Mulla on ollut mielessäni tuo otsikko, joka on Eppujen biisistä Tahroja paperilla.
Nyt ei ole kuitenkaan kyse parisuhteesta, mikä ei voisi edes vähempää kiinnostaa, vaan kavereista/ystävistä.
Niistä, joita ei ole.
Niistä jotka ovat mulle olleet aina todella tärkeitä.
Mä syytän itseäni asiasta monta kertaa, toisaalta taas vihaan heitä jotka mut roskiin heittivät.
Vihaan itseäni, vihaan kaikkia ja kaikkea.
"Elämässä on niin, että aina akan löytää mutta hyvää kaveria on vaikea löytää." Tai jotain tuonnepäin se Sörsellssönin lause meni elokuvassa Uuno muuttaa maalle.
Samaistuin niin täysin.
Oli olo; joku ymmärtää!
Ja koin itseni vielä yksinäisemmäksi.
Ainoat joiden kanssa olen vuorovaikutuksessa ovat leffat sekä meemit.
Pari päivää sitten taas itkin, kun huomasin kuinka yksin olen.
Oli hirveä olo.
Paino rinnalla ja hartioilla.
Niin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei voi puhua.
Kukaan ei tiedä mitä mulle kuuluu näin reaaliajassa.
Se sattuu.
Vaikka olenkin superintrovertti ja rakastan yksin olemista, silti yksinäisyys sattuu.
Silloin kun sitä tuntee.
Usein tunnen olevani ihmstenkin kanssa yksin.
Ei ole keskusteltavaa, jaettavaa.
Niin erilaiset mielenkiinnon kohteet sekä harva kuitenkaan on kiinnostunut puhumaan todella syvällisiä useita tunteja.
Olla vain, keskustella.
Tai sitten tosiaan tietää mitä NYT kuuluu, tässä hetkessä.
Ei mitään facebookin päivityksiä, joista saa tietää mitä viikko tai kuukausi sitten olen tehnyt.
Poistin myös taas tyyppejä listaltani, koska ei ole mitään puhuttavaa.
Nyt niitä on hurjat 8 nimeä jäljellä.
Enempää tuskin tulen huolimaan, koska voi olla että noistakin joutuu karsimaan osan.
Jotakin hyvääkin tietenkin yksinäisyydessä on; kukaan ei tule kaipaamaan, jos tahdot riistää hengen itseltäsi.
Et ole niin sanotusti itsekäs.
Tosin en ole koskaan nähnyt mitään itsekästä siinä.
Se on mielestäni taas ollut itsekästä, että ihmiset marisseet että älä tee sitä mun takia, blaablaa.
Ihmiset, jotka eivät loppupeleissä ole edes kiinnostunut olemassaolostasi.
Ihmiset, joiden elämä ei muutu mitenkään vaikka sua ei enää olisi.
Eikä tule varmasti koskaan mieleen, että se joka kärsii helvetisti elämässään, ei ole se pyytäjä jonka vuoksi pitäisi vain kituuttaa, elää olematta elossa.
Se jos mikä on itsekästä, ajattelemattomuus.
Olen huomannut senkin, että jos en pidä kotipuoleeni yhteyttä, mulle ei soiteta.
Menee helposti usea kuukausi, jos itsekkin olisin vain soittamatta.
Ihan kuin olisin ilmaa näin raihnaisena fyysisine sekä psyykkisine onglemineni.
Ihan kuin olisin riesa, maanvaiva.
Kuin olisin häpeä kaikille.
Ihminen, josta ei puhuta.
Ihminen, jolle ei puhuta.
Olen nyt ollut joissain sinkkuryhmissäkin, mutta äh... ei.
Pitäisi olla niin iloinen, positiivinen, materialistinen, pinnallinen että joku juttelisi.
No, en tiedä olisiko se edes juttelua, vaan jotain turhanpäiväistä jaarittelua.
Töksäyttelyä.
