Krooninen väsymysoireyhtymä. Roskaa!

Tänä aamuna oli lääkärille aika klo 8.30, jonka ansiosta nukuin 2-3 tuntia.
Mietin ja stressasin, miten taas itseäni selittäisin ja kuunnellaanko mua lainkaan.
Osittain kyllä, osittain ei.
Uniapneakokeeseen sain lähetteen, sekä huomenna menen keuhkokuvaan.
Sen verran taas henkeä ahdistaa, että pakko asiasta ottaa selvää.
Muttamutta.... kun mainitsin, että esim tulehdukseni, josta kukaan ei tiedä mistä johtuu, voisi myös olla yksi kroonisesta väsymysoireyhtymän oireista, sain palautetta että koko diagnoosi on roskakorikamaa.
Hmm... mistähän kaikista diagnooseista oikein on aikoinaan noin sanottu sekä vähätelty potilaan oireita?
Pidetty jopa luulosairaana.
ADHD nyt ainakin tulee ensimmäisenä mieleeni. Sitä kun on pidetty todella kauan pelkästään "lasten tautina", neuroosina. 
Samaten ADD:tä. 
Vaan kun asioista otetaan selvää, tutkitaan ym, niin kappas, kaikenlaista löytyy.
Kun vain viitsitään nähdä asioiden eteen vaivaa, eikä heti tyrmätä suoralta kädeltä.
Onhan masennuskin ollut aikoinaan ihan tuntematon käsite.
Se on ollut laiskuutta ja saamattomuutta.
Ei vain olla otettu itseään niskasta kiinni ja eletty niinko muutkin ihmiset.
Perkele!

Terapeuttini taas on sitä mieltä, että tuo sairaus paranisi hyvällä terapialla, joka tosin saattaa viedä aikaa.
Tiedän, että se auttaa tiettyihin mt-ongelmiin sekä varmasti joitakin hyväksymään kyseisen sairauden, mutta ei se tuota itse sairautta paranna.
Se voi olla todella haitallistakin potilaalle, joka on jo valmiiksi uupunut fyysisesti.
Kuinkahan monta vuotta tätyy itseään lisää uuvuttaa, ennnen kuin katkean lopullisesti?
Ei mitenkään kiehdo väärä hoito, ei sitten yhtään.
Ja vielä vuosia kestävä.
Ei kiitos!
Jotain on tehtävä ja pian!
Siksipä mietinkin että vaikka söisin 2 kuukautta sormiani, aion hakeutua lääkärille, joka on perehtynyt väsymysoireyhtymään.
Koska tämä masennukseni on seuraus, ei syy.
Muistan kun olin kipeänä monia kertoja kuukauden aikana pitkän aikaa, ollessani töissä.
Viimeksi olin ala-asteella koulunkäyntiavustajana, ja sairastelin paljon.
Kun lopetin siellä, sairastelut loppuivat mutta fyysinen kuntoni oli selkeästi huonompi, mitä ennen.
Joka sitten huononi huononemistaan.
Aloin oireilla psyykkisesti.
Kuvioihin tuli masennus keskivaikeana, joka ajan mittaan kasvoi vaikeaksi.
Ahdistus tuli kaveriksi.
Toistuvat masennusjaksot voivat myös laukaista kyseisen sairauden.
Niitäkin on ollut riittävästi.
Vähemmälläkin olisin pärjännyt, kiitos vain.

Huomasin taas eräänä päivänä, että hitaassakin kävelyvauhdissa mua vähän huimasi.
Joskus taas jalat ovat niin spaghettia, ettei tiedä mihin päin kaatuu.
En siis ole vielä kaatunut, mutta tasapaino-ongelmia on ollut jonkin verran.
Joskus täytyy istua parikin kertaa 15 minuuttia kestävän kävelyn aikana.
Ei jalat vain kanna.
Itselläni tuntuu että elämä on ohi.
Ei mulla ole enää mitään.
En voi tehdä asioita, mitä ihmiset tekevät.
Kaikki on niin rajoittunutta, rajallista.
Täytyy miettiä joka hetki tekemisiään sekä itseään, että jaksaa jotain muuta  tehdä seuraavana päivänä.
Eikä silloinkaan voi mennä mistään takuuseen.
Kävin parina peräkkäisenä päivänä vähän ulkona ja eilen olin niin poikki, että en jaksanut edes pyykkejä koneeseen pistää.
Tuntui että kroppa lysähtää kasaan sillä sekunnilla.
Niin hirveän raskaskin se joskus on.
Lyijyn raskas.
Ei aina lepokaan auta.
En palaudu.
Minulla muuten kesti 6 päivää palautua jonkinmoiseen kuntoon terapeuttini loman alettua.
Olin niin poikki.
Uupunut, todella uupunut.
Tuntuu kuin minun pitäisi kohta sinne taas mennä, vaikka juuri siellä olin.
Hänen lomansa loppuu 10.1.2016 ja viimeinen kerta ennen lomaa oli 17.12.2015.
Phuuuhhh!
Ei voi muutakuin puhallella.
Henkeä sekä mieltä ahdistaa.
Kroppaa väsyttää.

