Ne monet tunneskaalat

Paljon on tapahtunut kuukauden aikana, joista osa on hyvää ja osa huonoa.
Omilla tunteilla sekä sillä, miten voimakkaasti reagoin on myös osansa niihin huonoihin hetkiin.
Sekä hyviin, jotka tosin eivät satuta, ainakaan niin paljon mitä huonot hetket.
Sanoin ainakaan niin paljon, koska siellä takaraivossani on aina mukana se "Mitä jos..." - tunne."
"Mitä jos en olekkaan oikeutettu tähän hyvään oloon? Jopa onneen? Mitä jos hetken päästä kaikki on toisin? Jotain pahaa tapahtuu, taas. Olen tehnyt niin paljon vääriä valintoja ja asioita elämässäni, että karma puree lujaa takaisin ja menetän kaiken." ja niin edelleen. Olen yrittänyt hiljentää ääntä päässäni ja nauttia hetkestä siten, miten se on. Melko huonoja lopputuloksia suurimmaksi osaksi, mutta täytyy antaa pisteet sille että sentään jaksan tiedostaa asian kunnolla ja yritän. Yritän vaikka uuvun nopeasti. Uuvun, mutta en anna sen enää olla esteenä yrittämiselle, niin kuin ennen.  
Tämä viikonloppu on kyllä mennyt todella huonosti.
Valehtelematta olen vain itkenyt kaksi päivää. En ole pystynyt keskittymään mihinkään, ei ole kiinnostanut mikään. Kamala möykki rinnassani, joka ahdistaa valtavasti. On tarve huutaa! Itsetuhoiset ajatuksetkin nostaneet taas päätään. 
Hirveän ahdistavaa on se, kun päivät ovat olleet oloni vuoksi todella turhia. Ihan kuin tuhlaisin aikaani, kun en saa mitään aikaiseksi. Elämä lipuu ohitse sillä tavalla. Ei, minä en sano että negatiiviset tunteet olisivat jotenkin kiellettyjä ja se on varmasti tullut selväksi heille jotka minut tuntevat tai ovat lukeneet blogejani. Mutta omassa tilanteessani se on hyvin turhauttavaa ja ahdistavaa, kun ne ottavat vallan. En pysty kontrolloimaan niitä, vaikka niin kovasti sen tahtoisin tehdä.
Kiitos epätoimivan teknologian, joka mahdollistaa sen etten ole taaskaan voinut kuulla ääntä ja sanoja jotka merkitsevät mulle niin paljon, kaikkea, tässä maailmassa. Ainut tapa olla läsnä ja se viedään pois. Kyllä, se sattuu helvetisti, vaikka varmasti kuulostaakin ulkopuolisesta naurettavalta.
Turhalta syyltä tuntea niin voimakasta pahaa oloa.
Olen itsekkin ajatellut aikoinani niin, mitä nettisuhteisiin (no, sitä kait tämä sitten on) tulee ja ehkä tuominnutkin heidät ja heidän tunteensa pitäen kaikkea lapsellisena ja epäaitona. Mutta eipä saisi tuomita mitään, mitä ei itse ole koskaan kokenut tai mistä ei tiedä tarpeeksi. Ja koskaan ei tiedä mistään tarpeeksi. 
Niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut, en ole ollut koskaan ketään näin lähellä henkisesti, eikä kukana ole ollut koskaan näin lähellä mua. Kaikki johtuu siitä niin mahdottoman voimakkaasta yhteydestä, jota en tahtoisi koskaan menettää. 
Mutta vaikka en haluaisi, onko pakko?
Ehkä.
On niin paljon asioita mitä on pakko tehdä, vaikka ei haluaisi.
Pakko luopua vaikka sattuu, koska tunteet yksin eivät riitä ja realiteetit tulevat vastaan.
Kaikki kaunis katoaa, joku joskus lausui.
Jos tahtoo olla onnellinen, on uhrattava jotakin.
Ja tahdon että hän on onnellinen, vaikka se tarkoittaisi menettämistäni.
Enkä tiedä itsekkään tulenko olemaan onnellinen jos tunnen epävarmuutta, pelkoa sekä turvattomuutta suurimman osan ajasta, kuukausien perään.
Hän ei sitä saa aikaiseksi, vaan tilanteet sekä olosuhteet. 
Olen yrittänyt olla tekemättä mitään päätöksiä huonojen fiilisteni pohjalta, vaikka ajatuksissani ovatkin olleet. Yritän myös olla puhumatta niistä kipeimmistä ajatuksistani, koska en tahdo tehdä tästä tilanteesta vielä vaikeampaa mitä se jo on.
En myöskään tahdo että toinen huolestuu turhaan ja häntä sattuu. 
On niin kamala edes ajatella sitä, etten voisi enää jakaa ajatuksiani niin kuin nyt olen tehnyt.
Tai se, etten enää ole se jolle niistä puhutaan niin kuin nyt.
Jonka kanssa jaetaan kaikki päivän tapahtumat, jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä. 
Jonka kanssa tsempataan toisiamme, sekä uskotaan toistemme kykyihin luoda jotain kaunista.
Päätän aina uudestaan ja uudestaan että aika näyttää, kaiken.
Aika tekee päätökset suuntaan ja toiseen.
Silti se sattuu aina yhtä paljon.

