IIKK! Rottia!

Viimeksi kun kirjoitin, elämä vei.
Olin menossa helpotuksen voimasta.
Siinä sitten kävi niin, että kun pari päivää olin menossa niin sen jälkeen olin uupuneena kotona pari viikkoa.
Olisin levännyt kauemminkin, ellei olisi täytynyt juosta kaupunkiin asioille.
Toisaalta se oli hyvä asia.
Pääsin istumaan Pyynikille sekä vähän kuvaamaankin.
Tahti oli sellainen että viisi minuuttia jaloillaan olemista ja 10 - 15 minuuttia istumista.
Ei ole kyllä hinkua ihan heti lähteä uudestaan, vaikka hyvät muistot jäikin.
Tämä viikko on sitten mennyt vain kotona ja niin menee seuraavakin viikko torstaihin saakka.
No toki haluaisin käydä vähän järven äärellä taikka puistossa sen mitä jaksaa.

Mutta tokihan tuo terapian loppuminen on tuonut positiivista elämääni.
Oon jaksanut siivota vaatekaappejani, touhuta enemmän elukoiden kanssa sekä niiden häkkien siivoaminenkaan ei ole niin raskasta, kun elämä on nyt hiljaisempaa sekä rauhallisempaa.
Olen huomannut myös sen, että epävakaan oireet ovat lieventyneet.
Ovat hiljentyneet.
Superuupuneena ne tietenkin olivat enemmän pinnassa, nostivat päätään paljon herkemmin.
Joskus mietin että onkohan se sittenkään epävakaata, vai jotenkin uupumuksesta johtuvaa rajua reagointia.
Ahdistus sekä turhautuminen laukaisevat tietyt tunteet ja tietyn sekasorron päässä.
Tietynlaista impulsiviisuutta toki löytyy sekä tunne-elämä nyt on mitä on, vaikka olisi vakaampaa sekä rauhallisempaa elämä fyysisessä mielessä.
Mutta raivokohtaukset, se helvetillinen tunteiden vuoristorata ym vähän hiljentyvät juuri tallaisessa tilanteessa.
Muistan kun ulkoilin paljon, sain voimia luonnosta ja liikunnasta eikä silloin oireet olleet niin rajut, mitä olivat sen ravaamisen aikana tuijotteluterapiassa sekä kuntouttavassa tämän uupumuksen kanssa.
Ja kun kukaan ei ymmärtänyt, mitä sanoin.
No, jään tarkkailemaan itseäni.

Kaveri kävi keskiviikkona kylässä ja se oli tosi mahtavaa!
En muistanut miltä se tuntuu.
Viimeksi täällä on kaveri (no silloin kuin heitä vielä oli sen pari kappaletta) käynyt noin kolme vuotta sitten.
Oli ihanaa touhuta eläinten kanssa sekä jutella.
Oi että.. ei mikään voita livenä juttuelua.
Ilmeet, eleet, äänenpainot... ja yksinkertaisesti läsnäolo.
No, äitini sitten oli eilen luonani yötä.
Oli sekin mukavaa.
Häntä kun ei kovin usein näe välimatkan vuoksi.
Nyt sitten onkin sosialisointikiintiö täynnä hetkeksi aikaa, kiitos.
Vaikka mukavaa oli, niin yksin on niin ihanaa!
Tiettyyn pisteeseen saakka.

Voi Melissa.
Hänen vuokseen ollut surua tämä viikonloppu.
Huomasin perjantai - iltana, että hänellä on sarveiskalvon tulehdus.
Itkin ihan hulluna.
Pelkäsin että tulee sokeaksi.
Ajatuskin siitä että sitä sattuu, tuntui tosi pahalta.
Onneksi Mellu pääsi lääkäriin lauantaina ja nyt saanut antibioottisia silmätippoja.
Silmä on jo parempi.
Eilen Melissa pusutteli mua kiitokseksi, kun oon hoitanut sen silmää.
Se hetki oli niin upea!
Herkistävä. 
Mun rakas Melissa.
Olen niin onnellinen, kun sillä on nyt parempi olla.

