maanantai 24. syyskuuta 2018

Raskas loma = sairausloma

Sairausloma kesti koko kesän, 1.9 saakka.
Osittain tuntuu että sitä olisi vielä tarvinnut.
Olen ollut todella huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti.
Kun hain jatkoa sairauslomalle, purskahdin vain itkemään lääkärin "Mitä kuuluu?" kysymyksen jälkeen.
Niin kävi myös silloin, kun entinen ohjaajani soitti mulle.
En vaan kyennyt puhumaan,
Tuntui niin mahtavalta, kun joku tuttu ihminen kysyi kaiken sen keskellä että miten voin, mitä kuuluu.
Sellainen, joka ymmärsi.
Minulla oli menossa silloin todella hankalia asioita henk.koht elämässäni.
Liian paljon muistoja ja liian paljon uusia asioita, mitkä avasivat haavat.
Eikä kukaan ymmärtänyt.
Se tuhosi mua päivä päivältä enemmän.

Toisaalta taas haluan kokeilla miten jaksan kuntouttavassa, mikä on tuota edellistä paikkaa rauhallisempi sekä lähempänä.
Tahdon takaisin Hervantaan, sinne missä olen ollut ensimmäistä kertaa.
Siihen on monia syitä, mutta tärkein on se epähektisyys.
Toinen tärkeä syy on se, ettei tarvitse käyttää aamulla kahta bussia.
Uuvuin siihen todella nopeasti.
Hektisyyttä heti aamusta ja iltapäivällä keskustan äänet.
Vaikka musiikkia aina kuuntelinkin, silti se hektisyys uuvutti.
Rakennukset, ihmisten tulemiset ja memeniset, autot.
Kiire, kiire!
Hervannassa ollessani minulla on tilaisuus kävellä paikan päälle ja päivän jälkeen pääsen luontoon kotimatkalla.
Voin hengittää ilman kaaosta.
Se on mulle ollut aina tärkeää ja viimeaikoina sen tärkeys on korostunut.

Alkuaikoina sairauslomalla olleessani en käynyt kolmeen viikkoon kaupungissa.
Ahdisti ajatuskin siitä, että jos huomenna pitäisi lähteä.
Kiertelin täällä Hervannassa kaikki hiljaisimmat kadut.
Tuntui että maailmassa on vain minä ja ne kadut.
Tai minä, metsä sekä järvi.
Se todellakin hoivasi minua.
Musiikki, luonto sekä valokuvaus; pyhä kolminaisuus.
Millään muulla ei ole muhun niin suurta positiivista vaikutusta kuin noilla asioilla.
Ok, ehkä tietynlaisilla ihmisillä jonkin aikaa, tai tietyissä fiiliksissäni.
Mutta nopeasti kaikki kääntyy päälaelleen, syystä ja toisesta.

Mietin edelleen sitäkin että miksi olen sinkkuryhmissä sekä deittisovelluksissa, kun kaikki tuntuu ajan haaskaukselta, vaikka vain olisi aikaansa tappamassa.
Ehkä sitä sitten kuitenkin toivoo sieltä löytävänsä jotain, joka on itselleni täydellistä ja minä hänelle.
Kaikkine virheineen.
Kaunis sielu.
Sillä on merkitys.
Ja että en valehtelisi, täytyy myöntää että luova / taiteellinen sielu on aina plussaa.
Konemusiikki ja rap kun veressäni ovat, niin tietenkin sitä toivoisi että kyseinen ihminen olisi samanhenkinen.
Kun en tyydy vain kuuntelemaan ja tuntemaan musiikkia, vaan haluan myös tehdä sitä ja sitä kautta ilmaisemaan itseäni.
Hyvin harvan kanssa tuossa asiassa on tullut keskusteluissa syvemmälle. Silloin joskus... pari vuotta sitten se tapahtui.
Tosin olen mä jutellut yhden ihmisen kanssa hetken niistä syvimmistä viboista ja visioista mitä musiikki on antanut.
Mutta nyt sekin yhteys on vain haalistunut.
Ehkä jokin päivä se katoaa kokonaan.
Mutta se ei ole niitä ihmissuhteita joidenka loppuminen tuntuu pahalta.
Mutta erään toisen ihmissuhteen loppuminen tulee sattumaan.
Vaikka se sattuu jo nyt, kun en osaa päästää irti.
Sanon itselleni päivittäin että nyt riittää!
Lopeta se!
Anna itsellesi vapaus.
Se on hirveää tuntea vahvasti ihmistä kohtaan, joka ei voi luvata mitään ja jolle itse ei voi luvata mitään.
On niin monta syytä miksi ei.
Yhteen aikaan syytin häntä omasta olostani, vaikka itse tunsin vastoin järkeäni.
Ajaudun usein näihin tuhoon tuomittuihin juttuihin, vaikka alussa olen niin varma ettei yhteydenpidosta ole vaaraa, koska en ole kiinnostunut ihmisestä.
Jonkin ajan päästä huomaa että se ihminen onkin saanut mielenkiintoni heräämään.
Itsetuhoisena ihmisenä se tietenkin on "normaalia".
Itsetuhoisuus kun ei tarkoita vain viiltelyä tai muuta fyysistä väkivaltaa itseään kohtaan.
Se on paljon muutakin.
Syömishäiriöt, tuhoisat ihmissuhteet, välinpitämättömyys omaa terveyttään kohtaan jne