Ne hyvät asiat kuukauden aikana ovat olleet se, että olen saanut kirjoitettua melko paljon.
Toki ne kirjoitukset ovat olleet tunteet häntä kohtaan, jotka sanoiksi ovat muodostuneet.
Jotain sain tänään aikaiseksi kirjoittjaryhmäänkin, mikä on hyvä koska olen ollut sen kanssa niin tukossa.
Liikaa kait omia projekteja ja mielenkiinnon kohteita sekä tietenkin suorittamani ATK  - ajokortti vie aikaa ja energiaa paljon.
Olen viime viikolla vienyt ottamiani kuvia kirjoittajaryhmään ja niistä pidettiin. Onneksi!
Olemme suunnitelleet näyttelyä kuvin ja sanoin, ja nyt siitä tuli enemmän totta kun sain kuvat vietyä paikan päälle.
Oli ihana huomata, kuinka innoissaan pari ihmistä osasta kuvistani olivat ja saivat niistä inspiraatiota.
En tuntenut itseäni niin surkeaksi kuvaajaksi.
Se olo että tästä tulee jotain, oli myös ihana!

Koodaamista olen myös opetellut taas uudestaan.
Ammattikorkeassa sitä jonkin verran opettelin, mutta silloin se tuntui niin pirun tylsältä.
Tosin oli mulla muutenkin niin paljon ongelmia henk.kohtaisessa elämässäni, ettei mikään onnistunut.
Nyt kun olen pajalla sitä opetellut erittäin hyvän opettajan kanssa, tuntuu että tahdon todellakin sitä jatkaa sekä oppia lisää ja lisää.
Onhan se tavallaan melko tylsän loogista, mutta toisaalta taas näkee sen mitä on luonut siinä vaiheessa kun tekstit ja merkit saa ajettua ulos.
En vain ole kotona saanut asennettua millään ajotiedostoa Pythonista ja se on hyvin turhauttavaa.
Tiedosto ei ymmärrä mitä sen pitää tehdä, koska jokin siellä on väärin asennettuna.
Mieluusti keskittyisin pajalla enemmänkin siihen ATK - ajokortin suorittamiseen ja kotona sitten koodausta harrastemielessä. Olisi loogisempaa. Niin.. tylsän loogista, kyllä. Järkevää. Tylsän järkevää.

Väänsin kotisivut myös WordPressiin, koska huomasin ettei Portfoliobox ole oikein toimiva.
Sinne kun ei saa kovinkaan montaa kuvaa laitettua ilmaiseksi. 
Ohjeet ym ovat erittäin hyvät siellä kyllä, mutta sitä materiaalia mulla on niin paljon ettei se ilmainen versio riitä käyttööni.
WP taas on mulle melko hankala käytettävä ainakin näin alkuun, mutta katsotaan mitä siitä tulee.
Ainakin vielä on intoa sen parissa touhuta.
Tässäpä sivustani näyte.
https://yazminex.wordpress.com/