Rottia... rottia!
IIKK! ROTTIA!
Eikä kun ihania rottia, joita sain kaksi kappaletta pari viikkoa sitten.
Ovat nyt 3 kuukauden ikäisiä.
Tofu sekä Pippuri.
Niin ihania vipeltäjiä sekä hyvin seurallisia.
Varsinkin Tofu.
Pippuri tykkää olla enemmän omassa rauhassa, sekä on vähän rauhallisempi.
Heh.. introverttirotta.
Mä niin ymmrrän häntä.
Ensi kuussa mulle tulee kolmas rotta.
Sellainen valkoinen, jolla on musta korva sekä vähän mustaa nassussa.
Sokeri saa olla hänen nimensä.
Sitten mulla on kolmea ruokalajiketta.
Hah!
Kasvattaja sanoi, että on kuulemma hyvin rohkea ja touhukas.
Tulossa ensimmäisenä dunasta ulos, kun luukku avataan.
Ihana!

Leikkihetki. Tofu päällä, Pippuri alla.

Pöksyrotat.

Tofu touhottaa niin, ettei kamera ehdi reagoida ajoissa. Siitä on monen monta vauhtipääkuvaa.

Elämä, täältä tullaan!

Kela päätti että terapiani loppuu.
Miltä musta tuntui?
Mitä ajattelin?
Olin helpottunut ja ajattelin, että en koskaan enää sekaannu psykoterapiaan.
En ainakaan analyyttiseen tuijottelusellaiseen.
Asioita mietittyäni ymmärsin myös sen, että olen pelännyt todella paljon tulevani kipeäksi, mikä on ahdistanut paljon.
Koska jos olet kelan psykokoterapiasta pois, saat sakkoa 50 euroa / kerta.
Vaikka asiasta ilmoittaisit.
Eikä koskaan ole varmaa, maksaako sosiaalitoimi tuota summaa vai ei.
Kyllä se melkoinen stressin aihe vain on, mikä vaikuttaa henkiseen jaksamiseen sekä oloon.
Nyt on ohi  kaksi kertaa viikossa ravaamiset ja saa keskittyä vain itseensä, sekä muuhun pakkotekemisiin ja satunnaisiin ravaamisiin.
Samalla viikolla siivosin yksin, mikä ei ollut niin uuvuttavaa mitä ennen.
Tietenkin väsyin melkoisesti, enkä kokenut ihmeparantumista, mutta jollain tapaa olo oli kevyempi.
Sielu tanssi.
Voi... se tunne!
Oon niin sitä kaivannut.
Kuuntelin myös musiikkia melko paljon samana iltana.
Itkin helpotuksesta.
Siitä tunteesta, miltä musiikin kuunteleminen tuotti todella pitästä aikaa.
Siitä tunteesta, miltä tuntui olla vapaa ahdistuksesta.
Siitä raskaasta taakasta harteilla, möykystä sydämessä.

Seuraavalla viikolla olin kaksi kertaa menossa.
Ensimmäisellä kerralla keskustaan puistomässäilemään.
Hienompi nimi puistopicnic.
Oli ihanaa! 
Seuraavalla kerralla menin Lapinniemeen valokuvaamaan koko illaksi.
Oli niin kaunista.
Aaltojen äänet huumasivat.
Rauhoittivat.
Jalat sekä selkäni olivat kyllä muusina, koska sieltä täytyi kävellä yöllä keskustaan.
En saanut nukutuksi oikeastaan yhtään.
Mutta silti sieluni tanssi.
En katunut yhtään, että lähdin.
Se mitä koin, oli elämää.
Elämää, jota olin kaivannut niin kovasti.
Parasta terapiaa. 
En ole vuosiin jaksanut noin tiheään olla menossa itseni vuoksi.
Tuntui hassulta.
Elämältä, joka piti opetella vähän kuin uudestaan.

