torstai 6. lokakuuta 2016

Elämä, olen sinun!

Play it hard!
Ai ai!
Tänään kun kotiin saavuin, en voinut vastustaa kiusausta pistää vanhaa hyvää hard trancea soimaan.
Volyymit kaakkoon ja tanssiksi.
I got high, damn high.
Ja aurinko laski kauniisti puiden taakse.
Mahtava olo.
Elossa.
Elossa.
Elossa!
Johtuu osittain varmaan siitäkin, kun pajalla oon tutustunut yhteen tyyppiin, joka ymmärtää konemusan päälle ja varsinkin sen freeformin ja hardin päälle.
Oon ollut ihan kipinöissäni, kun ollaan juteltu musiikista, ja toki muustakin.
Ensi viikolla mulle pitäisi tulla yksi cd hänen tuotostaan.
Tosin kun kävin Klubbarissa katselemassa, niin mulla on tunne että oon joskus kuunnellut hänen musaansa.
Nimimerkki sekä raitojen nimet ovat tuttuja.
Tosin en saanut niitä linkkejä auki nyt, koska ovat vanhentuneet.
Tutustuin myös koodaamisen maailmaan, mikä multa on unohtunut melkein täysin.
Ja jota inhosin ammattikorkeassa.
Huh.
En tosin tiedä että miten se nykyään menisi, koska elämäntilanne on eri ja ikääkin enemmän.
Viisastunut. Kait. Opiskeluasenne toinen.
Mutta ei... IT - ala ei ole mua varten.
En ole kiinnostunut koneen sielunmaailmasta vaan siitä, mitä sillä voi tehdä.

Tiistaina olin kirjoittajaryhmässä, jossa oli aivan loistavaa jälleen.
Sen jälkeen näin erään ystävän, johon laitoin välit poikki jokin aika sitten.
Olen saanut anteeksi, vaikka ei kuulemma ollut mitään anteeksi annettavaa.
Hän tiesi tilanteeni.
Mutta todellakin tahdon että se oli viimeinen kerta.
Ei sitä ollakko vai eikö olla frendejä - paskaa kukaan loputtomiin jaksa.
Ei, vaikka kuinka ymmärtäisi.
Tuli viesti vielä että ilta oli ollut mahtava.
Se tuntui mukavalta, koska musta tuntui samalta.
Ehkä Tunisiaan hänen kanssaan heinäkuussa?
Ainakin oon yrittänyt ylipuhua, koska siihen on hyvät syyt.

Oon saanut kirjoitettuakin taas viime viikolla omia juttujani.
Kuuntelin kauniita trancesoundeja puoliunessa.
Visiot sekä sanat täyttivät pääni.
Ne oli pakko kirjoittaa.
Palautteesta päätellen teksti oli hyvää.
Sen tunsi.
Se kosketti.
Ehkä jokin päivä kirjoitan ne tänne.
Vaikka toisaalta olen ajatellut että ne ovat vain hänelle.
Tuntuu mahtavalta kun on jokin yhteinen juttu.
No oikestaan montakin.
Sellaisiakin, joista muut eivät tiedä mitään eivätkä tule tietämäänkään.
Meidän maailmamme.
Voi kunpa olisi meidän elämämme.
.
"Olen valmis tekemään kovasti töitä asioiden eteen koska tahdon että menettää, jäljellä, ehkä, mennyt, ilman sinua, kaukana sekä rikki olisivat jokin päivä historiaa" 

Tuo kosketti.
Luin tekstin uudelleen ja uudelleen. En saanut siitä tarpeekseni.
Niin kuin en saa itse ihmisestäkään tarpeeksi.
Ei edes 9,5 tunnin puhelu riittänyt.
Lisää!
Sydän sekä sielu kaipasivat lisää.
Sekä korvat sitä ihanaa, syvää ääntä.
Syvän sielun syvä ääni.
On tähän mahtunut myös niitä huonoja päiviä sekä fiiliksiä suuntaan ja toiseen.
Mä olen ollut se, joka on meinannut lyödä hanskat tiskiin monen monta kertaa.
Oon jonkin verran viillellyt, melko paljon itkenyt koska epävarmuus.
Kerran sanoin toistamiseen "Fuck u. Fuck u!" Mä olin sekaisin.
Oikeasti sekaisin. Kaikki tuntui kaatuvan päälle ja yritin repiä itseäni irti. Testata.
Ei mua päästetty irti.
Se tuntui hyvältä.
Sain taas toivon takaisin.
Uskoin jälleen koska toinen osapuoli on niin pirun vahva.
Se antaa mulle niin paljon energiaa, toivoa sekä uskoa.
Joka päivä enemmän ja enemmän.
Ja päivä päivältä enemmän vahvistuu tunne, että mua ohjataan kohti jotain todella hyvää.

Olen saanut myös aikaiseksi tehdä portfoliota.
Ei se niin hyvin suju miten voisi, koska en ole mikään atk- nero.
Mutta kiva kuitenkin sitäkin on tehdä.
Kohta voisi kotisivujen tekoa miettiä.
Harjoitukset ATK - ajokorttia varten edistyvät hyvin.
No, tänään kyllä hyvin hitaasti koska käytännössä puhuimme sen koko neljä tuntia ihan mitä sattuu.
Oli niin ihanaa!
En muistanut millaista se on, kun on hyviä tyyppejä ympärillä.
Oon miettinyt myös ottaa yhden päivän lisää pian.
Jo senkin takia, että se atk - ajokorttiasia edistyisi, koska on suunnitelmissa opetella tiettyjä ohjelmia omien intressejeni vuoksi.

Eräs kerta yllätin itseni.
Multa kysyttiin miten voin.
Sanoin että hyvin.
Ja tarkoitin sitä.
Se tuntui niin hyvältä.
En olisi koskaan uskonut että niin tulee tapahtumaan.
Tuohon liittyen kirjoitankin tähän erään lauseen, jonka eräänä päivänä huomasin katukivetyksessä.

"Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät"
                                                             F.E. Sillanpää 

Olen nähnyt tuon ennenkin, mutta silloin se tuntui niin pahalta. Sattui.
Se sai mut syvemmälle masennuksen syövereihin.
Halusin kuolla, koska ikävöin elämää niin paljon.
Mutta nyt se tuntui niin hyvältä.
Se tuntui juurikin elämältä itseltään.
Viime viikolla kun sain sen kirjoitusflown, ajattelin näin; 

"Kiitos tästä päivästä.
Kiitos että näin, tunsin sekä koin sen. 
Kiitos että olen yhä elossa.
Kiitos kauniista sieluista joita elämässäni on.
Kiitos motivaatiosta.
Kiitos sanoista, kuvista sekä melodioista joita luen, näen sekä kuulen.
Jokainen päivä on loppuelämäni ensimmäinen päivä.
Tässä ja nyt."


Tekstin pienuus johtuu siitä että suurentaessa se meni pullamössöksi.
Niin, viime viikolla myös eräs keskustelu sai näkemään jotkin kuvani eri tavalla.
Tuntuu että kasvoin ja kehityin jollain tapaa.
Puhuimme pajalla elämästä tämän konemusafanin kanssa.
Hän sanoi että kunpa sen elämän näkisi joskus valokuvissakin.
Ei olisi niitä poltettuja kuvia liialla valotuksella, vaan myös ne elämän varjot mukana.
Hyvin vaikuttavaa.
Tänään olisi tehnyt mieli halata ja sanoa että kiitos! 
Muutit elämääni, parempaan.
Sain inspiraatiota, ajateltavaa sekä ideoita.


Oi elämä!
Olen sinun.