunutkin melko paljon, ja se on uuvuttanut.
Ei vain ole jaksanut kirjoittaa, edes sitä tajunnan virtaa.

Olen edelleen taistellut tunteiden sekä järjen kanssa. 
Välillä halunnut pitää kiinni, välillä halunnut päästää irti ja unohtaa.
Tiedän ettei ole ollut helppoa kenellekkään ja siksi toivon että jokin päivä kaikki olisi ohi.
Me kaikki olisimme vapaita.
Niin, me kaikki kolme.
Kahden ihmisen välillä.
Kahden, vaikka vannoin että pakotan itseni olemaan yksin, tarvitsematta ketään.
Kummankin kanssa tulevaisuus on täysin mahdotonta, monien ongelmien vuoksi.
Minun ja heidän.
Joskus mietin sitäkin, että ehkä alitajuntani saa minut pitäytymään nettisäädöissä, koska tiedän ettei tapaamisen "vaaraa"ole.
Pelkään ettei minusta pidetä omana itsenäni.
Ei lihavasta vartalostani, rumista kasvoistani, lukuisista fyysistä sekä psyykkisistä sairauksistani, eikä varsinkaan vaikeasta luonteestani.
Näin on turvallisempaa.

Olen edelleen saanut ahdistuskohtauksia julkisilla paikoilla.
Itkenyt, vapissut.... sentään kättäni en ole purrut, taikka repinyt hiuksiani.
Ne ovat jääneet kotiin.
Viilllellyt en ole pitkään aikaan, mikä on positiivista.
Haluan, haluan sitä kovasti usein, mutta olen niin niin uupunut sohvalla että en jaksa hakea veitseä.
Joskushan tosin korvakorujenkin takaosa on käynyt. 
Silloin ahdistus oli äärimmillään.
Jäinkin sen vuoksi sairauslomalle kuntouttavasta työtoiminnasta yli vuodeksi.

Josta tulikin mieleeni (kyllä, tämä on taas tätä tuttua aasinsiltaa...)!
Edellisessä paikassa loppui toiminta maaliskuussa, jotenka siirryin toiselle pajalle.
Mediapajalla olen ollut nyt 3 viikkoa, ja tuntunut ihan mukavalta.
Jokseenkin hiljaista täällä on, eikä sosiaalisesta kanssakäymisestä ole puhettakaan.
Se joskus ahdistaa... mutta ehkä parempi näin, kuin se että juttelen joidenkin kanssa paja - aikana, ja huomaan päivän loputtua että olen kuitenkin yksin.
Useimmat kävelivät jonkun kanssa bussipysäkille, kauppaan tai kotiin.
Se sattui.
Se pelokas, yksinäinen pikkutyttö heräsi joka kerta sisälläni.
Usein kotona vain itkin, ellen sitä kahvilassa taikka bussissa tehnyt.
Niin, takaisin aiheeseen.
Tietenkin vahvana hyvänä puolena tässä on se, että voi täysin tehdä omia projekteja.
Ei tule talon puolesta tehtävää, ellei nyt itse erikseen pyydä.
Voi käydä valokuvaamassakin paja - aikana jos tahtoo.
Ehkä tulen hyödyntämään sitä myöhemmin, mikäli ehdin.
Tuntuu että on niin paljon tehtävää näinä kolmena tuntina (kyllä, olen haalinut itse itselleni hieman hommia), ettei kolme päivää riitä muutakuin "työpisteessä" olemiseen.
Nytkin kirjoitan tätä blogiani täällä pajalla.
Olen myös saanut laitettua sähköpostia koskien keskustelua oppisopimuskoulutuksesta, sekä pistin Media - alan opintoihin hakemuksen.
En tiedä miten jaksan normaalia työmäärää/opiskelumäärää tällä uupumuksella... Mutta kun inspiraatio iskee ja voimavarat ovat ok, tulee tuollaista tehtyä sen kummemmin ajattelematta.
On vain se palo ja halu tehdä tiettyjä asioita tulevaisuudessa.
Ja luulen että jos jonnekkin jossain vaiheessa suuntaan, löytyy jokin ratkaisu keskustelemalla asioista.
Ehkä tässä sitten on ollut jotain hyvääkin, sen kaiken yksinäisyyden ja tyhjyyden keskellä.

Kun saisi vielä suhteen syömiseen balanssiin, niin sekin helpottaisi montaa asiaa.
Nyt vain on loppusyksystä saakka tullut painoa todella paljon takaisin, koska syöminen on ollut lohtu ja turva.
En ole pitänyt kiinni pelkistä viikonlopuista, vaan antanut mennä viikollakin.
Ihan kuin holistilla, jolla ei pysy korkki kiinni.
"Oho.. taas vähän lipsahti. No, ens viikolla sitten... tai ens kuussa... tai..."
Itkenyt, syönyt, ahdistunut... ja kierre jatkunut.
Lääkäri ehdotti laihdutusleikkausta, koska en pystynyt pitämään happimaskia yölllä ja hoito lopetettiin.
Yritin yli 6kkta, mutta ei.
Se vain ahdisti.
En vain tiedä mitä asian kanssa teen, koska se on raskas operaatio kaikkineen, ja joutuisin kaiken keskellä olla yksin, ilman tukea.
Eikä mieleni todellakaan ole valmis sellaiseen.
Se on jo nyt tarpeeksi rikkinäinen ja uupunut.
Kunpa tulisi joskus päivä, kun vain tekisi asioita.
Eläisi niinkuin vuosia sitten.
Oikeastaan en muista sitä tunnetta enää.
Se on niin kaukaista.
Kuin jokin uni, jonka joskus näin.