Ajatusteni purkua deitti-ilmoituksesta katupartioon, sekä marsuihin.

"Olen hiljaisuutta sekä omaa rauhaa vaativa että rakastava ääri-introvertti, joka ei hirveästi pidä ihmisistä.
Sen sijaan luonto, taiteet sekä eläimet kiehtovat ja ovat tärkeimmät asiat elämässäni.
Älä edes yritä kilpailla niiden kanssa, koska toiseksi jäät.
En pidä small talkista ja se myös uuvuttaa minut, toisin kuin syvälliset sekä filosofisetkin keskustelut, joita rakastan silloin kun jaksan olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.
En myöskään ole kiinnostunut perheestä, joten omista muksuista haaveilevat, älkööt vaivautuko.
Vapaus sekä oma rauha on mulle äärettömän tärkeää.
Ateistina en piittaa uskonnoista, joten anna olla ja jatka matkaasi jos ajattelet toisin.
Epävakaa persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuus, masennus sekä luultavasti krooninen väsymys(uupumus) oireyhtymä on jokapäiväistä elämääni.
Niiden kansa ei ole tylsää, koska tunteet heittelevät usein montakin kertaa päivässä.
Joskus taas on hyvinkin tylsää monia kuukausia yhtä jaksoisesti, koska uupumus, ahdistus sekä masennus pitävät mua sohvan nurkassa taikka sängyssä.
Ärtyneisyys on huipussaan.
En katso kenelle sanon ja mitä.
En edes aina kadu, enkä välitä.
Jos hellyyttä sekä läheisyyttä kaipaat, vedä käteen!
Mua ei vois vähempää kiinnostaa."

Kehittelin eilen deitti-ilmoitusta, vaikka ei ole edes koko asia ajankohtainen.
Ja vaikka tulevaisuudessa olisikin, en seuraa hakemalla hae.
Joskus en edes hae epähakemallakaan, eli pysyn kaukana ihmisistä.
Muistan kun olin eräässä sinkkuryhmässä, jossa en piitannut seuraa hakea, vaan olisin tahtonut keskustella ihmisten kanssa syvällisemmin, tutustua ja katsella, lensin sieltä ulos hyvin nopeasti.
Hah!
Kun ne asiat tulevat ja tapahtuvat jos on tullakseen sekä tapahtuakseen.
Ei mua nappaa sellainen että "Hei! Missä asut? Minkä ikäinen olet? Asutko yksin? Koska voidaan tavata?" - meininki yhtään. 
Hyi.
Missä on nykyään se keskustelu ja nimenomaan jokin syvempi, mielenkiintoisempi? 
Monet fb-ryhmät jättänyt (ei pelkästään sinkkuryhmiä) juurikin tuon vuoksi, kun missään ei ole mitään ideaa, syvyyttä, mielenkiintoa.
Toisten dissaamista, flunssapotilaiden voivottelua, sitä mitä on syöty tänään ym. 
Meemejä siellä ja meemejä täällä, kuivanlaisiakin.
Joo, itsekkin niitä jaan mutta usein niissä on jokin ajatus, vaikka olisi kieronlainenkin.
Täytyy siis pysytellä vain valokuvausryhmissä tai luoda oma epämaterialistinen, syvempi ryhmä.
Sitten joskus.

Meemeistä puheenollen, tässä yksi jonka tänään bongasin. Repesin aika huolella, vaikka loppuviimeksi olekkaan naurun asia. Logiikka jossain hukassa ihmisillä, jotka noin ajattelevat ja sanovat. Väkivalta sekä raiskaus on aina väärin, vai? Tuntuu muutenkin, että raiskaus on nykyään uutinen jolla voi mässäillä, eikä mikään järkyttävä teko, jossa keskitytään tukemaan uhria, hänen läheisiään sekä omaisiaan.

Minni vetää heinää. Syöminen on se tämänkin mursuni lempparipuuhaa. Miksi postaan marsukuvia blgoniini, joka käsittelee deitti-ilmoitusta sekä muuta keskustelua? En tiedä. Halusin vain niin tehdä, koska näin nämä kuvat koneellani. Oli niin vastustamattoman söpö mursu, joka suorastaan huusi että postaa mut blogiisi! Ja he, jotka blogejani seuraa sekä mut tuntee, tietää että mulla aiheet rönsyilevät.