Tässä on linkki, jossa kerrotaan jonkin verran väsymysoireyhtymästä.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00410 

Joulu tuli, joulu meni. Se tosin ei ole tänä vuonna tuntunut oikein miltään. Johtunee syvästä uupumuksestani. Kuva on vuodelta.. jotain. En muista.

No et oo tosissas?! Sure! Näin se on. Ainakin itseni kohdalla. Mummoni menetys oli kamalaa, koska hän oli todella rakas. En tosin ole koskaan törmännyt tähän tunteeseen, kun itensä kadottaa ja/tai menettää. Ei ole enää mitään. Ei yhtään mitään. Itseni kautta sekä itseäni varten elin, en muiden kautta enkä muita varten.

Kyllä! Vaikka kuvan on tarkoitus olla kierosti hauska, mua ei edes aina naurata. Harvoin muuten enää nauran kunnolla. Hymähetelen joskus kuville tai teksteille, sanoille. Mutta se kunnon syvä nauru on poissa. Se katosi, kun menetin itseni, kaiken.

Idiootteja sekä possuja

"Mä saan ryhmään kirjoittaa mitä mä haluan. Niin moni muukin tuolla kirjoittaa mitä vaan”, hän sanoi."

Niinpä niin. Muistan kun olen tännekkin kirjoittanut aikoinani sellaisesta ilmiöstä kuin seuraa johtajaa - yhteiskunta.
Tuossapa erittäin hyvä esimerkki!
Kun muutkin, niin mäkin. 
Omien aivojen käyttö kielletty!
Jos muutkin olisivat hypänneet kaivoon, kait tämäkin tyyppi. Ainakin melkeinpä toivon niin.
On liian monta ajattelematonta idioottia tässä maailmassa, johon täytyy vähänkin itse ajattelevan ihmisen sopeutua.
Se ei todellakaan ole helppoa.

Kyseinen lause on tästä blogista.
http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2015/12/22/laulujen-lunnaat/

Blogissa on asiaa ja paljon.
Sellaista asiaa, jotka ovat ihan itsestäänselvyyksiä.
On niin harmillista, että niitä täytyy edelleen tuoda esille monessa paikassa ja usein.
Onko ihmiset taantuneet, vaikka tietoa on saatavilla enemmän mitä koskaan?
Onko kaikki tullut niin valmiina eteen, ettei tarvitse itse etsiä sitä tietoa, ja on laiskistuttu?
Vai ajatellaanko ettei sitä tarvita, koska kun MÄ sanon jotain, niin se on totuuus?
En ole koskaan saanut näihin vastausta.
Vain sitä samaa "Mutta kun SANANVAPAUS!"
Ei ole vienyt keskustelua minnekkään suuntaan.

Mä olen joskus miettinyt, kun kuulen että joku on tullut kriittisemmäksi sekä kyynisemmäksi maahanmuuttajia kohtaan että jaa.
Mulle se on sama, kun mä tulen kriittisemmäksi ja kyynisemmäksi ihmisiä kohtaan.
Maahanmuttajat kuuluvat myös niihin.
Ihmisiin.
Suprise!
En siedä heitä  jotka kohtelevat muita kuin paskaa ulkonäon, ominaisuuksien, kielen, uskonnon ym vuoksi, nostaen itsensä ilman syytä (eli jokainen, joka tuohon syyllistyy) jalustalle.
Jokaisessa maassa ja kulttuurissa siihen syyllistytään, jotenka.. ihmiset!
Ei vain Suomalaiset, Somalialaiset, Ruotsalaiset, Afrikkailaiset, Irakilaiseet, Iranilaiset, Kiinalaiset, Intialaiset, Tanskalaiset, Espanjalaiset, Saksalaiset... lista on loputon.

Olen törmännyt myös tekopyhiin koulukiusauksen uhreihin.
"Ei ketään saa kiusata ulkoisen olemuksen vuoksi. Ei siksi, että on jollain tavalla erilainen kuin muut. Se on AINA väärin!"
Sitten itse olen esim netissä ollut heidän uhrinsa.
Melkoisen rasististakin tyyppiä seasta löytyy.
He tahtovat kaiken sympatian osakseen.
Lohdun sekä huomion.
Ymmärryksen.
Tiedän, kiusattuna oleminen on helvetin raskasta ja jättää syvät jäljet.
Omakohtaista kokemusta ja osittain siksi olenkin ollut koko elämäni väsynyt sekä uupunut.
Mieli maassa.
Mutta! En voi ymmärtää enkä hyväksyä sitä, että sitä omaa pahaa oloaan puretaan muihin, käyttäytymällä kuin kiusaaja.
Tiedän, että niin tapahtuu, mutta en ymmärrä.
Enkä hyväksy.
Monta kertaa on tehnyt mieleni kysyä:
Onko sua kiusattu siksi, kun oot noin idiootti vai onko kiusaaminen tehnyt susta idiootin?

