Sitä pelkäsi myös muutkin.
Silti tuntuu, että olen tuottanut pettymyksen koko yhteiskunnalle.
Ja mikä pahinta; itselleni.
Tällainen luuseri, joka ei jaksa mitään.
Pitäisi sopeutua siihen mahdottomaan tahtiin, koska niinhän muutkin tekevät.
Se on vain pakko!
Koulua oli useimmiten 2 - 3 päivää viikossa, ja tahti ihan helvetillinen.
Kävimme eräänkin kerran eräästä aiheesta kahden viikon asiat kolmessa päivässä läpi, koska ei ollut tunteja lähiaikoina.
Ahdistuin.
Masennuin syvemmin.
Itkin joka päivä.
Vapaapäivät eivät todellakaan olleet vapaapäiviä.
Minusta tuntui päivä päivältä vahvemmin siltä, että ei tämä ole paikka jonne kuulun.
Kunnes sitten eräs päivä vain tiesin, että se tulee olemaan viimeinen päiväni siellä.
Kävelin puistossa ja itkin.
Onneksi siellä oli ihana hiljaisuus.
Sitä tarvitsin.
Tiedän, että ei ole pakko masentuneen jaksaa, mutta itselleen sitä on hyvin ankara.
Niin ankara, että en ole nukkunut useaan viikkoon kuin 2 - 4 tuntia yössä.
Olen itkenyt päivittäin.
Olo on etova, kuumeinen... hyvin uupunut.
Toisaalta olen kuitenkin helpottunut.
Mutta itselleen on hyvin vaikea antaa siihen lupaa.
Tulee syyllinen olo, jos tunnen helpotusta.
Tunnen itseni huonoksi, jotenka sillä helpotuksen tunteella ei oikeastaan ole merkitystä.
Sitä ei käytännössä ole.
Minua on myös edelleen seurannut ihminen, josta päästin jo kuukausia sitten irti ja jonka tapasin yli vuosi sitten.
Hän on mukanani kaikkialla.
Kävelen edelleen hänen kanssaan puistoissa ja näytän ne kaikki kauniit asiat, mitä syksyssä on.
Fiilistelen melodiat yhdessä.
Pakkomielle?
En tiedä.
Mutta miten unohtaa ihminen, joka on saanut sieluni tanssimaan?
Minulle on sanottu, että jos ihastuisin kunnolla, se voisi helpottaa.
Kaikki haalistuisi taustalle, kunnes katoaisi.
Mutta en usko että ihastun, saatika rakastan enää.
No ihastun ehkä ja onhan se tapahtunutkin, mutta ei se ole saanut unohtamaan häntä.
Sen kaiken täytyisi tuntua kuin hänen kanssaan.
Jonkun pitäisi olla hän, joka on täysin mahdotonta.
Kouristelut, ihon sekä hiusten repiminen jatkuu.
Puhun hänelle päivittäin.
Esitän samat kysymykset uudelleen ja uudelleen.
Kaipaan häntä niin paljon!
Odotan edelleen, että hän löytäisi minut uudestaan.
Mutta samalla pelkään, että niin käy.
Tiedän että tulen olemaan heikko hänen edessään.
Mutta hän teki minut monessa asiassa myös hyvin vahvaksi, johon kukaan ei ole tähän saakka kyennyt.
Oi kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta, on selviytyä yksin, masentuneena sekä särkyneen sydämen kanssa.
Tai no olenhan mä jutellut erään ihmisen kanssa silloin tällöin jo jonkin aikaa.
Voisin kutsua häntä ystäväksi.
Mutta kun emme asu samassa kaupungissa, niin emme pääse juttelemaan kasvotusten.
Se joskus korostaa yksinäisyyden tunnetta.
Lupasin kyllä käydä hänen kotikaupungissaan tässä kuussa, mikäli aikataulumme matchaavat yksiin.
Se olisi kyllä mukavaa vaihetelua.
Olen kyllä saanut tehtyä jotain postikorttipojektini eteen, ja pistin erän menemään Ifolorille tänään.
Siitä olen ylpeä!
Olen myös saanut yhdisteltyä sanoja sekä kuvia ihmisen kanssa, joka on saanut kirjallista innoitusta kuvistani.
Se on ollut aivan huikea projekti.
Löysin myös ihmisen kääntämään ne sanat sekä tunteet Englanniksi.
Oli ihana kuulla, että hän nautti kauniiden sanojen kääntämisestä.
Mullahan on tässä kohta jengi kasassa yhteistyötä ajatellen.
Pitäsi vielä olla joku, joka osaa jälkikäsittelyn niin siinähän olisi jo toiminimen ainesta.
WinkWink!
Tosin tällä kunnolla en nyt uskalla edes ajatella sellaisen perustamista.
Mutta ihanaa on kuitenkin se, että luominen edelleen antaa mulle niin paljon.
Ja ihanaa on myös se, että en itke tätä kirjoittaessani!
Taideterapia siis auttoi, jälleen kerran.
 | ||||
| Kun luin, mitä kuvani oli saanut tuntemaan en voinut kuin hengittää syvään. Samaistuin! Tunne meni ihoni alle. |
 |
| Sana sittenkin antaa toivoa jostain kauniista, kaiken pahan keskellä. |
 |
| And samma pä English. Muhun teki vaikutuksen se, miten hyvin hän osasi kääntää. Ei vain teknisesti, vaan siksi koska myös tunne on mukana. |