Se on raskasta taistella itsensä kanssa päivittäin.
Itse taistelen monen asian vuoksi itseni kanssa.
 Moni asia on niin absurdia elämässäni.
Olen edelleen seilaamassa aalloilla vailla päämäärää.
Siinä on vapautta, mutta myös tunnen turvattomuutta usein.
En siksi, että välittäisin muiden mielipiteistä ja siitä omakotitalosta ja perhe- elämästä, vaan itseni vuoksi.
Siksi että tahtoisin tietää mitä teen, miksi herään joka aamu.
Ammatti, jota rakastan.
Se olisi mainio syy.
Olen ajatellut tietenkin musiikin opiskelua ja Hollantia.
Vaan ensin täytyy saada itsensä tasapainoon ja jaksamaan sen arjen kuntouttavan lisäksi.
Jos en vieläkään itseäni rehelliseti kuuntele, vaan päätän "Nyt olen terve, koska olen ollut kuntouttavassa ajan X" , tämä oravanpyörä ei koskaan lopu.
En myöskään suostu siihen enää, että "paranisin" muiden vuoksi, koska muut sitä odottavat multa tietyn ajan jälkeen.
Ei ei!
Nyt aioin olla se selfish biatch joka asiassa.
Tahdon olla paremmassa kunnossa jokin päivä.
Se on haaveeni.


Olen tehnyt nyt paljon musiikkia, koska ostin Fl studion.
Paras ostos elämäni aikana.
Ok, ehkä kamera oli myös.
Jota en ole edes käyttänyt melkein vuoteen.
Olen ollut laiska kuvaaja.
Aikani ja energiani ovat tosiaan menneet studion opettelemiseen sekä musiikin tekemiseen.
Mutta kyllä mä puhelimella olen kuvannut.
Ei se valouvaaja musta koskaan täysin katoa.

Laitan tähän linkin Facebookkiini sekä muille saiteille, koska edelleenkään en ole jaksanut fiksata noita linkkejäni.
Niissä on sitä mitä teen, tunnen sekä ajattelen.



Facebook

SoundCloud

Instagram

YouTube













maanantai 25. kesäkuuta 2018

Lepoa sairauslomalla = Outo käsite

Olen ollut nyt poissa kuntouttavasta työtoiminnasta noin kolme viikkoa.
Kaksi niistä sairauslomalla.
Lomaa on jäljellä kolme viikkoa.
Ei ole vielä tuntunut siltä, että loma olisi känyt toteen.
Pakollista menoa, tekemistä jne.
Vieläkin haaveilen siitä, että voisin yhden päivän vain levätä.
Ei mitään muuta.
Ahdistaa, että tässä on kolme viikkoa aikaa voimaantua.
Miten, jos sairas ihminen ei voi edes levätä riittävästi?

Toisaalta tuo sairausloman hommaaminen oli kovan työn takana.
En antanut itselleni lupaa.
Mielestäni olin laiska, enkä oikeutettu siihen koska olenhan "vain" kolme päivä viikossa kuntouttavassa.
Pitäisi jaksaa niin kuin muidenkin, ja enemmänkin että voisi itselleen tuollaisen oikeuden suoda.
Pelkäsin myös lääkärin reaktioita.
Minulla kun niistä on todella huonoja kokemuksia.
Olen kirjoitellutkin kokemuksistani aikaisempiin teksteihini.
Rohkaisin mieleni, yritin puhua itselleni järkeä ja sain sanottua sairausloman tarpeesta.
Onnekseni lääkäri oli ymmärtäväinen.
Sain lähetteen myös psykologille, sekä verikokeisiin eräiden asioiden vuoksi, jotka olivat myös syyni lääkärillä käyntiini.

Olen tykännyt olla hirveästi siellä kuntouttavassa, mutta viimeaikojen tapahtumat (ja se, että olen ollut yli 6kkta vain kuntouttavassa ja kotona. Ei muuta) uuvuttivat minut täysin.
Ihminen, jonka luulin tarkoittavan mitä sanoo, olikin aivan muuta.
Löysin hänet.
Hän ei ollutkaan kuollut, kadonnut tai muutakaan.
Puhuimme pari päivää, ja sen jälkeen sanoin hyvästi.
Se sattui paljon, vaan ei ollut vaihtoehtoja.
Niin kuin ei yleensäkkään ole ollut näissä asioissa.
Tuli esiin asioita, joiden vuoksi en kyseiseen ihmiseen voi luottaa.
En tunne oloani turvalliseksi.
"Sometimes the sound of goodbye is louder than any drum beat.."
Se on totta.
Vieläkin se kaikuu päässäni.
Vaikka poistin kuvat sekä viestit ja blokkasin ihmisen (koska jos en olisi blokannut. näkisin hänen nimensä esim messengerissä. Sitä en kestänyt), silti nuo sanat kaikuvat päässäni.
Siitä päästään siihen, miksi olen kuitenkin sinkkuryhmissä.
Ei.
En voi vastata sellaiseen, mistä en tiedä.
Ehkä tuo taistelu on muodostunut mulle niin osaksi arkea, että sitä ajattelee sen kuuluvan mennä niin.
Melkein 2 vuotta samaa; sinkku, mutta rakastunut.
Sinkku, joka rakastaa.
Taistelee, pettyy.
Taistelee.
Uupuu.
Normaalia.
Ehkä siitä on myös mudostunut itselleni käsitys, miten mua voi kohdella.
Että elämäni kuuluu olla tällaista, enkä ansaitse muuta.
No mitä muuta sairas, työkyvytön todella uupunut ihminen ansaitseekaan?
Minun kohdallani.
Ja ehkä tämä on rangaistus menneisyydestäni.
Siitä, kun halusin aikoinani avioeron.
Jätin ex - mieheni pulaan sen vuoksi.
Rangaistus siitä, kun olen ollut uupunut ison osan elämästäni, ja sen vuoksi ajalehtinut.
Ei päämäärää.
Tai ehkä hetkellisesti, vaan nopeasti kaikki sekä minä, on romahtanut.
Ajalehtiminen jatkuu.

Kolme hienoa asiaa on kuitenkin tapahtunut, nyt kun minulla on ollut edes vähän aikaa muuhunkin kuin pakollisiin menoihin; Olen soitellut melko usein parin todella mahtavan ihmisen kanssa, sekä tavannut muutaman kerran ihmisen, jonka seurassa on ollut luonnollinen olla. Keskustelut ovat olleet hyvin antoisia.
Ajatusten sekä tunteiden jakaminen on kyllä hyvin terapeuttista, silloin kun ollaan samoilla aalloilla.
Siitä todella suuri kiitos heille!