Siksipä monesti toivon, että ihmiset olisivat hiljaa! On muuten yksi introvertin ominaisuus, ainakin tämän intron; mielummin syvempää kesustelua, jolla on merkitys, kuin jonnin joutavia small talkeja. Ne väsyttävät kamalasti. 

Joulukuu 2014. Oma koti kullan kallis. Ja ah, niin rauhallinen sekä hiljainen. Myös jouluna.

Oikein hyvää Joulua, pikkuiset ja vähän suuremmatkin  possut!

Rock rock!

Oi Alice! Missä lienet nyt?
Olit ihan ykkösnimi kun olin 11 - vuotias.
Kuinkahan paljon Trash - albmia tulikaan kuunneltua c-kasetilla?
Paljon, koska nauhat saivat hieman damagea.
Sen verran, ettei kasettia voinut enää kuunnella.
Sama kävi Trashin vhs-kasetin kanssa. Hups.
Poison on edelleen ihan ehdoton suosikkini häneltä.

Alicen jälkeen löysin Bon Jovin sekä Europen.
Lisää sukkahousuheviä.
Queen tuli myös kuvioihin.
Harmillisesti juuri sen jälkeen kun Freddie oli kuollut.
Hänestä sekä Alicesta katsoin joskus dokkarit, ja kummatkin hyvin mielenkiintoisia mielenkiintoisine persoonineen.
Monen muusikon, tanssijan, taidemaalarin, näyttelijän, kirjailijan, valokuvaajan sekä muita taiteita toteuttavien "tavaramerkki" näemmä tuo mielenkiintoisuus.
Sekä se, että ovat introverttejä.
Löysin muutamat musavideot edellämainituilta artisteilta.
Alicelta löysin koko Trash-albumin youtubesta videoineen.
Enjoy, mates!

Queen - these are the days of our live
Tämä video sekä biisi jäänyt eniten mieleeni.
Kun katselin ja kuuntelin sitä 13-vuotiaana, en alkuun käsittänyt, mitä on tapahtunut.
Kun käsitin, että tämä lahjakas mies joka videolla esiintyy, on poissa, en siltikään sisäistänyt asiaa.
Se tuntui niin uskomattomalta.
Epätodelta.
Oli katsottava dokumentteja, luettava artikkeleita että ymmärtäisin mistä on kyse.
Tästä jäi kamalan surullinen olo joka kerta.
Silti toistin videota sekä biisiä, uudestaan ja uudestaan.
"I still love u" loppuun oli aivan mahtava veto!
True artist.
Mikä luovuus!
Mikä mieli sekä sydän.
Toinen biisi, joka tuottaa vieläkin vähän tuskaa on Who wants live forever. 
No, totuus on etten minä ainakaan.
Mutta biisin tunnelma ja sävy vain teki jo silloin aikoinaan vaikutuksen.
Upean vahva sekä herkkä biisi että video.

 No mutta kaikesta huolimatta, pitäähän sen elämän ja shown jatkua.
Ainakin saat näin sanoessasi kaikille hyvän mielen.
Queen! Show must go on!

Ja hei!
Tämä, ehdottomasti!
Fff-f-uuuck, ff-ffuck fuck fuuck.
Fuckfuckfuckfuck.
Fuck fuck fuck fuck fuuucck fu-fu fuck, fuuck fu-fu fu-ck fuck fuck fuck fuuuccckkk!
Sovitin nuo lyriikat ihan ite sävelmään.
Nero!
Osasin muuten tuon joskus soittaa ala-asteella.
Melko iisit saundit, vaan enpä tiä osaisinko enää samaa.

Europe, ole hyvä!
The final countdown.

Mätää yhteiskuntaa ja kasarimusaa

Jos minä ja muutkin hyppäämme kaivoon, kait sinäkin?
Seuraa johtajaa - yhteiskunta puksuttaa eteenpäin, sen kummemmin ajattelematta, kyseenalaistamatta.
Se on erittäin ahdistavaa introvertille, joka kärsii myös mielenterveysongelmista.
Jo pelkästään inrovertille se on vaikeaa, jos sanaa pelkästään voi edes käyttää.
Unohdin tuosta mainita tänään terapeutilleni.
Useasti unohtaa kertoa jotkin asiat, vaikka niitä olisi pohtinut kauan, kun niin paljon mietittävää.
Joka päivä, ja joka ikinen yö.
Eppuja lainatakseni.
Tuli mieleeni joskus heidän muitakin biisien sanoja, tietyissä tunnetiloissa tai ajatuksissani.
"Näin kulutan aikaa".
Nuo lauseet soivat useastikkin päässäni. Valitettavasti.

