Raskas loma = sairausloma

Sairausloma kesti koko kesän, 1.9 saakka.
Osittain tuntuu että sitä olisi vielä tarvinnut.
Olen ollut todella huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti.
Kun hain jatkoa sairauslomalle, purskahdin vain itkemään lääkärin "Mitä kuuluu?" kysymyksen jälkeen.
Niin kävi myös silloin, kun entinen ohjaajani soitti mulle.
En vaan kyennyt puhumaan,
Tuntui niin mahtavalta, kun joku tuttu ihminen kysyi kaiken sen keskellä että miten voin, mitä kuuluu.
Sellainen, joka ymmärsi.
Minulla oli menossa silloin todella hankalia asioita henk.koht elämässäni.
Liian paljon muistoja ja liian paljon uusia asioita, mitkä avasivat haavat.
Eikä kukaan ymmärtänyt.
Se tuhosi mua päivä päivältä enemmän.

Toisaalta taas haluan kokeilla miten jaksan kuntouttavassa, mikä on tuota edellistä paikkaa rauhallisempi sekä lähempänä.
Tahdon takaisin Hervantaan, sinne missä olen ollut ensimmäistä kertaa.
Siihen on monia syitä, mutta tärkein on se epähektisyys.
Toinen tärkeä syy on se, ettei tarvitse käyttää aamulla kahta bussia.
Uuvuin siihen todella nopeasti.
Hektisyyttä heti aamusta ja iltapäivällä keskustan äänet.
Vaikka musiikkia aina kuuntelinkin, silti se hektisyys uuvutti.
Rakennukset, ihmisten tulemiset ja memeniset, autot.
Kiire, kiire!
Hervannassa ollessani minulla on tilaisuus kävellä paikan päälle ja päivän jälkeen pääsen luontoon kotimatkalla.
Voin hengittää ilman kaaosta.
Se on mulle ollut aina tärkeää ja viimeaikoina sen tärkeys on korostunut.

Alkuaikoina sairauslomalla olleessani en käynyt kolmeen viikkoon kaupungissa.
Ahdisti ajatuskin siitä, että jos huomenna pitäisi lähteä.
Kiertelin täällä Hervannassa kaikki hiljaisimmat kadut.
Tuntui että maailmassa on vain minä ja ne kadut.
Tai minä, metsä sekä järvi.
Se todellakin hoivasi minua.
Musiikki, luonto sekä valokuvaus; pyhä kolminaisuus.
Millään muulla ei ole muhun niin suurta positiivista vaikutusta kuin noilla asioilla.
Ok, ehkä tietynlaisilla ihmisillä jonkin aikaa, tai tietyissä fiiliksissäni.
Mutta nopeasti kaikki kääntyy päälaelleen, syystä ja toisesta.

Mietin edelleen sitäkin että miksi olen sinkkuryhmissä sekä deittisovelluksissa, kun kaikki tuntuu ajan haaskaukselta, vaikka vain olisi aikaansa tappamassa.
Ehkä sitä sitten kuitenkin toivoo sieltä löytävänsä jotain, joka on itselleni täydellistä ja minä hänelle.
Kaikkine virheineen.
Kaunis sielu.
Sillä on merkitys.
Ja että en valehtelisi, täytyy myöntää että luova / taiteellinen sielu on aina plussaa.
Konemusiikki ja rap kun veressäni ovat, niin tietenkin sitä toivoisi että kyseinen ihminen olisi samanhenkinen.
Kun en tyydy vain kuuntelemaan ja tuntemaan musiikkia, vaan haluan myös tehdä sitä ja sitä kautta ilmaisemaan itseäni.
Hyvin harvan kanssa tuossa asiassa on tullut keskusteluissa syvemmälle. Silloin joskus... pari vuotta sitten se tapahtui.
Tosin olen mä jutellut yhden ihmisen kanssa hetken niistä syvimmistä viboista ja visioista mitä musiikki on antanut.
Mutta nyt sekin yhteys on vain haalistunut.
Ehkä jokin päivä se katoaa kokonaan.
Mutta se ei ole niitä ihmissuhteita joidenka loppuminen tuntuu pahalta.
Mutta erään toisen ihmissuhteen loppuminen tulee sattumaan.
Vaikka se sattuu jo nyt, kun en osaa päästää irti.
Sanon itselleni päivittäin että nyt riittää!
Lopeta se!
Anna itsellesi vapaus.
Se on hirveää tuntea vahvasti ihmistä kohtaan, joka ei voi luvata mitään ja jolle itse ei voi luvata mitään.
On niin monta syytä miksi ei.
Yhteen aikaan syytin häntä omasta olostani, vaikka itse tunsin vastoin järkeäni.
Ajaudun usein näihin tuhoon tuomittuihin juttuihin, vaikka alussa olen niin varma ettei yhteydenpidosta ole vaaraa, koska en ole kiinnostunut ihmisestä.
Jonkin ajan päästä huomaa että se ihminen onkin saanut mielenkiintoni heräämään.
Itsetuhoisena ihmisenä se tietenkin on "normaalia".
Itsetuhoisuus kun ei tarkoita vain viiltelyä tai muuta fyysistä väkivaltaa itseään kohtaan.
Se on paljon muutakin.
Syömishäiriöt, tuhoisat ihmissuhteet, välinpitämättömyys omaa terveyttään kohtaan jne

Se on raskasta taistella itsensä kanssa päivittäin.
Itse taistelen monen asian vuoksi itseni kanssa.
 Moni asia on niin absurdia elämässäni.
Olen edelleen seilaamassa aalloilla vailla päämäärää.
Siinä on vapautta, mutta myös tunnen turvattomuutta usein.
En siksi, että välittäisin muiden mielipiteistä ja siitä omakotitalosta ja perhe- elämästä, vaan itseni vuoksi.
Siksi että tahtoisin tietää mitä teen, miksi herään joka aamu.
Ammatti, jota rakastan.
Se olisi mainio syy.
Olen ajatellut tietenkin musiikin opiskelua ja Hollantia.
Vaan ensin täytyy saada itsensä tasapainoon ja jaksamaan sen arjen kuntouttavan lisäksi.
Jos en vieläkään itseäni rehelliseti kuuntele, vaan päätän "Nyt olen terve, koska olen ollut kuntouttavassa ajan X" , tämä oravanpyörä ei koskaan lopu.
En myöskään suostu siihen enää, että "paranisin" muiden vuoksi, koska muut sitä odottavat multa tietyn ajan jälkeen.
Ei ei!
Nyt aioin olla se selfish biatch joka asiassa.
Tahdon olla paremmassa kunnossa jokin päivä.
Se on haaveeni.


Olen tehnyt nyt paljon musiikkia, koska ostin Fl studion.
Paras ostos elämäni aikana.
Ok, ehkä kamera oli myös.
Jota en ole edes käyttänyt melkein vuoteen.
Olen ollut laiska kuvaaja.
Aikani ja energiani ovat tosiaan menneet studion opettelemiseen sekä musiikin tekemiseen.
Mutta kyllä mä puhelimella olen kuvannut.
Ei se valouvaaja musta koskaan täysin katoa.

Laitan tähän linkin Facebookkiini sekä muille saiteille, koska edelleenkään en ole jaksanut fiksata noita linkkejäni.
Niissä on sitä mitä teen, tunnen sekä ajattelen.



Facebook

SoundCloud

Instagram

YouTube