Voi rakas Melissa, jota näemä kutittaa. Pari viikkoa sitten Mellun hengitys rohisi, joka saattoi johtua polttamastani tuoksukynttilästä. Se oli kamala hetki. Luulin että se kuolee ihan siihen paikkaan. Se kyllä söi ja joi normaalisti, mutta se hengityksen ääni... se oli jotain niin kamalaa. Tottakai siinä tuli itku eikä loppua meinannut näkyä. Piti vain toivoa, että se aamulla on vielä elossa, että voi viedä sen eläinlääkäriin. Olihan se, ja hengitteli jo normaalisti. Olin todella onnellinen. Rakas Melissa on edelleen kanssani, ihanaa! <3

Minttu tässä moi! Olen itse ilkimys. Ei ihan heti uskoisi, mitä puuhailen, tiedän sen. Kjäh kjäh! Tykkään tehdä mammalle kiusaa heitellen heinätelinettä häkissä. Ja kun se komentaa mua, kattelen sitä vain söpön ilkikurisesti ja jatkan. Se saa vähän liikuntaakin, kun hyppää sohvan ja häkin väliä sitä telinettä laittamassa paikalleen. Myös kamuilleni teen kiusaa usein. Häädän niitä pois nukkumapaikoistaan tai ruokakipoilta. Puraisen pyllyynkin joskus. Ne hyppivät niin hauskasti. Mutta tiedän että mamma rakastaa mua silti, koska tuon paljon myös iloa hänen elämäänsä sillä toisella puolella itsestäni, hassuilla jutuilla joita teen sekä touhukkuudelllani. Söpöpyteni myös on plussaa.

 
 



 

Unelmia sekä haaveita luonnosta.

Oon miettinyt ihmisten unelmia ja haaveita.
Paljon niihin liittyy rahaa, materiaa ja sitä kautta onnellisuutta.
Mä olen huomannut ettei mulla ole oikein tuonkaan asian suhteen paljon, jos mitään, yhteistä suurimman osan kanssa.
Jokunen viikko sitten sanoin ulkona ollessamme, että haaveeni on se, että mulla olisi voimavaroja taas joskus kiertää Suolijärvi ympäri.
Tein sitä aikoinaan usein, montakin kertaa viikossa.
En enää muista, koska sen viimeksi olen ympäri kiertänyt.
Vuosia sitten?
Ehkä.
Ja tietenkin se, että voisin asua jossain missä on paljon lunta, pitkä kunnon talvi.
Luonnon kauneutta ympärilläni, joka voimaannuttaa.
Ei tarvitsisi mennä kauas, että pääsee metsän keskelle taikka lähelle tuntureita.
Lähelle vesistöä.
Lähelläni tosin on nytkin tuo luonto, vaan täytyisi ilmeisesti olla vielä lähempänä, takapihalla, etupihalla tai pihassani, että pääsisi itseään useammin hoitamaan.
Huomaan että uupumukseni lisääntyy lisääntymistään.

Eilen olin jäällä kävelemässä sekä pitkästä aikaa kunnolla valokuvaamassa.
Pari tuntia siinä meni, vaikka en kauas kävellytkään.
En uskaltanut, enkä edes jaksanut.
Piti varoa, ettei tasapaino pettäisi väsyneiden jalkojen vuoksi ja kun ei ollut mitään, missä istuakkaan jos siltä tuntuu.
Mutta vaikka vain jumitin lähes samoissa paikoissa sen pari tuntia, olo oli psyykkisesti hyvä.
Kauneutta riitti ympärillä, jota ihastella ja kuvata.
Välillä oli olo, että itken ihan just nyt.
Liikutuin niin siitä kaikesta kauniista, siitä että olen tässä ja nyt.
Tunnen olevani elossa.
Se on niin sääli, ettei hoitohenkilökunta eikä mielenterveystyöntekijät ota luonnon antamaa voimaa tosissaan.
Pitävät sitä pelkästään mukavana harrastuksena.
Varmasti monen hoito olisi parempaa, jos luontoon suhtauduttasiin kuin lääkkeisiin. 
Tai sitten vain mun pääni on tällainen, vaatii niin erilaisia asioita.
En tiedä.