Musiikista puheenollen.
Pystyn sentään kuuntelemaan musiikkia juurikin nyt.
Pitkästä aikaa.
WUHUUUU!
Victory is mine!
Hetkellisesti.
Repeatilla menee Kate Bushin Running up that hill.
Se vain on niin kaunis viisu.
Video on visuaalista namia silmilleni ja sielulleni.
Pienenä rakastanut tanssia ja tanssiesityksiä kavereiden kesken.
Haltioiduin vieläkin esimerkiksi modernista tanssista, johon kuuluu myös moderni baletti.
Harmi vain kun sitä usein joutuu katsella ilman musiikkia.
Ei korvat kestä ääniä, varsinkaan kovia.
Siksi tv  on aina niin pienellä volyymilla kuin mahdollista.
Missähän helvatassa se digiboxi viipyy? Joulu on kohta ja jouluanimaatiota tulee. Lemppareitani, jotka todellakin tahdon nähdä!

Laura Bradigan on muuten toinen kasarisuosikkini, joka lumonnut mut joillain biiseillään sekä videoillaan.
Self control on ehdoton suosikkini!
Siitä tulee mieleeni minä, kauan sitten.
No, ei niin kauan sitten mutta se tuntuu siltä usein.
Yö sai mut elämään.
Öisit kadut, katuvalot, näyteikkunat, pimeys, neonvalot, kaikki se huuma.
Myös tanssin kannalta tämä on edelleen yksi suosikeistani.
Muistan kun ala-asteella suunnittelimme  tähän koreografiaa kavereidemme kanssa.
Olimme kuin toisessa maailmassa, ongelmat katosivat hetkeksi.
Kyllä, lapsillakin voi olla ongelmia.
Isojakin.
Raskaita taakkoja kannettavanaan.

Jos olisin aloittanut blogien kirjoittamisen vuosia, vuosia sitten, ehkä jo lapsena, olisi tullut hyvin musiikkipainotteisia blogeja.
Tosin silloin ei ollut edes olemassa sanaa blogi.
Ainakaan tietääkseni.
Jokatapauksessa, musiikki oli mukanani kaikkialla.
Se vei mut toiseen maailmaan.
Piiloon, turvaan.
Nyt siitäkin tullut asia, jota välttelen.
Oi elämä, miksi teit tämän mulle?

                                           Kate Bush - Running up that hill

                                           Laura Bradigan - Self control     
                                        

                                            Desireless - Voyage voyage
                                            En maininnut tätä viisua blogissani, mutta ah, ei yhtään mulle sen 
                                            vähäisempi kuin nuo kaksi edellistä. Ihana. Siis.. IHANA! Edelleen.
                                            Ala-aste sekä koreografiat. Oma maailmamme.
                                          

                                         France Gall - Ella, elle l'a

                                         Muistoja, muistoja. Tanssia, tanssia. Edelleen diggaan tästä groovina biisinä.

        

                                          


Anteeksi.
Tekstit Desireen sekä France Gallin videoiden alla pienet, koska kun suurensin niitä, teksti karkasi minne tahtoi.
Harmi kun videoa lisätessä ei tule kuvatekstiasetuksia, mitä kuvia lisättäessä tulee.
Pöh. Pah. HV!

Hyvästi hyvä olo, hello ahdistus!

Saikkuni loppui eikä uutta ole näkyvissä, koska sitä ei annettu kun en suostunut häsläämään joka päivä sinne ja tänne.

Uupuneena häsläämistä.

Ei kiitos!

Lähdinkin viime kerralla lääkäristä ovet paukkuen, sekä valituskirje perään.

Harrastuksiani, jotka mua voimaannuttavat edes joksikin tunniksi, loppupäiväksikin joskus, ovat heille vitsi.

Jotain, jota tehdään vain huvin vuoksi, ei itsensä parantamistarkoituksessa.

Tietenkin typasta soitettiin, että pitäisi mennä juttelemaan tilanteestani sosiaalityöntekijän sekä sairaanhoitajan kanssa.

Ajatuksena ihan jees, mutta käytännössä ei välttämättä.

Mä vaan pelkään, ettei mua sielläkään kuulla, ei edes olla kiinnostuttu kuulemaan.

Tehdään mielivaltaisia päätöksiä, johon mun on tällä päällä ja olollani taivuttava

Ahdistaa aivan saatanastiiiii!

Hyvä olo eilisen jälkeisestä ulkoilusta on poissa.
 

Kirjoitin tuon samaisen tekstin pariin eri ryhmään tänään.

On niin järkyttävä olo ettei tosikaan :(

Perkele kun ei saa syrjäytyäkkään rauhassa!

Hah. Tuo kyllä nauratti aikoinaan, kun oli vähän parempi jakso.

Nyt ei naurata yhtään.

Kuka tahtoisi oikeasti syrjäytyä?

Vaikka esim monelle lääkärille syrjäytyminen tarkoittaa jo sitä, ettei ole "normaalisti" sosiaalinen, eli ei jaksa joka päivä tai edes paria päivää viikossa sosiaalista kanssakäymistä, koti ollut aina se paras paikka maailmassa, jossa ollaan mieluiten yksin.

Harrastetaan yksin, ei susilaimoissa ym.

Se on niin vaikeaa olla introvertti ekstroverttejen maailmassa.

Hyvin ahdistavaakin.

Laitan tuota ahdistava-sanaa joka paikkaan, tietäen kyllä mitä se tarkoittaa, en vain huvikseni.

Mikähän mua ei nykyään ahdistaisi?