Mutta silti tyhjyyden tunne on melkoinen.
Se ahdistaa.
Mietin että eikö minulle mikään riitä?
Tai sitten tuo tunne johtuu juuri siitä, mitä tässä on parin vuoden aikana tapahtunut.
En ole päässyt prosessoimaan asioita, ja nyt kun hyvästejen (no, vielä on hän, jolle en ole koskaan hyvästi sanonut...) jälkeen voin, on niin monta tunneskaalaa sisälläni.
Niin.. hän, jolle en koskaan hyvästejä sanonut, kummittelee.
Ehkä musiikin vuoksi, ehkä siksi kun en koskaan sanonut niitä sanoja.
Kaikki vain loppui, koska en halunnut nähdä häntä enää missään.
En nähdä nimenä, en kasvoja.
Halusin vain pois, pois!
Nyt kun kaikki on riisuttu, ja kaikki väistyneet, on jäljelle jäänyt hän.
En yllättynyt.
Niin vahvat ovat tunteeni olleet häntä kohtaan, vaikka olisinkin pitänyt jostakusta tai jopa ihastunut.
Rakastunut.
Mutta en tasavertaisesti.
Ehkä meillä kaikilla on joku, joka jää elämään sydämeemme ikuisesti.
Joku, josta kirjoittaa kirja, runo tai laulu.
Joku, josta tehdä melodioita.


Passion, love, desire.
Olen miettinyt melkein 2 vuotta niitä sanoja, melodioita.
Senkin jälkeen, kun emme enää aiheesta puhuneet.
Sitten tein sen.
Ei siitä tullut ihan sitä, mitä halusin.
Mutta oli pakko saada sylkäistyä se ulos, josko se edes vähän keventäisi taakkaani.
Ehkä se niin teki.. en tiedä.
Mutta sen tiedän, että en enää siihen biisiin palaa kovin äkkiä, jos koskaan.
Se on hänelle, joka sai mut lentämään!
Jonka kanssa tunsin sielunkumppanuutta (vaikkakin huijattuna).
Hänelle joka rikkoi siipeni kaikkien niiden tunteitteni jälkeen.
"A modern romeo.."



Olen käyttänyt omaa ääntäni, koska en ole vokalistia saanut.
Se on myös yksi syy siihen, miksi en biisiin enää palaa.
En jaksa kuunnella ääntäni uudestaan, uudestaan... hyh.
Minulla on eräitä lyriikoita masennuksesta, joita olen rappiin halunnut.
Vaan kun en osaa räpätä enkä tunne ketään joka osaa, niin projekti luultavasti jää siihen.









perjantai 18. toukokuuta 2018

Itkun helpottava vaikutus. Onko sellaista?

Siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne.

Aikaa sekä energiaa viimeaikoina on vienyt musiikki, kuntouttava työtoiminta sekä yritys pitää tämä kämppä kasassa.
On myös tapahtunut asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.
Ovat vieneet paljon voimia.
Varsinkin, kun kaikki on ollut itselläni.
En niistä ole kenellekkään puhunut.

Lepokaan ei tekisi jossain välissä  yhtään pahaa näin sairaalle ihmiselle.
Sitä vain ei ole ollut tarpeeksi.
Olen huomannut sen siitä, kun kuntouttavassa en jaksanut neljää päivää viikossa kahta viikkoa pidempään.
Jouduin ottamaan omia lomia silloin tällöin.
Toki ilmoituksella ne tein, mutta silti olo on kuin olisin jotain väärää tehnyt.
Se moraali sekä rankaisija sieltä huutelee jälleen.
On mua kehoitettu muutamaan otteeseen olematta liian ankara itselleni, mutta ne samat tutut äänet kaikuvat päässäni.
Olen niistä kirjoitellutkin aiemmin.

Musiikki.
Tai sen tekeminen siis.
Siinä on ollut hyvää ja huonoa.
Se on tuonut välillä lähemmäksi sen ihmisen, johon mun ei olisi pitänyt koskaan tutustuakkaan.
Muistot iskevät hyvin voimakkaina ajoittain jo pelkästään sanasta "musiikki".
Puhumattakaan sanasta FL studio, jolla sitä teen.
Mutta on se ollut myös antoisaakin, koska musiikkia niin paljon rakastan.
Olen saanut tehdä itseni näköisiä soundeja ja biittejä.
Lähinnä tullut tuolla demoversiolla tehtyä lyhyitä, synkkiä soundtrackeja.
Sillä kun ei voi palata työhönsä, vaikka tallentaa voikin.
Kaikki kerralla  - meininki.
Uuvuttavaa toisinaan.
Mutta huomaan kyllä, että pää meinaa hajota ellen muutamaan päivään pääse itseäni sillä saralla toteuttamaan.
Valokuvaaminen on jäänyt vähemmälle.
Joskus pelottaa, että unohdan sen.
Mutta sitten muistan, että se on aina tällaista keväisin ja kesäisin.

