Destination; life.

Viime perjantaina tein jotakin, jota en olisi uskonut tekeväni enää koskaan; Ujutin itseni house/techno/psykebileisiin Vikkulaan.
Ei sillä etten pitäisi genreistä.
Rakastan niitä!
Ongelma on vain ollut ulkoinen olemukseni, joka on vaikuttanut siihen miten näen itseni ja mitä viestitän sisältäni ulospäin.
Myös musiikki on ahdistanut, vaikka onkin sitä aina rakastanut.
Väenpaljous, oma ikä, muiden nuorempi ikä.
Oh.
Niin paljon asoita, jotka ovat estäneet mua elämästä.
En kadu että lähdin.
Kadun sitä, etten ole lähtenyt vuosia sitten.
No, tästä on suunta vain ylöspäin.

Olen myös tavannut erästä hyvää ystävää kerran sekä huomenna on aikomus tavata hänet uudestaan.
Sain myös takaisin erään tuttavan menneisyydestä, mikä on  nostattanut olotilaa.
Kunpa tällä kertaa vain osaisin ja jakasisin pitää kiinnni.

Koin perjantaina jotain aivan mahtavaa.
Sain jaettua sen hetken ihmisen kanssa, joka asuu maailman toisella puolella.
Ihmisen kanssa joka ymmärtää, tuntee sen fiiliksen, musiikin, vibat, rytmit... oih! Taivas!
Tuntui kuin sielumme olisivat olleet kietoituneina yhteen. 
Joka päivä tunnen sen vahvemmin, syvemmin.
Kun taas hän joka vieressäni istui, oli minusta todella etäällä.
Ehkäpä yksi syy siihen, miksi hän on exäni.
Kavereina on ihan hyvä olla, vaikkakaan ei mitään sydänystäviä tulla koskaan olemaan.
Ei ole mitään jaettavaa.
Kunhan paskaa puhumme.
Arkisia asioita.

Ayyyy mi loca corazon!
Eilen puhuimme sielunkumppanini kanssa (kyllä, uskallan sen sanoa ääneen, vaikka yritänkin järkeillä asiaa ja kieltää mahdollisimman paljon tunteita sekä asioita) siitä, kuinka saataisiin yhteistyö sujumaan koskien luovuutta.
Valokuvat, videot, tekstit, musiikki, äänet... En malta odottaa.
Enkä ole ainut, jos on sanoihin uskomista.
Ehkä on, koska se intensiivisyys on niin käsinkosketeltavaa.
Ei kulu päivääkään, etteikö oltaisi hyvin tiiviisti yhteydessä.
Mutta nyt kaikki sämpläykset, miksaukset, yhdistelyt, ideat, visiot pitäisi saada toimimaan pelkästään netin välityksellä.
No onneksi edes sen.
Helpottaahan sekin asioita, vaikka livenä tietenkin kaikki olisi sulavempaa.

Eilen tanssin rantakivellä.
En voinut sille mitään.
Biitit, melodiat, luonto sekä hyvä fiilis veivät mut kauas pois.
Olin vapaa!
Olin helvetti vie onnellinen!
Ja senkin sain jakaa hänen kanssaan, joka tunsi sen kaiken.
Hänen kanssaan, joka ymmärtää.

Torstaina aloitan pajalla uudestaan.
Kieltämättä olen innoissani.
On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oikeasti oppia.
Haluan edetä.
Mä otan sen tällä kertaa nyt vähän kuin opiskelun kannalta ja samalla tsekkaan voimavarani.
Opiskelemaan olisi kyllä kova hinku.
Mutta kun on vielä auki että mitä niistä vaihtoehdoista, joita mielessäni käyn.
Kansainvälinen tutkinto myös kiinnostaisi monenkin asian vuoksi.
Suurin syy ehkä se, että ei oikein kiinnosta tässä maassa harrastaa yritystoimintaa millään muotoa, kun sitä ei haluta tukea.
Pitäisi ottaa selvää, missä maassa olisi paremmat mahdollisuudet siihen.
No, mietimme sitä yhdessä.
Oi.
Ihanaa.
Mutta on asioita mistä en luovu; syksy sekä talvi.
Ne kun antavat inspiraation, motivaation sekä flow on useinkin mieletön!
Rakastan valokuvata syksyä sekä talvea.
Rakastan tuntea ne ihollani, sydämessäni.

