Olo on ollut vaihteleva.
Helpotuksen sekä itsesyytösten sekamelskaa.
"Onneksi ei tarvitse mennä paikkaan, mikä ei tuntunut omalta. Onneksi kuumeilut ja etovat olot ovat loppuneet. Onneksi kokeilin, muuten en olisi tiennyt. Nyt tiedän taas enemmän voimavaroistani."
"Laiska. Saamaton. Hylkiö. Nolo! Et sä missään onnistu. Ei susta koskaan mitään tule. Et tule sopeutumaan yhteiskuntaan. Miksi sairas ihminen edes on elossa enää? Riippakivi! Maanvaiva."
Ei tarvitse kahteen kertaan miettiä, mitä lauseita itselleni enimmäkseen hoen.
Kun sitä pitäisi olla armollinen, itsensä kaveri.
Puhua itselleen, kuin puhuisi kaverilleen.
Ehkä olen jo unohtanut, miten kaverille puhutaan...
Kaupan kassa tai viraston tädit eivät niitä ole.
En tosin tiedä olisinko koskaan aloittanut Mieli maasta RY:n vertaistukiryhmässä, ellen olisi koulua lopettanut.
Olen iloinen, että siellä aloitin.
Se ei sido, joten sinne saa mennä silloin kun itselleen sopii.
Aikaa on pari tuntia keskustella, mikä tosin menee joskus liian nopeasti.
Mutta silti minulle parempi kuin 45 minuutin yksinpuhelu terapiassa, jossa viimeksi kävin.
Vertaistuki on melkoinen voimavara.
Sain myös kuulla eräältä ammattinäyttelijältä, että sopisin harrastelijateatteriin habitukseni sekä luonteeni vuoksi.
Ja se olisi myös hyvää terapiaa.
Olen miettinyt jo nuoresta saakka harrastajateatteria, mutta en ole uskaltanut siihen ryhtyä.
Nytkin tahtoisin, mutta... en uskalla.
En, vaikka joku mua kannustikin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen.
No, ehkä juuri siksi en uskalla.
Ja pelkään, että en pysty sitoutumaan uupumuksen vuoksi.
Minulla kun alkaa myös kuntouttava työtoiminta jälleen eräällä Mediapajalla.
Pääsen harjoittelemaan AV - puoltakin.
Kuulemma voitaisiin tehdä käsikirjoituksia, kuunnelmia, vahanukkeanimaatioita ym.
Jännää!
Mutta toki teen myös edelleen graafista suunnittelua sekä pelaan kuvien kanssa.
On ollut melkoisen rankkaa parisen viikkoa joka päivä.
Olen riidellyt lähes päivittäin erään ihmisen kanssa, joka alkoi tuntumaan läheiseltä.
On/off - suhde.
Tai yhteys oikeastaan.
Riidellään, sovitaan.
Riidellään, sovitaan.
Kunnes sitten tällä viikolla blokkasin koko ihmisen, koska petyin niin paljon, sekä pelkäsin että tulen satuttamaan itseäni myöhemmin todella pahasti.
Mikäli se nyt on mahdollista enään sen erään jälkeen, joka siipeni katkaisi.
Juttelen muuten hänelle edelleen päivittäin mielessäni, mutta ääneen.
Mutta ehkäpä tarkoitan tuon uuden tuttavuuden kohdalla enemmänkin sitä, että vanhat haavat aukeavat uudestaan, uudestaan ja uudestaan...
Mikäli ne ehtivät edes parantua missään välissä.
En voi sanoa että olisi suurista tunteista kysymys, mutta jonkinlaisista kylläkin.
Mietittiin jo näkemistäkin.
Se oli pelottavaa, mutta kivaa.
Mutta en vain voi olla yhteyksissä ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä miten särkyvää olen ja miksi.
Joka ei itse ole niin herkkä, mitä minä.
Ja joka ei kunnioita mua, eikä oikeastaan ketään, omien sanojensa mukaan.
"I wanna save u, coz i wanna save myself"
Tuo ei myöskään ollut mitenkään hyvä juttu.
Tuli todella huonot vibat.
Enkä tahdo pelastajaa!
En edes silloin, vaikka se tehtäisiin epäitsekkäistä syistä.
En myöskään tahdo pelastaa ketään.
Haluan että täydennämme toisiamme, olemme tasavertaisessa suhteessa.
Mutta enpä usko, että tulen sellaisessa koskaan olemaan, monen syyn vuoksi.
Ja sitten teen epätoivoisia asioita yskinäsyyden keskellä.
Elän virtuaalimaailmassa, en todellisuudessa.
Mutta niin kuin joskus olen kirjoittanut; ehkä harrastan virtuaalisuhteita siksi, koska niissä ei ole vaaraa tapaamisesta.
On tavallaan turvassa.
Mutta siltikin kaipaa rakkauta, läheisyyttä...
Olin baarissa käymässä viime kuussa.
Edellisestä kerrasta olikin 10 kkta.
Ei ollut helppoa eikä järin mukavaa.
Särkynyt sydän sekä ilman ystävän seuraa... Ison osan ajasta yritin olla itkemättä.
Olisin voinut viettää aikani toisellakin tapaa.
Ja ne kundit sitten!
Ei, ei ja ei!
Ei mitään aivoja stimuloivaa.
Turhakkeita, jotka olettivat pääsevänsä luokseni yöksi.
Peruin myös eräät sokkotreffit viime viikolla.
Minulle tuli todella huonot vibat kyseisestä ihmisestä.
Siihen vaikutti monta asiaa.
Enimmäkseen se, kun pyysin hänen kuvaansa viestinä, mutta hän ei vastannut siihen mitään.
Laitoin viestin, että emme tule näkemään ja syyn miksi.
Silti hän tuli Treelle seuraavana päivänä, vaikka oli nähnyt viestini.
Valitti, kun tuli turhaan.
Eh... no thanks!
Mies aivoilla, kiitos.
Paradoksi.
Minä ja elämäni ovat paradoksi.
Tunnen, että olen masokisti sekä hedonisti samassa kuoressa.
Hukassa ison osan ajastani.
On ollut jäälleen päiviä, kun ei missään ole hyvä olla.
Olen hirveän rauhaton sekä ahdstunut.
Ajattelen kuolemaa edelleen paljon.
En pelkää sitä, vaan pelkään että en kuolekkaan.
Tein BDI - testin pitkästä aikaa ja sain pisteiksi 35 tai 36.
Ovat tippuneet viime kerrasta, mikä sinänsä on hyvä.
Siltikin tulos: vakava masennus.
En yllättynyt.
Laitan tähän linkin vielä World of mine sivustolleni, josta taas saa linkit muille sivustoille, jossa kuviani sekä tunteitani tyrkytän.
Teen sen siksi, koska tähän blogiin lisätyt linkit eivät toimi, enkä vieläkään ole jaksanut asiaan panostaa.
Olen miettinyt myös jatkavani blogia World of minessä, Wordpressin puolella.
Pidän siitä enemmän.
Etenkin, koska linkit toimivat!
https://yazminex.wordpress.com/blog/
 |
| Masennus ruokkii ahdistusta, ja toisinpäin. Nuo kaksi ovat yksinäisyyden parhaita ystäviä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti