Olen lähempänä ratkaisua, lopullista sellaista mutta siltikin odotan jotakin.
Toivon jotakin.
En vain tiedä että mitä.
Ehkä sitä että asiat muuttuisivat.
Kylmyys välitämme katoaisi ja kaikki palaisi ennalleen.
Olen tehnyt monta kertaa sen lopullisen päätöksen mielessäni; jatkan eteenpäin. Suljen kirjan vuodelta 2016.
Mutta joka kerta kun saan hänestä pienenkin merkin jossain, kaikki alkaa alusta.
Ei auta vaikka vetäisin henkeä jällleen syvään, sulkisin silmäni ja tekisin päätöksen; nyt alkaa OMA elämäni.
En halua enää itseäni satuttaa enkä tuhota enempää, se on selvää.
Mä vain toivon.. muistan kaulakorun joka symbolisoi toivoa.
Muistan hyvin, vaikka en ole halunnut nähdä sitä korua pitkään aikaan.
Olisi ehkä aika poistaa ne muistot, mutta odotan vielä vähän.
Kun sielussani on rauha päätöksieni kanssa, tiedän että aika on oikea.
Nyt vain etsin lohtua ja huomiota muualta.
Nettiflirteistä, baaritarjonnasta...
En saa mieltäni rauhoitettua.
Itseäni.
Olo on todella levoton.
Mieli on uupunut.
Jouluna mietin viiltelyä.
Ahdisti todella paljon.
Itkin, itkin... olin ilkeä muille virtuaalimaailmassa.
Mutta nyt se ilkeilyn kohde on lähentynyt.
Tai no, ei ehkä niin kuin lähentymisen ajattelen.
Itseäni ja häntä huijaan melko hyvin unohtaakseni.
Mutta kukapa ei ketä huijasi?
Mun maailmassani kaikki huijaavat kaikkia, saadakseen jotain hyötyä itselleen.
Mutta eipä kukaan voi ainakaan sanoa, että en yritä unohtaa.
Oh, mikä teennääisyyden ahdistava nurkkaus!
Ehkä on liikaa pyydetty että voisi elää tunteidensa kanssa sovussa sekä turvassa.
Voisi sanoa ja näyttää ne ilman että niitä käytetään itseäni vastaan.
Tiedän, luonto ja myräkkä ovat ne asiat, jotka voisivat viedä mut muualle ja rauhoittaa.
Olen yrittänyt.
Olen hetken ollut seesteisessä tilassa luonnon keskellä, mutta se on kestänyt sen muutaman minuutin, kunnes ahdistus on taas puskenut päälle.
"Älä ajattele. Älä tunne. Miksi tunnet niin syvästi, jos hän ei ole arvoisesi?"
Helppo kysyä sellaista, mutta vaikea ymmärtää vastaustani.
Olen tässä viime aikoina alannut "ymmärtämään" paremmin ihmisiä, jotka esim jäävät väkivaltaiseen suhteeseen.
Olkoot kyse henkisestä taikka fyysisestä väkivallasta.
Nyt lause "Jätä se!" kuulostaa niin älyttömältä. Typerältä.
Olen ymmärtänyt paremmin sen että mistä on kyse, kun jäädään eikä lähdetä.
Syytän itseäni tapahtuneesta ja siitä että tunsin vahvasti.
Syytän itseäni siitä, että annoin itselleni toivoa sekä uskoa.
Syytän itseäni siitä, etten ollut negatiivinen oma itseni, jolla usein välttyy kaikelta pahalta.
Kun ei ole mitään menetettävää, ei satukkaan.
Joku sanoi ettei saisi itseään ruoskia, koska jokainen yrittää näyttää itsestään ne paremmat puolet ja ajan kanssa näkee muutakin.
Tiedän, mutta olisi pitänyt olla viisaampi.
Järkevämpi.
Tietenkin olin skeptinen vähän kokoajan ja tiesin että huonosti voi käydä, mutta en ollutkaan siihen niin valmistautunut mitä ajattelin.
Ehkä siihen ei koskaan voi olla niin valmis, ettei sattuisi.
Ei siihen voi "valmistautua" koskaan täysin.
Muistan unen.
Unen jossa menetin.
Se tapahtui kylmänä talvena.
Odotin häntä joka kerta tietyssä paikassa, mutta eräänä kertana hän ei tullutkaan.
Etsin, etsin mutta en löytänyt.
Viima ja yksinäisyys.
Lohduton suru.
Paniikki ja ahdistus.
Heräsin ja huomasin että se oli painajainen.
Se vain ei koskaan loppunut.
Painajaisesti tuli todellista ensilumien aikaan.
En usko että koskaan tulen unohtamaan unta ja sen tuomaa oloa.
Kaikki on tuntunut niin epätodelliselta.
Kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolisena jostain kaukaa.
Olen menettänyt otteeni elämästä.
Hengitän, en ole elossa.
Yritän järkeistää asioita joka päivä, mutta aina ne hetket päättyvät itkuun ja hirveään ahdistukseen.
Ja taa syytän itseäni siitä, miten tunnen.
Tyhmä, tyhmä vanha eukko!
Eikö elämä ole sulle mitään opettannut?
"You broke your promises, no shame and no regrets
You burned the bridges too, an endless mystery…"
Burned whit desire - Armin Van Buuren feat Justine Suissa
