Elämä, täältä tullaan!

Kela päätti että terapiani loppuu.
Miltä musta tuntui?
Mitä ajattelin?
Olin helpottunut ja ajattelin, että en koskaan enää sekaannu psykoterapiaan.
En ainakaan analyyttiseen tuijottelusellaiseen.
Asioita mietittyäni ymmärsin myös sen, että olen pelännyt todella paljon tulevani kipeäksi, mikä on ahdistanut paljon.
Koska jos olet kelan psykokoterapiasta pois, saat sakkoa 50 euroa / kerta.
Vaikka asiasta ilmoittaisit.
Eikä koskaan ole varmaa, maksaako sosiaalitoimi tuota summaa vai ei.
Kyllä se melkoinen stressin aihe vain on, mikä vaikuttaa henkiseen jaksamiseen sekä oloon.
Nyt on ohi  kaksi kertaa viikossa ravaamiset ja saa keskittyä vain itseensä, sekä muuhun pakkotekemisiin ja satunnaisiin ravaamisiin.
Samalla viikolla siivosin yksin, mikä ei ollut niin uuvuttavaa mitä ennen.
Tietenkin väsyin melkoisesti, enkä kokenut ihmeparantumista, mutta jollain tapaa olo oli kevyempi.
Sielu tanssi.
Voi... se tunne!
Oon niin sitä kaivannut.
Kuuntelin myös musiikkia melko paljon samana iltana.
Itkin helpotuksesta.
Siitä tunteesta, miltä musiikin kuunteleminen tuotti todella pitästä aikaa.
Siitä tunteesta, miltä tuntui olla vapaa ahdistuksesta.
Siitä raskaasta taakasta harteilla, möykystä sydämessä.

Seuraavalla viikolla olin kaksi kertaa menossa.
Ensimmäisellä kerralla keskustaan puistomässäilemään.
Hienompi nimi puistopicnic.
Oli ihanaa! 
Seuraavalla kerralla menin Lapinniemeen valokuvaamaan koko illaksi.
Oli niin kaunista.
Aaltojen äänet huumasivat.
Rauhoittivat.
Jalat sekä selkäni olivat kyllä muusina, koska sieltä täytyi kävellä yöllä keskustaan.
En saanut nukutuksi oikeastaan yhtään.
Mutta silti sieluni tanssi.
En katunut yhtään, että lähdin.
Se mitä koin, oli elämää.
Elämää, jota olin kaivannut niin kovasti.
Parasta terapiaa. 
En ole vuosiin jaksanut noin tiheään olla menossa itseni vuoksi.
Tuntui hassulta.
Elämältä, joka piti opetella vähän kuin uudestaan.

Miksi kela päätti terapiani?
Koska siellä katsottiin että olen liian uupunut, eikä työ- taikka koulutussuunnitelmani ole realistisia.
Myös lukuisten fyysisten sairausten tutkimukset ovat kesken.
Todella kylmäähän se on ajatella että ihminen kuntoutetaan vain työtä varten, että hänestä olisi jotain hyötyä.
Muulla ei väliä, ei sillä ihmisen hyvinvoinnilla.
Mutta en edes aluksi huomannut asiaa, koska olin niin helpottunut, onnellinen.
En uskaltanut hymyillä bussissa matkalla terapiaan, vaikka sisällä kupli ilo. 
Pelkäsin että jotain tapahtuu.
Ja no, arvasin oikein.
Terapeuttini olisi halunnut että maksan lopetusterapian omista rahoistani, mikäli sosiaalitoimi ei sitä maksa.
Mun piti monta kertaa sanoa, ettei ole rahaa.
Ei edes yhteen kertaan omasta pussistani.
Eikä kyllä yhtään mielenkiintoa edes maksaa tuon tasoisesta palvelusta.
Mietin sen jälkeen että miten hän olisi voinut ymmärtääkkään uupumistani, ajatuksiani sekä tunteitani, kun ei ymmärtänyt edes että rahaa ei ole.
Melko monia asia selvisi mulle.
Ihmettelin sitäkin, että kun näkyvä helpotukseni sekä asian iloitseminen ei häntä herätellyt.
Hän kyllä yritti manipuloida mua lisää sekä saada mut tuntemaan että tarvitsen kyseistä terapiaa.
Sanoi että ehkä torjun esimerkiksi pettymyksen tunnetta.
IN MY ASS!
No way!
Vaikka asiaa kuinka vääntelisi ja kääntelisi, sitä tunnetta ei löydy.
Ei, koska sitä ei ole.

Eräs työvoimatoimiston täti yllätti mut positiivisesti.
Olen hänen kanssaan sähköpostia sairauslomistani lähetellyt, koska hänen täytyi pistää mut työmarkkinoiden ulkopuolelle.
Ollut erittäin asiallinen ja mahtava tyyppi.
Sanoinkin hänelle sitten eläkkeestä, jota olen kauan ajatellut.
Mietin että jos tuo kelankin lausunto sitä puoltaisi.
Hän sanoi että voin hakea, mutta tuskin saan koska pitää olla sairauspäivärahalla 300 päivää.
Damn!
En muistanut.
Hänen neutraali vastauksensa yllätti postiivisesti.
Pelkäsin niin kovin, että sieltä tulee jokin saarna, mut tuomitaan laiskana ym.
Sanoin kyllä maillissani, että ei eläke tarkoita sitä, että olisin kotona loppuelämäni.
Voisin tehdä asioita sitten kun olen voimaantunut kunnolla, omassa rauhassani.
Ei kukaan ole tönimässä sinne ja tänne.
Sekin stressaa ja ahdistaa.
Uuvuttaa.

Olin uniapneatutkimuksissa pari viikkoa sitten, jonka tulos oli vaikea uniapnea.
En siis ihmettele, miksi kroppa niin tiltissä kun puolet päivästä olen ilman happea.
Lähete meni TAYSiin, jotenka luultavasti vasta syksyllä voi hoito käynnistyä.
Helpotus tuokin, kun löytyi yksi syy uupumukselleni.

Oon kylvänyt parvekkeellani korianteria sekä lehtisalaattia.
Nyt siellä jo jotain kasvaa.
Joka päivä tulee vähän enemmän uutta elämää.
On niitä vain mukava seurata.
Nyt en ihmettele yhtään, miksi jotkut harrastavat kukkien taikka vihannesten kasvatusta.
Ja niin ihanaa, kun oon saanut vihdoinkin aikaiseksi jotain tuollaista!
Elämä, täältä tullaan!