Lukenut olen paljon.
Se yllätti.
En uskonut että jaksaisin keskittyä.
Ehkäpä kirjat sitten ovat olleet sen verran hyviä, ettei ole keskittymiseeni koskenut.
Suomalaista draamaa.

Ajatukseni hieman hyppivät, koska viimeisestä kirjoituksesta on todella kauan.
Tähän on mahtunut kaikenlaista.
Eräs tärkeä ihminen, jonka kanssa olen puhunut todella kauan usein, on kadonnut kaksi kuukautta sitten.
Se on hirveää!
Ehkä meri hänet on ottanut.
En tiedä.
Eikä kukaan saa koskaan tietää, mikä hänen kohtalonsa on.
Kamalinta on elää epävarmuudessa.
Se uuvuttaa.
Kirjoitan silti hänelle usein, vaikka en aina tiedä kirjoitanko elävälle vai kuolleelle ihmiselle.
Se raastaa.
Mutta jollain tapaa myös helpottaa.
Hän ymmärsi.
Ymmärsi niistä meidän lukuisista riidoista huolimatta.
Ne kait meitä yhdistikin tiukemmin.
Opimme toisistamme paljon.
Opimme myös sen, mikä oli tärkeää ja mikä ei.
Toivon vain niin kovasti, että voisin viimeiset sanani perua.
Korvata ne jollain kannustavammalla.
Olin vain niin huonossa kunnossa, että en osannut ajatella tilannetta.
En sitä, mitä hän on kohta kokemassa.
En sitä, että ehkä en kuule hänestä enää koskaan monien syiden vuoksi.
Näen painajaisia usein.
Kun herään, se jatkuu.

Sanotaan, että itku helpottaa.
Olen itkenyt vuosia.
Noin 2 vuotta niistä päivittäin.
Koska se itku tuo sen helpottavan olon?
Voin vain toivoa.
Odottaa ja toivoa.


Kun olin viikon poissa kuntouttavasta, oli kamala huomata ettei kukaan jolla numeroni on, kysynyt että miten voin.
Tunsin että olen hyödytön.
En ole mitään kenellekkään.
Silloin halusin olla poissa.
Kuollut.
No, silloinkin.
Noin kuukausi sitten luulin että minulla on syöpä.
Ensimmäiset viisi minuuttia olin peloissani.
Sitten hymyilin helpotuksesta "Jos olisikin...?"
Sen jälkeen petyin "Tuskin".
En ole tuotakaan kertonut kenellekkään henk.kohtaisesti.
Syy on se, ettei sitä ymmärrettäisi.
En jaksa syyttelyä yhtään.
En saarnoja.
En luentoja.
Ymmärrys.
Yhteys.
Sitä tarvitsen.
Se mulla oli ja sen menetin.
Mutta en voi häntä siitä syyttää.
Vapaus on kaikille tärkeää,
Vapauden saamisen eteen sitä ihminen tekee melkein mitä vain.
Sinä surullinen, jääräpää, ihana ihminen.
Mulla on niin kamala ikävä sua!



Linkkejä sivustoilleni:


Tässä on YouTube - kanavani, jossa on musiikkiani. Beginner warning!

Tässä Instagram, jossa luonto sekä musiikki näyttelevät pääosaa.

SoundCloud - tilini.


Joudun linkittämään ne näin, koska en edelleenkään ole saanut toimimaan linkitettyjä sivustojani blogissani.
Olen myös ajatellut vaihtaa kirjoittamista WordPressiin.
Mutta en tiedä.
Olen kuitenkin tänne kirjoitellut jo niin kauan, että tuskin niin teen.
Linkkailen vaikka joskus WordPress - blogiani tänne, koska siellä niitä toimivia linkkejä on.