Voi kunpa voisin vain kadota!

Eilen. Oli niin ihanan valkoista sekä hiljaista. Jouluvaloja ikkunassa, luonto ympärillä. Parasta!

Tässä hetkessä sitä hiljaisuutta ei enää ollut. Jostain ne ihmiset siihen vain tulivat mölisemään. Äh. Kaunis hetki ohitse.

Löysin tämän eräästä ryhmästä hetki sitten. Niin kuvaavaa! Eilisen harmoninen ja rauhallinen olo on poissa. Se tunne, mitä koin ulkoilun jälkeen. Sitä ei enää ole. Nyt taas stressataan ja mietitään tulevaa. Sitä, mitä muut sanoavat ja ajattelevat. Millainen mun pitäisi olla että saan muhun tehoavaa hoitoa, mun näköistäni hoitoa. Ymmärrystä, joku joka kuuntelee, arvostaa.

Huono vaiko erittäin huono bloggaaja?

Kun tässä nyt taas vauhtiin kirjoittamisen kanssa pääsin, niin laitanpa tälläisen mietteen pikaisesti "paperille", ennen kuin unohdan sen;

Onko nopeasti blogeja aikaansaava huono bloggaaja, todella huono vai lopeta nyt jo saatana-bloggaaja?

Tänään mietin tuota sen jälkeen vähän enemmänkin, kun olin maininnut nopeasta ulosannistani eräässä ryhmässä.
Kun monta kertaa ajattelen menevän kauan kun blogiani kyhään, ei jaksaisi aloittaa sen(kään) vuoksi, mutta jokin tähän sitten kuitenkin vetää sen verran, että pakko avata läppäri.
Ehkä se, koska kirjoittaminen on terepeuttista, niin kuin tänään samaisessa ryhmässä tuli todettua.
Ja mun täytyy kirjoittaa ajatukseni melkein heti ylös, etten unohda niitä.
Ei tulisi sitä tajunnan virtaa liikaa kirjoiteltua, mikä myös on tietenkin jees.
Muilla, ei itseälläni.
Ei tietenkään!
Se on häiritsevää.

Mutta siihen asian äärelle.
Olen siis huomannut kirjoittavani nopeammin, mitä olen sen ajatellutkaan tapahtuvan.
Ja siksipä tein johtopäätöksen että olen huono, ellen erittäin huono bloggaaja.
Ei ole alkua, keskiosaa eikä loppua.
Suunnitelmallisuutta, linkkejä ym.
Ehkä toistan samojakin asioita joskus.
Mikä ärsytys monelle, tiedän.
Itsellenikin se sitä on.
Kuinka kauan ihmisillä yleensä menee, kun blogejaan valmistelevat ja kirjoittelevat?
Tunteja, päiviä...? Kuukausia?? Ei kait sentään. Vai?
Olisi oikeasti mukava saada tähän vastauksia ihan mielenkiinnosta.
Ei, enkä kalastele mitään Oot sä hyvä bloggaaja-kommia, vaan ihan tietoa ja kokemuksia.
Tokihan voi sanoa mielipiteensä meikänkin teksteistä, jos siltä tuntuu.

Voihan Joulukökkö! Missähän herra luuraa? Vaikka ei tästä mitään palkintoa herukkaan, etsi silti Mr. Hankey. Ihan vaan omaksi iloksesi.

Joulu 2014. Tälä kertaa piti sitten ostaa valkoisia kynttilöitä kynttelikkööni, koska noi olivat kalliit ja toiset edullisemmat. MÄ EN ALA! Joulu pilalla!

Kadonnut elämä

Tällä viikolla terapiasta kotiin tullessani huomasin, että vähän on enää iloja elämässäni.
Bussiin mentäessä halusin istua ikkunapaikalla ja matalemmassa osassa bussia, koska tahdoin nähdä jouluvalot.
Ovat ainoita kertoja, jolloin ne nykyään näen; bussin ikkunasta, tullessani kotiin kaupasta tai terapiasta.
Ne ovat olleet mulle jotenkin aina sellainen valopilkku, ilon aihe, koska olen aina rakastanut niitä.
Tuonut aina tunnelmaa sydämeeni ja mieleeni.
Sieluuni, jos sellainen on olemassa. 
Olen käveleskellyt pitkin katuja, pitkiäkin reittejä, vain katsellen niitä ja nauttien hetkestä.
Tuntui todella ahdistavalta, surulliselta ja pahalta ymmärtää, millaisella tolalla asiani ovat nyt.
Tuntuu kuin olisin ainoa, jolla ei ole enää elämää.
Varsinkin kun tarkkailen tätä pientä piiriäni ympärilläni, johon kuuluu aviomies ja jokunen fb-kaveri.
Mä vain olen, tässä paikallani junnaamassa.