Loppupäivä menikin tosiaan hyvin.
Ei ahdistuksen ahdistustakaan.
Mua kun on viime aikoina ahdistanut aivan mielettömästi se, kuinka nopeasti aika on mennyt ja tulee menemäänkin.
Kohta ikää tulee lisää ja tilanne jumittaa.
Minä jumitan.
10 vuotta noin vain, enemmän ja vähemmän oireilleena täällä Tampereella.
Mitähän sitä saa aikaiseksi seuraavan kymmenen vuoden aikana?
En uskalla edes ajatella asiaa, vaikka sitä ajattelenkin melkein päivittäin.
Mutta nyt... nyt en tahdo ajatella sitä.
En tahdo!
Mene pois!


Kuvat ovat vanhoja, Nokian kännyllä otettuja.
Eiliset kuvat ovat edelleen Sonyni muistikortilla, enkä ole laiskana niitä jaksanut koneelle siirtää.
Tosin en tiedä olisiko edes tilaakaan, kun en ole käynyt läpi edes kaikkia lokakuultakaan ottamia kuviani enkä poistellut turhia.
Mutta eiliset maisemat olivat lähes samat, mitä näissä kuvissa.

Suolijärvi.

Suolijärvi tai sen luontopolku oikeastaan. Eilen ihastelin tätä maisemaa juurikin tällaisena niin kauan, että varpaat olivat jäässä. Silloinkaan en olisi malttanut jättää tätä kaikkea. Otin muutaman kuvankin. Tuntui että samasta paikasta pystyi ottamaan montakin kuvaa, koska sitä kauneutta todellakin oli joka puolella.

Suolijärvi.

Suolijärvi.

Olotilasta toiseen.

Eilen ahdisti toooodella paljon lähteä kaupunkiin hyppäämään.
Voi mikä ilma olisi ollut harrastaa, voimaantua!
Aurinkoa, pakkasta ja vesihöyryä.
Täydellistä.
Kun näin Iidesrannan bussin ikkunasta, oli todella lähellä etten painanut stoppia ja heivannut kaiken muun menemään.
Tuntui, että vain ulkoilulla olisi väliä, muu oli toissijaista.
Näinhän se on ollut koko elämäni, enkä usko että tulee koskaan muuttumaankaan muuksi, vaikka musta yritettäisiin kuinka ihmismäistä käännyttää, jalostaa, valkata, vääntää ja kääntää.
Pakottaa.
Mennen tullen bussissa narskuttelin hampaita, kirosin puoliääneen, liikahtelin levottomasti.
Huokailin.
Kotiin tullessani näin jotain aivan upeaa, ja oli jälleen lähellä, etten vain antanut mennä.
Ostokset meneen, bussista ulos ja punaisen auringon perään, vesihöyryn keskelle.
HETI!
Piti pitää itseni kurissa, yrittää.
Siihen meni muuten todella älyttömästi energiaa, voimavaroja.
No varmasti se on jokaisella niin, kun intohimosta on kyse.

No, jäädytin silti sormiani Koskipuistossa.
En malttanut lähteä pois.
Plussaa oli se, että puisto oli hiljainen.
Ihanan hiljainen, vaikka keskellä keskustaa onkin.
Ei enää niin hirveästi haitannut, että en ollut muualla, vaikka ajatukseni olivatkin siellä, yhtenään.

Koskipuisto 7.1.2016. Piti vain hetken ihastella ja kuvata, mutta...

... huomasin että teen sitä vielä noin 20 minuutinkin jälkeen. Minkäs sitä rakkaudelle sekä intohimolle mahtaa? Niiden edessä on niin voimaton. En tahdo päästää irti hetkestä, paikasta enkä tunteesta.

Saman toistoa, melkein. Halusin kokeilla miltä sininen efekti näyttää tuossa säässä ja mielestäni ihan jees. Buustaa kylmyyttää mukavasti.

 

 
 

Tähän sitten pitäisi keksiä jotain rimmaavaa otsikkoa? Ei jaksa.

Mietin niitä aikoja kun sain tehtyä monta asiaa päivän aikana, jolloin oli myös toisina päivinä aikaa käydä käveyllä, kahvilassa, syömässä, tai vain levätä.
Jopa silloin, kun oli työelämässä tai opiskelin.
Nykyään teen joka päivä jotain, ja tuntuu että on kiirellisempi sekä väsyneempi mitä oli "terveenä".
No, paremmassa kunnossa olleena.
Harvemmin varmasti kukaan ajattelee, että työttömänä voisi elo olla kiireellisempää sekä uuvuttavampaa, mitä työelämässä.
En minä ainakaan ajatellut.

