IIKK! Rottia!

Viimeksi kun kirjoitin, elämä vei.
Olin menossa helpotuksen voimasta.
Siinä sitten kävi niin, että kun pari päivää olin menossa niin sen jälkeen olin uupuneena kotona pari viikkoa.
Olisin levännyt kauemminkin, ellei olisi täytynyt juosta kaupunkiin asioille.
Toisaalta se oli hyvä asia.
Pääsin istumaan Pyynikille sekä vähän kuvaamaankin.
Tahti oli sellainen että viisi minuuttia jaloillaan olemista ja 10 - 15 minuuttia istumista.
Ei ole kyllä hinkua ihan heti lähteä uudestaan, vaikka hyvät muistot jäikin.
Tämä viikko on sitten mennyt vain kotona ja niin menee seuraavakin viikko torstaihin saakka.
No toki haluaisin käydä vähän järven äärellä taikka puistossa sen mitä jaksaa.

Mutta tokihan tuo terapian loppuminen on tuonut positiivista elämääni.
Oon jaksanut siivota vaatekaappejani, touhuta enemmän elukoiden kanssa sekä niiden häkkien siivoaminenkaan ei ole niin raskasta, kun elämä on nyt hiljaisempaa sekä rauhallisempaa.
Olen huomannut myös sen, että epävakaan oireet ovat lieventyneet.
Ovat hiljentyneet.
Superuupuneena ne tietenkin olivat enemmän pinnassa, nostivat päätään paljon herkemmin.
Joskus mietin että onkohan se sittenkään epävakaata, vai jotenkin uupumuksesta johtuvaa rajua reagointia.
Ahdistus sekä turhautuminen laukaisevat tietyt tunteet ja tietyn sekasorron päässä.
Tietynlaista impulsiviisuutta toki löytyy sekä tunne-elämä nyt on mitä on, vaikka olisi vakaampaa sekä rauhallisempaa elämä fyysisessä mielessä.
Mutta raivokohtaukset, se helvetillinen tunteiden vuoristorata ym vähän hiljentyvät juuri tallaisessa tilanteessa.
Muistan kun ulkoilin paljon, sain voimia luonnosta ja liikunnasta eikä silloin oireet olleet niin rajut, mitä olivat sen ravaamisen aikana tuijotteluterapiassa sekä kuntouttavassa tämän uupumuksen kanssa.
Ja kun kukaan ei ymmärtänyt, mitä sanoin.
No, jään tarkkailemaan itseäni.

Kaveri kävi keskiviikkona kylässä ja se oli tosi mahtavaa!
En muistanut miltä se tuntuu.
Viimeksi täällä on kaveri (no silloin kuin heitä vielä oli sen pari kappaletta) käynyt noin kolme vuotta sitten.
Oli ihanaa touhuta eläinten kanssa sekä jutella.
Oi että.. ei mikään voita livenä juttuelua.
Ilmeet, eleet, äänenpainot... ja yksinkertaisesti läsnäolo.
No, äitini sitten oli eilen luonani yötä.
Oli sekin mukavaa.
Häntä kun ei kovin usein näe välimatkan vuoksi.
Nyt sitten onkin sosialisointikiintiö täynnä hetkeksi aikaa, kiitos.
Vaikka mukavaa oli, niin yksin on niin ihanaa!
Tiettyyn pisteeseen saakka.

Voi Melissa.
Hänen vuokseen ollut surua tämä viikonloppu.
Huomasin perjantai - iltana, että hänellä on sarveiskalvon tulehdus.
Itkin ihan hulluna.
Pelkäsin että tulee sokeaksi.
Ajatuskin siitä että sitä sattuu, tuntui tosi pahalta.
Onneksi Mellu pääsi lääkäriin lauantaina ja nyt saanut antibioottisia silmätippoja.
Silmä on jo parempi.
Eilen Melissa pusutteli mua kiitokseksi, kun oon hoitanut sen silmää.
Se hetki oli niin upea!
Herkistävä. 
Mun rakas Melissa.
Olen niin onnellinen, kun sillä on nyt parempi olla.

Rottia... rottia!
IIKK! ROTTIA!
Eikä kun ihania rottia, joita sain kaksi kappaletta pari viikkoa sitten.
Ovat nyt 3 kuukauden ikäisiä.
Tofu sekä Pippuri.
Niin ihania vipeltäjiä sekä hyvin seurallisia.
Varsinkin Tofu.
Pippuri tykkää olla enemmän omassa rauhassa, sekä on vähän rauhallisempi.
Heh.. introverttirotta.
Mä niin ymmrrän häntä.
Ensi kuussa mulle tulee kolmas rotta.
Sellainen valkoinen, jolla on musta korva sekä vähän mustaa nassussa.
Sokeri saa olla hänen nimensä.
Sitten mulla on kolmea ruokalajiketta.
Hah!
Kasvattaja sanoi, että on kuulemma hyvin rohkea ja touhukas.
Tulossa ensimmäisenä dunasta ulos, kun luukku avataan.
Ihana!

Leikkihetki. Tofu päällä, Pippuri alla.

Pöksyrotat.

Tofu touhottaa niin, ettei kamera ehdi reagoida ajoissa. Siitä on monen monta vauhtipääkuvaa.