Loma!
On ollut jo pari viikkoa, mutta nyt vasta alkaa tuntumaan että voimavarat palaavat.
En tiedä oliko siis viisasta hakea koulutukseen, jonne pääsinkin.
No, ehkä se antaa lisäpotkua, mielekkyyttä arkeen.
Ja elämään.
On päämäärä.
Saa tehdä sitä, mitä rakastaa.
Oppia uutta aihepiiristä, joka kiinnostaa.
Ehkä tavata ja jopa keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat samoista asioista kiinnostuneita.
Yksinäisyys ehkä lievenee.
Jos minulla on hyvä tuuri, se katoaa.
Intronahan en tosin tarvitse paljon ihmisiä ympärilleni, enkä todellakaan joka päivä, mutta kyllä introkin yhden tai pari hyvää ystävää tarvitsee.
Vuorovaikutus on tärkeää.
On todella raskasta kantaa kaikkea yksin hartoillaan.
Niitä positiivisiakin asioita, joista et voi kenellekkään kertoa.
Hain siis Media - alan koulutukseen ja pääsin sinne.
Myös TE-toimisto sanoi kyllä työmarkkinatuella opiskelun suhteen.
No oikeastaan olisin ihmetellyt hylkäystä, koska oma työntekijäni sekä sosiaalityöntekijäni tietävät tilanteeni.
He hakemustani käsittelivätkin.
Oli myös työllistymissuunnitelmaan kirjattu että aloitan opiskelut alalla jossain vaiheessa.
Ja siitä on tapaamisissakin keskusteltu.
Odotan innolla, vaikka vähän pelottaakin jaksamisen suhteen.
Mutta tuossahan jo asiat kirjoitinkin, mitkä lieventävät pelkojani.
Luulen myös, että saan muutakin ajateltavaa kuin hänet.
Toivon että ajan kanssa niin tapahtuu.
Hänet, joka oli minulle se motivaatio, inspiraatio sekä muusani.
Iloni, kipuni.
Vaikka tuossa on se nurja puoli, että varmasti tulee asioita esiin, jotka hänestä muistuttavat, koska luovasta alasta kyse on.
Ja luovuushan meillä oli ehkä se valtaavin osa - alue keskusteluissa jo pelkästään siksi, koska puhuimme jopa yhteistyöstä.
Blokkasin hänet siis noin pari kuukautta sitten.
Päästin irti.
Niin luulin.
Yritin.
Mutta sielu sekä sydän eivät unohda niin nopeasti sielunsa tanssittajaa.
Tuskin koskaan.
Joskus on tunne sekä pelko siitä, että jos tulenkin pitämään hänelle paikkaa aina.
En vain pääse täysin eteenpäin, vaikka olisikin uusi suhde, koska siitä puuttuu se jokin, mitä oli hänen kanssaan.
Ainakin mitä nyt olen kuukausia ihmisten kanssa jutellut esimerkiksi sinkkuryhmissä, erilaisissa deittisovelluksissa, niin ei.
Ei vain kiinnosta kukaan.
Harvan viestejä olen edes avannut.
Heitän ison osan roskiin, lukematta.
Varsinkin ryhmissä, koska se ulosanti siellä ei vain ole ollut mitenkään ihoni alle menevää.
En sano, etteikö ole ihan kiva jutella asiaa (joskus heittää typerääkin läppää, ellei ole sitä MUN juttuani tarjolla; eli hyvin mustaa huumoria. Sellaista.. hmm.. älykästä. Mielenkiintoista) sekä asian vierestäkin.
Musiikki.. siitä niin tahtoisin jutella, mutta se ei onnistu.
Maku ei kohtaa.
Olen outolintu siinäkin ja tiedän sen.
Siksikin kolahti hänen kanssaan... Oi ne fiilistelyt!
Monen tunnin fiilistelyt musiikista.
Hänen omastaan sekä muiden tuottajien sekä deejiiden.
Miten sen tunteen voisi selittää?
Kun ihon alla kihelmöi.
Menet kananlihalle.
Saat henkisen orgasmin.
On se tunne, ettei tämä voi olla totta.
Uskomatonta!
No se oli liian hyvää ollakseen totta.
Myös minut on blokattu erään ihmisen toimesta, jonka kanssa olin paljon yhteydessä.
Hän oli kait laastarini, vaikka en sitä tiennyt tai myöntänyt.
Olemme puhuneet asioista paljon.
Siitä mitä kummatkin ajattelevat, tuntevat.
Tilanteesta.
Ei sitä voinut edes sanoiksi usein pukea, koska kaikki oli niin sekavaa.
Päässäni sekä siinä tilanteessa.
Ymmärrän kyllä miksi hän sen teki, blokkasi minut.
Olemme siitäkin puhuneet.
Olihan se aluksi melkoinen pommi, mutta ei se satu.
Ei enää, hetken tuntui pahalta.
Ei mitään verrattuna siihen, mitä sieluni tanssittajan aikana sekä jälkeen on tuntunut.
Olen nyt taas kärsinyt yksin paniikki- sekä ahdistuskohtauksista muutaman päivän.
Mutta olen huomannut, ettei niitä ole enää niin usein sekä pitkäkestoisina, mitä pahimpina aikoina syksyllä sekä talvella.
Ei siis vuodenajan vuoksi, vaan kun tapahtui niin paljon.
En tiennyt paikkaani omassa elämässäni, enkä aina sieluni tanssittajankaan elämässä.
Saatika sydämessä ja ajatuksissa.
Siksi näin parhaaksi itselleni blokkauksen, vaikka lapselliselta se tuntuikin.
Joskus vain on suojeltava itseään.
Ajateltava omaa parastaan, vaikka kuinka pahalta tai lapselliselta se tuntuisi.
Por favor, mates!
Siinä teille jälleen tajunnanvirtaa.
En siis koskaan sen kummemmin suunnittele blogejani.
Nämä ovat mulle kuin yksi terapian muoto.
Ja tietenkin on ihanaa, jos saan tietää että joku on samaistunut johinkin ajatukseeni taikka tunteeseeni.
Kun kirjoitan, monesti asiat selkeytyvät päässäni ainakin hetkeksi.
Näen, mitä on tapahtunut ja miksi.
No, ainakin sen että mitä.
Sana miksi usein jää isoksi kysymysmerkiksi.
Yritän korjata nuo oikealla olevat linkit jokin päivä, kun eivät näytä toimivan.
Elekää hermostuko.
Maltti on valttia.
Minä, paraskin puhuja sen suhteen.
Varsinkin maniakautena, taikka hetkenä.
Lopuksi yhteenveto blogista: Ei pahaa ilman hyvää, sekä toisinpäin.