Paremmassa kunnossa olleena pystyi sekä ehti tehdä vaikka ja mitä viikon aikana.

Nykyään teen maksimissaan kaksi asiaa päivässä, eivätkä ole urakaltaan isoja.
Sitten on levättävä sen mitä mahdollista.
Harrastuksilleni jää aikaa harvakseltaan.
Kerran viikossa tai pari kertaa kuukaudessa pääsen kunnolla ulos.
Tosin joskus mennyt kaksikin kuukautta, kun päässyt esim kameraa ulkoiluttamaan metsään.
Kauppa- tai lääkärireissut toki puiston kautta, jossa voi hetken hengähtää.
Siinäkin vain on aina se tietynlainen paine ja kiire, joka ei anna rentoutua.
Hengittää.
Nauttia.
Voimaantua.  
Miten tämä kaikki on mahdollista ihmiseltä, joka ei ole edes töissä?
On se sellaiselta, joka on todella uupunut. 

 Kauan oon ajatellut sen olevan laiskuutta ja rangaissut itseäni siitä viiltelemällä, olemalla itselleni ilkeä, vihaamalla itseäni, piiskaamalla jne.
Huonoa omaatuntoa potenut monta kertaa siitä, kun ei kykene normaaliin eloon.
Asiaa ei ole myökään auttanut se, kun esim psykiatrinen lääkärini (josta tein valituksen, niinkuin blogejani lukeneet tietävät. Soitin muuten kyseiseen laitokseen tänään ja kyselin valituskirjeeni perään. Kukaan ei tiedä onko se mennyt perille, eikä ylilääkäri jolle sen kirjoitin, ole paikalla. Arvatenkin näin. Mua kyllä kohdeltiin ihmismäisesti ja as.palvelu oli loistavaa. Kiitos siitä!) syyllisti mua uupumiksestani sekä vähätteli tilaani.
Moralisoi siitä, kuinka jokaisen täytyy tehdä töitä eikä voi vain harrastaa.
Hän kuulemma laihtuisikin helpommin, jos ei olisi töitä, vaan voisi myös kävellä metsässä.
Niin... jotenka tuossa huomasi viimeistään, kuinka ohi pointtini on häneltä mennyt.
Itsensä hoitaminen ei tarkoita laihduttamista.
Ei mulle.
Tietenkin hyvä jos yleiskunto taas paranisi ja läskit lähtisivät kävelemään, mutta mulle luonto sekä valokuvaus merkitsee ihan jotain muuta.  
Totean jälleen että ovat asioita, mitkä pitävät ihan kaiken kasassa.
Oon niin monta kertaa ajatellut, että ehkä todellakn olisi parempi jos mulla ei olisi ulkomaailmaan kontaktia.
Mut tekee niin ahdistuneeksi sekä surulliseksi se, kun näkee ja kuulee kuinka ihmiset elävät näköistään elämää.
Harrastavat, ovat töissä, opiskelevat, käyvät parturissa, ostavat vaatteita, värjäävät hiuksia, meikkaavat joskus, matkustelevat jne.
Ehkä itsekäs ajattelutapa, mutta näillä nyt mennään.
On tehtävä se, mikä itselleen on parasta.
Eikä saisi potea huonoa omaatuntoa nyt, koska se vain pahentaa oloani ja tilannettani. 
Mutta poden siltikin.
Joskus.

Hatanpään puistosta viime viikolla. Taivas oli kuin keväällä tai kesällä. Mutta onneksi siihen on vielä matkaa. Rakastan talvea, niinkuin syksyäkin. Siksi sattuu niin paljon, kun en pääse itseäni ulos hoitamaan kuin satunnaisesti.

Kyllä! Sääliä en kaipaa, en tsemppailuja, en moralisointiakaan. Vain sitä kaipaan, että kohdeltaisiin ihmisenä, vertaisenaan. Arvostettaisiin. Rakastettaisiin. Annetaan lupa (vaikka sitä nyt en enää kyselekkään) olla minä kaikessa epätäydellisyydessäni.

Karvaköörini, jotka ovat joskus niitä saatanan marsuja, joille kaikki pitää passata eteen. Kun itte ei mitään tehdä, perkule! Eilen viimeksi latelin tekstiä, kun siivosimme niiden häkkiä. On helppo elämä: ruoka, vesi, heinä ym tulee eteen, häkki siivotaan, ja tyypit vain on. Mutta silti..... rakastan yli kaiken mursujani.