Tosin nyt on menty voinnissa huonompaan, mitä se oli esim viime vuonna tähän aikaan.
Silloin kävin sentään tien toisella puolella parturissa joskus, värjäsin lettiäni.
Ei kun enpäs!
Olin värjännyt sen lokakuussa, ja nyt puhun joulukuusta.
Jee!
Ollut siis letti värjäämättä yli vuoden.
Ei ihan mun tapaistani.
Kotona kotikuteissa, ilman meikkiä hengannut kohta 2 kuukautta putkeen.
Terapiaan tai kauppaan kun meen, pistän vain jotain mukavaa päälle.
Ei tieteokaan omasta tyylistäni enää.
Ennen kävin kaupungissa (no viime vuonnakin se oli jo vähän heikompaa, mutta enemmän mitä nyt) 2 - 3 kertaa kuukaudessa.
Oli ihanaa etsiä niin kotona kuin kaupassakin vaatteita, kenkiä ja laukkuja jotka sopivat yksiin, jotka ovat mua.
Nyt olen esim ostanut vaatteita viimeksi noin vuosi sitten, ehkä ylikin.
En ole käynyt sen koommin vaatekaupassakaan.
Vaatteiden valkkaaminen kotona kaupunkireissua varten sekä itse meikkaaminen on niin työlästä.
Kamala urakka.
Uuvuttavaa.
Pelkää ettei siitä kaupungilla olosta taaskaan nauti, mutta sitten on tietynlaiset odotukset kuitenkin.
Viimeksi kun olin kaupungissa, itkin penkillä; mä en tunne mitään. Ei tää ole samanlaista mitä ennen. En pysty nauttimaan esimerkiksi kynttilän valosta kahvilassa, niistä ihanista pienistä asioita, mitä ennen.
Valokuvaaminen tuntui aivan typerältä, turhalta.
Kaupunki näytti niin rumalta, vaikka ennen oon ihastellut sitä, nähnyt kaikki pienet yksityiskohdat vanhoissa rakennuksissa jne.
Joulutorilla kävin nopeasti tällä viikolla, kun täytyi asioita hoitaa.
Oli melko... synkkää.
Ei tuntunut miltään.
Ei ollut enää sitä lapsenomaista riemua minussa, eikä myöskään oloa että tässä olen nyt.
ELÄN!
En elänyt.
Olin silloinkin elävä kuollut.

Ja voi helvettiläinen mitkä stressivitutusraivarit sain tänään!
Marsujen juomapullon pidike katosi eilen häkin siivouksen yhteydessä ja tänään asian huomasin.
Äijäni oli häkin siivonnut ja perkele että se sai kuulla siitä!
Meni tonkiin roskista, josko se löytyis.
Jumalauta kun kaikki pitää väsyneenäkin ite tehä, että hommat sujuis!
Saatana kun muut vain hajottaa ja kadottaa kaiken!
Ei sitten yhtä kokonaista päivää voi vain levätä, kun aina jotain päänvaivaa, mietittävää ja tehtävää!
Onko liikaa pyydetty vain yrittää olla ja levätä edes yhden päivän vuodessa!!?
Murmurärär!!
Stressasin stressistä.
Olin ihan uupunut.
Jonkin ajan päästä äijä väsäs uuden juomapullon pidikkeen, joka oli parempi ko alkuperäinen.
Hetken päästä mua kadutti kaikki raivo ym.
Mutta väsymystäni en kadu, koskaan.
En pyydä sitä anteeksi.
Kamala ihminen.

Kun elät epävakaan persoonallisuus- ja ahdistushäiriön kanssa, siihen lisättnynä vakava masennus jonkinlaisilla paniikkioireilla, (fyysiset vaivat päälle, joista en viitsi puhua, vaikka muuten avoin olenkin) niin mitäpä odottaa?
Ei mitään.
Vaikka joskus menee tyhmänä odottamaan parempaa hetkeä tai päivää paremman vireystason tai mielen muodossa.
Pettyy karvaasti ja tullaan rytinällä alas, ellei vajota alemmasa pahaan.
Hetki kerrallaan.
Päivä kerrallaan on joskus liikaa.

Epävakaata elämää

Oletteko koskaan kuulleet sairaudesta epävakaa persoonallisuushäiriö?
Jos ette, tässä on informaatiota asiasta.
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00994

Itselleni tuo on arkipäivää.
Kanssani kokoajan.
Se on myös uuvuttavaa, niinkuin masennuskin tai ahdistuneisuus.
Kun nuo kaikki kolme huutavat ja mylläävät sisälläni yhtä aikaa, joka päivä, olen usein kuin zombie.
Joskus on hyvin epätodellinenkin olo.
Mietin, olenko edes olemassa.
Toivon, että tämä kaikki on vain jokin iso vitsi.
Pahaa unta, joka loppuu joskus.
Herään ja kaikki on hyvin.