Joten päätinpä joistain lähteä muutaman päivän seuranta - ajan jälkeen pois.
En tiedä mitä teen noiden loppujen kanssa.
Ehkä katoan.
Samaa olen miettinyt mt - ryhmistäkin.
Pois, pois!
En niissä vertaistukea ole pahemmin saanut, jos ollenkaan.
Olen kait vääränalainen sinnekkin.
Olen yrittänyt myös lukea kirjoja, mutta ei ole onnistunut.
Ei vain jaksa keskittyä.
Väsyn niin kaikesta muusta, mikä ei ole edes suurta.
Olen pari kertaa uusinut lainaukset, mutta edelleen jumitin siinä, mihin olin jäänyt ensimmäisen lainaukseni jälkeen; kirjan alkumetreille.
Se jotenkin lamaannutti, toisaalta taas tunsin kamalasti surua, pettymystä.
Mitä elämää tämä tällainen on vuodesta toiseen?
En jaksa!
Pääni on nyt ollut todella kipeä useita kuukausia, päivittäin.
En tiedä johtuisiko tuosta uniapneasta, koska vaikka mitä tekisin tai olisin tekemättä, sama juttu.
Luulen että raitis ilma auttaa, vaan ei.
Ajattelen ottaa todella todella iisisti, vaan ei auta.
Eilenkin mietin että varmasti uiminen auttaa, vaan ei.
Se oli melko terapeuttista muuten, vaikka mä mietinkin että mitähän tuolla pohjalla on..?
Voisiko sinne jäädä ikuisesti.
Turvaan.
Suojaan.
Rauhaan.
Olen ajatellut viimeaikoina olleeni idiootti, kun hommasin eläimiä näin uupuneena.
Ja kun on se tahdon pois täältä - olo, kadun vielä enemmän.
Jos niitä ei olisi, olisin varmasti tarttunut taas veitseen.
Halu on kova.
Tunne takoo.
Välillä taas en välitä yhtään, mitä niille tapahtuisi vaikka mua ei enää olisi.
Olen niin uupunut väsymyksestä, yksinäisyydestä, tästä elämästä jossa en ole edes elossa.
" Mulle tää juhannus kuten muutkin juhlapyhät joulua lukuunottamatta on
ihan samanlaisia päiviä kuin muutkin. En saa lomaa sairauksistani enkä
olisi tässä kunnossa kyennyt lähtemäänkään minnekään.. Enkä halua
keneltäkään mitään sääliä koska ihan tietoisesti olen keskittynyt viime
vuodet vain toipumiseen koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Näistä
sairauksista ei saa lomaa kuten työssäkäyvä voi ottaa lomaa ja lähteä
rentoutumaan ja pitämään hauskaa jonnekin, siltikään en ole katkera
koska tiedän mitkä asiat on oikeasti tärkeitä."
Tuossa on jollakulla erittäin mahtava ajatus siitä, millaista on olla sairas.
Olkoot sitten fyysisesti, psyykkisesti tai kumpaakin yhtäaikaa.
Varsinkin kroonisen sairauden kohdalla täytyy monesti muistuttaa ihmisiä, mitä se on.
Tosin itse olen jonkin verran katkera, kun nämä sairaudet ovat vieneet multa kaiken, mitä olen elämässäni rakastanut.
Katkera siitä, että ovat vieneet elämäni.
Välillä ikävöin niin kamlasti sitä aikaa, kun olin töissä, terveenä.
Lomat olivat todellakin lomia, elämän makuisia joiden jälkeen jaksoi taas hetken raataa.
Joskus kauemminkin, riippuen kunnostani, sen hetkisestä tilanteestani.
Asiat eivät ole enää itsestäänselviä.
Eivät ole olleet sitä vuosiin.
Kun kystään mikä on unelmasi, haaveesi niin mun ei tarvitse miettiä kauaa.
Haaveeni on olla terve.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti