Mörköjä

Olen aloittanut kuntouttavan työtoiminnan jälleen.
Kuukausi on mennyt ja olen ollut melko väsynyt.
Pidän kyllä paikasta sekä siitä, mitä teen.
Mutta kun olet todella väsynyt, ei sillä ole pidemmällä juoksulla merkitystä.

Joskus olen jopa niin uupunut, ettei ole muuta ollut mielessä kuin kuolema.
Viiltelyäkin ollut.
Syönyt olen edelleen ahdistukseen, tyhjyyteen, yksinäisyyteeni...
Ja sen huomaa, kaikessa.
Itseinholla ei ole välillä mitään rajaa.
Kierre jatkuu.
Itsetuhoisuutta, itseinhoa.
Piiri pieni pyörii.

Olen ollut jälleen myös Typan terveyspalveluissa ja olemme puhuneet esim kuntoutuksesta.
Mutta terveydenhoitajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että se saattaa olla mulle liian raskasta, kun olen näin uupunut.
Olemme myös puhuneet siitä, jos vähentäisin pajapäiviä kahteen jo senkin takia että jaksaisin käydä siellä vertaistukiryhmässä.
Olen sen itselleni erittäin tarpeelliseksi kokenut.
Paikka on niin turvallinen.
Saan olla siellä oma itseni.
Ei tuomitsemista.
Ei vähättelyä.
Mutta olen nyt välillä etsinyt ryhmää, jossa olisi heitä, jotka ymmärtävät mitä on elää täydessä yksinäisyydessä vuodesta toiseen.
Sitä kun on niin vaikea avata kenellekkään, joka sitä ei ole kokenut.

Joulu oli melko ahdistavaa.
Osittain yksinäisyyden vuoksi, osittain hänen joka sieluni sai tanssimaan...
Jota edelleen ajattelen.
Ikävöin.
Jolle edelleen puhun ääneen.
On niin paljon asioita, jotka tahtoisin jakaa.
Musiikki.
Musiikki!
Varsinkin musiikki.
Meidän kummankin rakkaus.

Onhan tässä ollut eräs ihminen kuvoissa.
On / off.
Välillä se on irtaannuttanut mut hänestä, sieluni tanssitajasta.
Välillä taas muistan hänet hyvin vahvasti on / off - ihmisen vuoksi.
En tiedä miksi jatkan tätä on/off - paskaa, kun se ei mulle hyvää tee.
Ehkä se on suru sekä ikävä, joka mut sitä saa jatkamaan.
Tyhjyyskin.
Aukko elämässä, jota tosin ei voi kukaan muu täyttää kuin hän.
Olen täällä pajalla ajatellut musiikin tekemistä.
Tai siis opettelua, koska mulla on edelleen ne kolme sanaa mielessäni, joista tahdon melodioita tehdä.
Passion, love, desire.
Mutta en uskalla.
Pelkään että hajoan vielä lisää.
Että vajoan syvemmälle suohon.
Hukun täysin, enkä pääse enää ylös.
Voi kunpa saisin sulle rakas enkelipoika tuon kaiken sanoa!

En tiedä olisiko mulla parempi olla, jos olisin päässyt kuvaamaan.
Silloin kun unohdan itseni edes hetkeksi.
Luonnolla sekä valokuvauksella on niin hoitava voima, varsinkin kun se on säännöllisesti elämässä, eikä satunnaisesti.
Olen kuvannut viimeksi lokakuussa.
Tukehdun.
Liekki hiipuu hiipumistaan.
Ehkä se on jo sammunut.

Lemmikkejäni olen miettinyt paljon.
Tai sitä, kenelle ne annan pois.
Toisaalta en tahtoisi.
En todellakaan.
Minttu sekä Melissa ovat vaihtaneet kotia jo kerran, kun tulivat mulle, enkä sen vuoksi tahtoisi sitä tehdä.
Tofulla sama juttu.
Mutta helvetti kun ei vain tahdo jaksaa niitä hoitaa.
Se repii sydäntä.
Rikkoo itseäni.
On todella toivoton olo.
Sietämätön.

Uusi vuosi, kaikki jatkuu ennallaan.
Millloin saisin olla onnellinen?
Ehkä en ansaitse sitä.
Ehkä mua rangaistaan jostain.
Olen ehkä elinkautisvanki.

Psyco M.
Siempre! 
Vaikka sattuu, en siitä silti koskaan luovu.