Lisäsin tämän alla olevan kuvan ihan tarkkailusyistäkin ryhmiin, jotka käsittelevät mielenterveyttä sekä ryhmään, joka sitä ei käsittele.
Mielenkiintoista (ja myös melko selkeää, arvattavaa) oli nähdä, miten ihmiset reagoivat kuvaan, sekä miten he ymmärsivät kuvassa olevan tuskan mt-ryhmissä.
Toisessa ryhmässä oli hieman erilainen meininki.
Hymyillen eteenpäin aina vain yrittäen!
Niin... se on varmasti normaalissa elämässä ihan helppoakin, mielekästä jopa.
Kun on sitä energiaa, voimavaroja.
Ei mene ne voimat siihen arjen, itsensä ja päänsä sietämiseen.
Ajatustensa sekä tunnetilojensa hurjaan vaihtelun kestämiseen.
Kaikilla ei ole edes voimia yrittää parantaa tilannetta sekä itseään.
Ei ole voimia hakea edes apua.

WORD!

Syksy on mulle  isnpiraation aikaa. Ihana gimpata jotain synkkää., luovaa. Itsensä näköistä settiä. Vaan kunpa saisi useammin aikaiseksi. Mutta ei! Tökkii, tökkii... väsyttää. Moni asia jää vain ajatustasolle, toteutuksesta tietoakaan. Tosin oon sentään näitä blogeja saanut tehtyä. Kirjoitettua ajatuksiani, sekä kertonut kuvilla.

Onko sinulle koskaan...?

Onko sinulle koskaan sanottu että tee jotain mielekästä, joka antaa hyvän olon, silloin kun olet uupunut?
Silloin kun et ole saanut tartuttua asioihin kiinni, saatika saanut vietyä niitä loppuun.
Onko se saanut olosi pahemmaksi?
Muistamaan, miltä tuntui hetket, kun sait tehtyä niitä mielekkäitä asioita.
Nyt vain olet.
Toivot ja odotat sitä päivää tulevaksi.
Vai oletko peräti jo unohtanut sen tunteen?
Onko sinua koskaan patistettu tekemään jotain uutta, joka voisi piristää, kun et pysty paneutumaan edes vanhoihin, rakkaisiin asioihin?
Onko se ahdistanut? Raivostuttanut? Turhauttanut?
Tuntunut ehkä siltä, että tahdot vain huutaa maailma tappiin saakka.
LUJAA!
Onko sinua patistettu soisalisoimaan esimerkiksi harrasteryhmiin, vaikka olet luonteeltasi enemmänkin yksinäiinen susi, ehkä *introvertti?
Onko se ahdistanut? Raivostuttanut? Kyllästyttänyt? Hermostuttanut? Oletko tuntenut paniikkia?

Minulla on kokemusta tuosta kaikesta ja olen käynyt läpi tuon tunneskaalan.
Jotain jäi ehkä puuttumaan, mutta tietenkin sinä joka tätä luet, voit täydentää listaa halutessasi.
Niin patistusten kuin tunnetilojenkin suhteen.
Vuorovaikutus on tervetullutta!
Vaikkakaan en niin ihmsistä välitä, saatika rakasta heitä.
Olen jo niin kauan miettinyt että miksi netti ahdistaa niin paljon mua?
Miksi kuitenkin käytän sitä?
Ahdistaa ehkä siksi, että siellä on ainoat kontaktini ihmisiin.
Se on myös syy, miksi käytän sitä.
Olen myös miettinyt sitä, kuinka voisi olla helpompaa jos ei olisi edes täällä niitä kontakteja.
Kukaan ei ole mulle läsnä, enkä mä heille.
Olen jollain tapaa vapaa.
Edes jollain tapaa vapaa.
Niin monta kertaa olen miettinyt sulkea esim facebook-tilini, koska ihmiset!
Sitten toisinaan taas kun siellä on ne valokuvat ja ryhmät valokuville, joissa voi keskustella samasta mielenkiinnon/intohimon kohteesta. Tai vain katsella.
Pari mt-ryhmääkin, joista saa joskus vertaistukea.
Mutta jota on niin vaikea nyt antaa takaisin.
Hirveän ristiriitaista taas kaikki.
Sekin kuluttaa omalla tavallaan.
Vaikka masentuneista sanotaan, että vain feidaavat helpon elämän vuoksi, jolloin saa olla himassa, maata, tehdä mitä huvittaa, se ei mene niin.
En suosittele tätä kenellekkään.
En edes heille, joilla tästä ei ole pienintäkään hajua, ja heidän olisi syytä elää edes päivä mielenterveyspotilaan kengissä lopettaakseen tuomitsemisensa.

* linkki sivustolle, jossa käsitellään käsitettä introvertti.
http://www.introvertit.net/


   
Allaoleva kuvamateriaali voi järkyttää herkimpiä paskalla kuvanlaadullaan.
Pixel pixel! 

Jos löytäisi jonkin aukon, josta ulos pääsisi.

Syksy 2015

Tässä kuvia viimeiseltä metsäreissulta.
Uskomatonta, että siitä on aikaa jo 2 kuukautta. Sekä myöskin melko kamalaa.
Ei ihmekkään, kun mikään ei ole kasassa.
En minä, enkä asiat.
Missään ei ole mitään järkeä.
  

En edes muistanut ottaneeni tällaista kuvaa. Joskus kun sitä kuvaa, ei muista mitä on nähnyt. Ei välttämättä ole siinä hetkessä niin mukana, vaikka onkin. Senpä vuoksi joskus on hyvä jättää kamera kotiin ja olla vain, nauttia siitä mitä ympärillä on.

