Hyvät ja huonot uutiset.

Eilen olin kaupungissa sen ainoan kaverini kanssa, joka täällä Tampereella asuu.
Näemme noin pari kertaa vuodessa, valitettavasti.
Eilen kun taas puhuimme kaikkea taivaan ja maan välitä, tuli ilmi että kummatkin kaipaavat samoja asioita.
Yksi niistä on se, että olisi ystävä joka tietää kuulumiset ym reaaliajassa, henk.kohtaisesti.
Facebook etenkin vituttaa, kumpaakin.
Jengi tietää mitä olet tehnyt kuukausi sitten, koska päivitykset.
Äh.
Itse sanoinkin, etten ole sinne jaksanut mitään pahemmin enää kirjoitella.
Kuvat kertokoot kaiken.
No ok, tietenkin kirjoitan tätä blogia, jonka myös facebookin blogisivustolleni nakkaan.
Ei pidä ajantasalla oikein, ei.
Miettinyt mitä tämänkin kanssa tekisi.
No, eiköhän sitä jonkinlaisen ratkaisun saa tehtyä kun aika on siihen kypsä.
Ja mä olen kypsä(nä).
Vaikka kyllähän viimeinen blogikirjoitukseni poiki kommentteja sekä jotain keskusteluakin.
Oli huojentavaa sekä samalla kamalaa huomata, etten ole ainoa yksinäsyydestä kärsivä.
Tietenkin olen aina sen tiennyt etten ole ainut mutta se, että joku siitä puhuu, saa mut sen huomaamaan.
On sitä vertaistukea jossakin, eikä vain hiljaisuutta ympärillä.

Musiikkia olen kuunnellut melkolailla nyt viimeisinä päivinä.
Jännää.
Todella jännää.
Olin hieman jo vieraantunut siitä, koska uupuneena ei vain ääniä siedä.
Niistä hermostuu ja ahdistuu.
Nyt en ole ollutkaan niin mahdottoman uupunut, kun ei ole tarvinnut hypätä asioilla joka viikko.
Ja lääkärissäkin hyppäämisestä ollut yli kuukausi lomaa.
Ihanaa!

Eilinen tosiaan taisi vaikuttaa melkolailla, positiivisesti.
Olin jotenkin pirteämpi.
Hymyilytti.
Tuntui että olin elossa.
Askel oli kevyempi. (paitsi kotona huomasi kuinka väsynyt olikin. Huh sitä särkyä ja pakotusta)
Joku melko söpö poikakin hymyili mulle eilen.
Sitä ei ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan.
Ei sinänsä ole tärkeää, mutta mietin vain aikoja ennen, kun olin elossa sekä eloisa.
Oi oi... melko mielenkiintoisia aikoja eletty.
Tänään taas tosin huomasi, ettei kuitenkaan kunnossa ole.
Ei tapahtunut ihmeparantumista.
Todella väsynyt oli kaikella tapaa.
Mutta silti ihan hyvä fiilis.

Hyvä fiilis, vaikka sairauspäivärahapäätökseni hylättiin.
Syy se, että ei ollut lääkäriltä selvitystä miten monet sairauteni vaikuttavat työkykyyni.
Ajatelin tehdä valituksen, mutta se jäi.
En jaksanut muulta hommalta, enkä olisi edes ehtinytkään.
Äitini kävi täällä, mikä tosin oli mukavaa.
Ehdittiin käydä niiden päivien aikana katselemassa Rauhanniemen maisemiakin illalla.
Ihana auringonlasku!
Ihana rauha.

Sairauspäivärahapäätökseen palatakseni.
On siinä jonkinlainen ristiriita terapiapäätöksen kanssa.
Psykoterapian jatkosta tuli hylätty päätös, koska olen asiakirjojen mukaan liian väsynyt, monta fyysistä sairautta jotka pitäisi hoitaa.
Työ -sekä opiskelusuunnitelmani eivät ole näin ollen realisitsia, eikä siksi kuntouttavaan psykoterapiaan saa jatkoa.
Se ei todellakaan mua haittaa, koska se oli mitä oli eikä uupumuksestani ymmärretty mitään.
Ei katsottu mua kokonaisuutena ym.
Ja se karmiva 45 minuutin tuijottelu hiljaisuudessa.
EEIIII!
Mutta nyt sitten olen kuitenkin heidän mielestään työkykyinen, eikä ole yhtään epärealista mikään.
Hah!
Pitäisi jaksaa ja ehtiä valitus tehdä, jossa ottaa esille tuon ristiriita.

Olenkin nyt tässä sitten miettinyt kahdesta pahasta vaihtoehdosta valita sen vähemmän pahan, ja laitoin sosiaalityöntekijälle sähköpostia kuntouttavaa työtoimintaa koskien.
En jaksa enää tuota epävarmuutta "tuloista".
Koska tulee ja mitä, tuleeko ollenkaan.
Kuntouttavassa kuitenkin tietää mitä tulee ja koska.
Plus bonuksena työmatkakortti.
Se kelpaa kyllä.
Mieluiten menisin tuohon samaan paikkaan missä ennenkin olin.
Siellä oli kuitenkin hyvä henki, mukavaa hommaa sekä ihanan lähellä.
Pieni paikka, mistä myös tykkäsin.'
En pidä niistä isoista laitoksista.
Hyh.
Jotenkin ahdistavia.
Tosin sitten saa sanoa hyvästit eläkehaaveille.. huoh.
On tämä niin vaikeaa.
Mietin sitäkin, että tuleeko elämäni aina olemaan sitä että täytyy valita kahdesta pahasta se vähemmän paha vaihtoehto.
Aika surullista sekä ahdistavaa.
Pelottaa ihan helvetisti.
Toivon että tällä kertaa mun ei tarvitisis lopettaa helvetillisen uupumukseni vuoksi.
Viime kerralla tosin asiaan taisi vaikuttaa sekin, kun ravasin siellä terapiassa pajan lisäksi.
Se oli liikaa.
Juurihan mun piti laskea pajapäiviä kolmesta kahteen huonon jaksamiseni vuoksi.
Oi voi... olisipa ajatellut pidemmälle, mutta kait sitä tahtoi yrittää kaikin keinoin voida paremmin.
Ei tahtonut luovuttaa.
Hakkasi vain päätä seinään kerta toisensa jälkeen.
Mutta jollain tapaa mulla on silti hyvät fiilikset tuosta suunnitelmastani.
En tiedä miksi.
Ehkä siksi, kun haluan nyt nähdä ja kokeilla miten siellä menee uusintakierroksen aikana.
Ja se, kun tietää että talous tulee pysymään vakaana sekä saa jotain sosiaalista kontaktia jossain.
Vaikka sitten ihan coolejen ohjaajien suunnalta, jos ei muuten, hallitusti.
Ei joka päivä kuitenkaan ihmisten naamoja, josta myös väsyy.
Tai se kanssakäyminenhän mua väsyttää, jos se on jokapäiväistä, ei ne naamat.
On myös jotakin, jota odottaa.
Niin ja äiti tulee taas tänne lomallaan, jolloin menen myös Seinäjolle hänen luokseen muutamaksi päiväksi.
Sitä odotan kovasti, vaikka pelko väsymyksestä kolkuttaakin takaraivossa.
Voi mikä paradoksi, jälleen!
No tämä eukko ei muuta olekkaan kuin paradoksia täynnä.
Joku sanoisi ettei ainakaan elämä ole tylsää.
No, tiettyyn rajaan asti varmasti mielenkiintoistakin.