Joskus havahdun siihen, että haaveilen ihan älyttömiä.
Ihan tyhmiä.
Jotain, mikä ei koskaan toteudu.
Mutta silti mulla on sellainen outo olo; kuin kaikki tämä tulisi jostain muualta. Suurempi voima.
Kuin mua ohjattaisiin jonnekkin. Haluttaisiin näyttää tie.
Sielunkumppanini sanoi että ihmeitä tapahtuu, jos kaksi kaunista sielua löytävät toisensa. Kun ne löytävät sielunkumppaninsa. Ehkä. Haluan niin uskoa siihen, mutta suht.koht rationaalisena ihmisenä se on melko vaikeaa. On luovuttamassa monta kertaa. 
Eilen toivon ihmettä, edes pientä.
Vaikka perusolo oli todella mahtava, silti siellä jossain on aina se tietty pelko ja vainoharhaisuus mukana.
Ja tietenkin täytyy ajatella myös järkevästi.
Mitä tahansa voi sattua.
Ja voi sattua helvetisti.
Siitä taas sain jotenkin lohtua ja voimaa.
Tiedän ainakin että olen asoita ajatellut, jos niin tulee käymään.
Olen niitä ajatellut, mutta silti olen tahtonut ottaa riskejä, elää. Kokeilla. Tehdä töitä asoiden eteen.
Se ihme.
Ajatukset harhailvat jälleen.
Toivoin edes pientä ihmettä, kun olotila jälleen koki laskusuhdanteen.
Ihme, se pienisuuri ihme tapahtui; sain ääniviestin.
Suloisen, toivoa antavan ääniviestin.
Se oli melko pelottavaa, mutta silti kokemuksena mieletön.
Kuin mua oltaisiin kuultu.
Eikä ole ainut kerta.
Sattumia sattumien perään.
Ystäväni sanoi mulle viime kerralla, että ihmeitä tapahtuu, jos joku sua ajattelee paljon.
Todella paljon. Tunnet sen.  
Usko, toivo, rakkaus.
Sen ihmisen kaulakoru on toivo.
Ajattelen sitä usein.
Ihan kuin silläkin olisi jokin merkitys.
No ainakin sillä on merkitys mulle.

Sain viime viikolla melkoisen kovat kiksit kirjoittamisen suhteen.
Meille annettiin kotitehtävä kirjoittajaryhmästä.
Torstaina aloin sitä työstämään.
Ajattelin että saan sen valmiiksi viime hetkellä.
Ei.
Kaikki samana päivänä.
Luonnostelut, tekstit, puhtaaksi kirjoitus.
Sormet taas tanssivat näppäimistöllä.
Sielu tanssi.
Sydän oli pakahtua siitä onnen tunteesta.
Käänsin siitä vielä pari tekstiä Englanniksi.
Tuntui niin hyvältä, kun haluttiin tietää mitä olen kirjoittanut.
Vielä paremmalta tuntui että siitä pidettiin ja se kosketti sielua.
Kyllä, hän on muusani.
Inspiraationi. Motivaationi.

Alphaville - Sounds like a melody.
Olen pitänyt aina sitä todella upeana biisinä, joka todellakin on sitä; sounds like a melody.
Mutta jokin aika sitten kun sitä kuuntelin häntä ajatellessani, mä ymmärsin!
Se tunne iski niin syvälle.
Se herätti mut.
Ne melodiat, ne tunteiden melodiat!
Niin paljon, niin erilaisia, niin kauniita.
Niin voimakkaita.
En tiedä olenko sitten koskaan tuntenut ketään kohtaan näin, koska mikään ei ole mua herätellyt niin rajusti.
Voi mitä elämän haaskausta se olisi, jos emme onnistuisi.
Jos emme voisi jakaa elämää sekä työtämme yhdessä.
Niin paljon visioita, niin paljon yhdistäviä asioita.
Niin paljon toisen antamaa inspiraatiota sekä motivaatiota.
Se yhteinen sävel, sivu. Samat aallot.
Usein pelottaa sekä sattuu, mutta en luovuta.
Mä haluan nähdä mihin tämä kaikki vie.
Haluan nähdä mitä tulevaisuudella on mulle sekä meille tarjottavana.
Bon voyage!