Valoa ja varjoja.

Kannolla istuskellen ja luonnon ääniä kuunnellen. Hengittäen raikasta ilmaa sisäänsä.

Oletko halannut puuta?

Kyllä olen, monesti.
Olen hengittänyt metsää sisääni, tuntenut olevani elossa siinä hetkessä, nyt.
Oen monta kertaa herkitstynyt sanoinkuvaamattomasti siitä kaikesta kauniista, raikkaasta ja inspirovasta ympärilläni.
Turvallisuudesta.
Luonto, toinen kotini.
Myönnän, että luonto menee ihmissuhteidenkin edelle.
Ne eivät saa pitämään päätäni kunnossa, mitä luonto tekee jos sinne vain säännöllisesti pääsee.
Se on elämän ehto.
Selviämisen ehto.
Hengissä pysymisen ehto. 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/01/oletko-halannut-puuta?ref=ydd-related-content
 Olen lukenut muutama päivä sitten tuon Ylen artikkelin ja täytyy sanoa että tiedän mistä puhutaan.
Muistan mistä puhutaan.
Samaistuin täysin aiheeseen.
Oi kunpa tässäkin maassa saisi lääkkeeksi tuota metsäkylpyä.
Voittaisi epäilemättä kaikki kokeilemani mielialääkkeet.
Vaan kun täällä kaikki tapahtuu saman kaavan mukaan, kaikki pistetään siihen yhteen laatikkoon.
Mikään muu ei voi auttaa kuin lääkkeet ja terapia.
Jos eivät auta, sulla on asennevamma.
Tässä tapauksessa mulla, tai etten tahdokkaan voida paremmin.
Kuka ei tahtoisi?
Tuohon kysymykseeni en varmasti saa koskaan vastausta.
On monia muitakin kysymyksiä vailla vastauksia.
 
 

Joulukuu 2015. Tämä näky oli kauneinta pitkään aikaan. Ja kohtahan ne lumetkin sitten sulivat pois :(

Uupumus ja viimeinen pieru

Kun digiboxi heitti lusikan nurkkaan, päästi viimeisen pierun, kuukahti eli kuoli, bloggaillaan sitten.
Ei ole muutakaan tekemistä.
No kirjoja olisi, mutta on niin vaikea keskittyä.
Menee tosin leffojenkin kanssa usein niin.
Monta kertaa täytyy lukea tai katsoa uudestaan, mitä luinkaan tai näinkään.
Se on melkoisen stressaavaa.
Tuntuu että menettää paljon.
Menee hetkiä ohi, varsinkin kirjojen suhteen.
Ne ovat mulle kuitenkin tärkeämpiä kuin leffat.
Leffoja vain on jotenkuten helpompi katsoa tässä tilassa ja tilanteessa.
Joku joskus sanoikin, että täytyisi lukea silloin, kun ei vituta niin paljon, ei stressaa, ei ajattele.
Niinpä.
Kunpa olisikin sellaisia hetkiä.
Muistikorttini on täynnä.
Ei yhtäkään ajatusta lisää!
Meinasin sanoa että muuten pää hajoaa, mutta no.. se on jo myöhäistä.
Näillä mennään.
Ei ole kenelläkään tietoa, miten kauan.
Sen verran tietenkin osaan ennustaa ja järkeillä, että jos tämä tällaisena jatkuu, ei parempaa ole luvassa.
Itsensä hoitaminenkin jää ihan hunningolle, koska sitä ei jaksa tehdä.
Eikä kiinnosta, koska ei jaksa.
Menee energia ja aika ihan muuhun.
Pakollisiin menoihin, suunnitteluihin, pohtimisiin, tekemisiin.
Terapiakin tuntuu enemmän työltä mitä avulta, hoidolta.
En osaa sitä ainakaan nyt pistää kategoriaan itsestään huolehtiminen, itsensä hoitaminen.

Haaveilen vain, että pääsisin kauas pois Tampereelta.
Jonnekkin pohjoiseen, LappiinLappiin.
Tooodella kauas pois.
Minä, eläimet ja luonto.
Kiirettömyys.
Edes hetken!
En edes muista koska olisin levännyt kokonaisen päivän.
Kroppa sekä pää.
Ja se todellakin tuntuu kaikessa.
Parisuhteessakin.
En enää tiedä mitä haluan ja mitä jaksan.
Mihin olen kykenevä.
Väsyttää niin paljon kokoajan.
Uupunut väsymyksestä.



 

Vaikka esimerkiksi masennuksesta on tietoa jokapaikassa, ihmiset edelleenkin luulevat sitä asennekysymykseksi. "Kyllä sä sängystä ylös pääset, kun asennoidut siihen. Ota itseäs niskasta kiinni! Piristy!"

 

Eräästä kansiostani, jonne olen piirtänyt ja kirjoittanut tunteitani, olojani. Se on tällä(kin) hetkellä tätä.