Kaksi niistä sairauslomalla.
Lomaa on jäljellä kolme viikkoa.
Ei ole vielä tuntunut siltä, että loma olisi känyt toteen.
Pakollista menoa, tekemistä jne.
Vieläkin haaveilen siitä, että voisin yhden päivän vain levätä.
Ei mitään muuta.
Ahdistaa, että tässä on kolme viikkoa aikaa voimaantua.
Miten, jos sairas ihminen ei voi edes levätä riittävästi?
Toisaalta tuo sairausloman hommaaminen oli kovan työn takana.
En antanut itselleni lupaa.
Mielestäni olin laiska, enkä oikeutettu siihen koska olenhan "vain" kolme päivä viikossa kuntouttavassa.
Pitäisi jaksaa niin kuin muidenkin, ja enemmänkin että voisi itselleen tuollaisen oikeuden suoda.
Pelkäsin myös lääkärin reaktioita.
Minulla kun niistä on todella huonoja kokemuksia.
Olen kirjoitellutkin kokemuksistani aikaisempiin teksteihini.
Rohkaisin mieleni, yritin puhua itselleni järkeä ja sain sanottua sairausloman tarpeesta.
Onnekseni lääkäri oli ymmärtäväinen.
Sain lähetteen myös psykologille, sekä verikokeisiin eräiden asioiden vuoksi, jotka olivat myös syyni lääkärillä käyntiini.
Olen tykännyt olla hirveästi siellä kuntouttavassa, mutta viimeaikojen tapahtumat (ja se, että olen ollut yli 6kkta vain kuntouttavassa ja kotona. Ei muuta) uuvuttivat minut täysin.
Ihminen, jonka luulin tarkoittavan mitä sanoo, olikin aivan muuta.
Löysin hänet.
Hän ei ollutkaan kuollut, kadonnut tai muutakaan.
Puhuimme pari päivää, ja sen jälkeen sanoin hyvästi.
Se sattui paljon, vaan ei ollut vaihtoehtoja.
Niin kuin ei yleensäkkään ole ollut näissä asioissa.
Tuli esiin asioita, joiden vuoksi en kyseiseen ihmiseen voi luottaa.
En tunne oloani turvalliseksi.
"Sometimes the sound of goodbye is louder than any drum beat.."
Se on totta.
Vieläkin se kaikuu päässäni.
Vaikka poistin kuvat sekä viestit ja blokkasin ihmisen (koska jos en olisi blokannut. näkisin hänen nimensä esim messengerissä. Sitä en kestänyt), silti nuo sanat kaikuvat päässäni.
Siitä päästään siihen, miksi olen kuitenkin sinkkuryhmissä.
Ei.
En voi vastata sellaiseen, mistä en tiedä.
Ehkä tuo taistelu on muodostunut mulle niin osaksi arkea, että sitä ajattelee sen kuuluvan mennä niin.
Melkein 2 vuotta samaa; sinkku, mutta rakastunut.
Sinkku, joka rakastaa.
Taistelee, pettyy.
Taistelee.
Uupuu.
Normaalia.
Ehkä siitä on myös mudostunut itselleni käsitys, miten mua voi kohdella.
Että elämäni kuuluu olla tällaista, enkä ansaitse muuta.
No mitä muuta sairas, työkyvytön todella uupunut ihminen ansaitseekaan?
Minun kohdallani.
Ja ehkä tämä on rangaistus menneisyydestäni.
Siitä, kun halusin aikoinani avioeron.
Jätin ex - mieheni pulaan sen vuoksi.
Rangaistus siitä, kun olen ollut uupunut ison osan elämästäni, ja sen vuoksi ajalehtinut.
Ei päämäärää.
Tai ehkä hetkellisesti, vaan nopeasti kaikki sekä minä, on romahtanut.
Ajalehtiminen jatkuu.
Kolme hienoa asiaa on kuitenkin tapahtunut, nyt kun minulla on ollut edes vähän aikaa muuhunkin kuin pakollisiin menoihin; Olen soitellut melko usein parin todella mahtavan ihmisen kanssa, sekä tavannut muutaman kerran ihmisen, jonka seurassa on ollut luonnollinen olla. Keskustelut ovat olleet hyvin antoisia.
Ajatusten sekä tunteiden jakaminen on kyllä hyvin terapeuttista, silloin kun ollaan samoilla aalloilla.
Siitä todella suuri kiitos heille!
Mutta silti tyhjyyden tunne on melkoinen.
Se ahdistaa.
Mietin että eikö minulle mikään riitä?
Tai sitten tuo tunne johtuu juuri siitä, mitä tässä on parin vuoden aikana tapahtunut.
En ole päässyt prosessoimaan asioita, ja nyt kun hyvästejen (no, vielä on hän, jolle en ole koskaan hyvästi sanonut...) jälkeen voin, on niin monta tunneskaalaa sisälläni.
Niin.. hän, jolle en koskaan hyvästejä sanonut, kummittelee.
Ehkä musiikin vuoksi, ehkä siksi kun en koskaan sanonut niitä sanoja.
Kaikki vain loppui, koska en halunnut nähdä häntä enää missään.
En nähdä nimenä, en kasvoja.
Halusin vain pois, pois!
Nyt kun kaikki on riisuttu, ja kaikki väistyneet, on jäljelle jäänyt hän.
En yllättynyt.
Niin vahvat ovat tunteeni olleet häntä kohtaan, vaikka olisinkin pitänyt jostakusta tai jopa ihastunut.
Rakastunut.
Mutta en tasavertaisesti.
Ehkä meillä kaikilla on joku, joka jää elämään sydämeemme ikuisesti.
Joku, josta kirjoittaa kirja, runo tai laulu.
Joku, josta tehdä melodioita.
Passion, love, desire.
Olen miettinyt melkein 2 vuotta niitä sanoja, melodioita.
Senkin jälkeen, kun emme enää aiheesta puhuneet.
Sitten tein sen.
Ei siitä tullut ihan sitä, mitä halusin.
Mutta oli pakko saada sylkäistyä se ulos, josko se edes vähän keventäisi taakkaani.
Ehkä se niin teki.. en tiedä.
Mutta sen tiedän, että en enää siihen biisiin palaa kovin äkkiä, jos koskaan.
Se on hänelle, joka sai mut lentämään!
Jonka kanssa tunsin sielunkumppanuutta (vaikkakin huijattuna).
Hänelle joka rikkoi siipeni kaikkien niiden tunteitteni jälkeen.
"A modern romeo.."
Olen käyttänyt omaa ääntäni, koska en ole vokalistia saanut.
Se on myös yksi syy siihen, miksi en biisiin enää palaa.
En jaksa kuunnella ääntäni uudestaan, uudestaan... hyh.
Minulla on eräitä lyriikoita masennuksesta, joita olen rappiin halunnut.
Vaan kun en osaa räpätä enkä tunne ketään joka osaa, niin projekti luultavasti jää siihen.