Miksi kela päätti terapiani?
Koska siellä katsottiin että olen liian uupunut, eikä työ- taikka koulutussuunnitelmani ole realistisia.
Myös lukuisten fyysisten sairausten tutkimukset ovat kesken.
Todella kylmäähän se on ajatella että ihminen kuntoutetaan vain työtä varten, että hänestä olisi jotain hyötyä.
Muulla ei väliä, ei sillä ihmisen hyvinvoinnilla.
Mutta en edes aluksi huomannut asiaa, koska olin niin helpottunut, onnellinen.
En uskaltanut hymyillä bussissa matkalla terapiaan, vaikka sisällä kupli ilo. 
Pelkäsin että jotain tapahtuu.
Ja no, arvasin oikein.
Terapeuttini olisi halunnut että maksan lopetusterapian omista rahoistani, mikäli sosiaalitoimi ei sitä maksa.
Mun piti monta kertaa sanoa, ettei ole rahaa.
Ei edes yhteen kertaan omasta pussistani.
Eikä kyllä yhtään mielenkiintoa edes maksaa tuon tasoisesta palvelusta.
Mietin sen jälkeen että miten hän olisi voinut ymmärtääkkään uupumistani, ajatuksiani sekä tunteitani, kun ei ymmärtänyt edes että rahaa ei ole.
Melko monia asia selvisi mulle.
Ihmettelin sitäkin, että kun näkyvä helpotukseni sekä asian iloitseminen ei häntä herätellyt.
Hän kyllä yritti manipuloida mua lisää sekä saada mut tuntemaan että tarvitsen kyseistä terapiaa.
Sanoi että ehkä torjun esimerkiksi pettymyksen tunnetta.
IN MY ASS!
No way!
Vaikka asiaa kuinka vääntelisi ja kääntelisi, sitä tunnetta ei löydy.
Ei, koska sitä ei ole.

Eräs työvoimatoimiston täti yllätti mut positiivisesti.
Olen hänen kanssaan sähköpostia sairauslomistani lähetellyt, koska hänen täytyi pistää mut työmarkkinoiden ulkopuolelle.
Ollut erittäin asiallinen ja mahtava tyyppi.
Sanoinkin hänelle sitten eläkkeestä, jota olen kauan ajatellut.
Mietin että jos tuo kelankin lausunto sitä puoltaisi.
Hän sanoi että voin hakea, mutta tuskin saan koska pitää olla sairauspäivärahalla 300 päivää.
Damn!
En muistanut.
Hänen neutraali vastauksensa yllätti postiivisesti.
Pelkäsin niin kovin, että sieltä tulee jokin saarna, mut tuomitaan laiskana ym.
Sanoin kyllä maillissani, että ei eläke tarkoita sitä, että olisin kotona loppuelämäni.
Voisin tehdä asioita sitten kun olen voimaantunut kunnolla, omassa rauhassani.
Ei kukaan ole tönimässä sinne ja tänne.
Sekin stressaa ja ahdistaa.
Uuvuttaa.

Olin uniapneatutkimuksissa pari viikkoa sitten, jonka tulos oli vaikea uniapnea.
En siis ihmettele, miksi kroppa niin tiltissä kun puolet päivästä olen ilman happea.
Lähete meni TAYSiin, jotenka luultavasti vasta syksyllä voi hoito käynnistyä.
Helpotus tuokin, kun löytyi yksi syy uupumukselleni.

Oon kylvänyt parvekkeellani korianteria sekä lehtisalaattia.
Nyt siellä jo jotain kasvaa.
Joka päivä tulee vähän enemmän uutta elämää.
On niitä vain mukava seurata.
Nyt en ihmettele yhtään, miksi jotkut harrastavat kukkien taikka vihannesten kasvatusta.
Ja niin ihanaa, kun oon saanut vihdoinkin aikaiseksi jotain tuollaista!
Elämä, täältä tullaan!