Olemme miettineet myös Mr. Soulmaten kanssa yhteistä projektia hieman tosissamme.
Mutta mitenkäs toteutat, jos ei yhteydet toimi?
Huh miten turhauttavaa se on.
Ääntä, kuvaa sekä tekstiä.
Ei ollenkaan paha juttu. 
Videokuvakin olisi hyvä jossain vaiheessa.
Joskus kyllä pelottaa että ajan itseni puhki tällä touhulla.
Tunne - asiat, monet eri projektit, epävarmuus, turvattomuus... Siinä on hyvät ainakset kasassa.
Mutta ehkä tuota ei kannata etukäteen murehtia koska se ei ainakaan tiedä mitään hyvää, ja syö vain luovuutta, inspiraatiota sekä motivaatiota.
Tulee sellainen "Ei kannata koska ei siitä mitään tule kuitenkaan" - reaktio.
Ainakin tuon olen oppinut menneisyydestäni ja yritän olla toistamatta vanhaa kaavaa.
Ei ole helppoa, mutta varmasti yrittämisen arvoista.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mietin että onhan tässä ollut kuitenkin niitä hemmetin hyviäkin aikoja, jolloin ollaan voitu jutella monta tuntia kaikesta.
Ollaan voitu jakaa hyvät ja huonot päivät sekä tunteet ja siten saatu voimaa toisistamme.
Läsnäolemisen ihanuus on jotakin niin sanoinkuvaamattoman voimakas tunne.
Ehkä siis jälleen kerran kirjoittamisesta oli hyötyä, koska oivalsin eräitä asoita tekstin edetessä.
Ei ollut todellakaan tarkoitus niin tehdä, tai siis.. hah! Kuulostaapa tollolta.
Ei ollut tarkoitus kirjoitustani näin päättää.
Mutta ne tunteet, ne ailahtelevat tunteet... tämän siitä saa.
Koskaan ei tiedä miten teksti elää, koska en niin suunnittele milloinkaan mitä kirjoitan.
Mennään fiilisten mukaan.
Eletään siinä hetkessä sekä tunteessa mikä milloinkin päällä on.
Tunteiden vaihtuvuusvälihän voi olla sen minuutista pariin tuntiin.
Elämme siis edelleen hyvin mielenkiintoisia aikoja arjessani.

Nyt kyllä on pakko jakaa sellainen biisi, mitä olen kuunnellut joskus tunninkin putkeen, vähintään.
Etsiskelin kerran Tunisialaista rappia, ja Youtube löysi ensimmäisenä tämän.
Mua vähän nauratti, syystä että... 

Mutta tämä!
Artmsta feat. Kafon - Mazatil.
Rakastuin. En vain voinut lopettaa kuuntelemista.
Tuli myös sellainen pieni kipinä mennä heilumaan rap/reggaeklubille.
En vain tiedä missä täällä enää sellainen on, kun Grooveakaan ei enää ole.
Jokatapuksessa, tämä biisi antoi todella hyviä viboja.
Artmastalta löysin paljon hyvää kamaa.
Siis... sanavalintani tässä kohtaa on melko mielenkiintoinen, mutta ehkä looginenkin jollain tapaa.
Hyvää musiikkia olisi konservatiivisempi ilmaisu.
I hope u ll enjoy this like i did!
Peace and weed, mates.
No ainakin sitä rauhaa, kiitos.

Elämä, olen sinun!

Play it hard!
Ai ai!
Tänään kun kotiin saavuin, en voinut vastustaa kiusausta pistää vanhaa hyvää hard trancea soimaan.
Volyymit kaakkoon ja tanssiksi.
I got high, damn high.
Ja aurinko laski kauniisti puiden taakse.
Mahtava olo.
Elossa.
Elossa.
Elossa!
Johtuu osittain varmaan siitäkin, kun pajalla oon tutustunut yhteen tyyppiin, joka ymmärtää konemusan päälle ja varsinkin sen freeformin ja hardin päälle.
Oon ollut ihan kipinöissäni, kun ollaan juteltu musiikista, ja toki muustakin.
Ensi viikolla mulle pitäisi tulla yksi cd hänen tuotostaan.
Tosin kun kävin Klubbarissa katselemassa, niin mulla on tunne että oon joskus kuunnellut hänen musaansa.
Nimimerkki sekä raitojen nimet ovat tuttuja.
Tosin en saanut niitä linkkejä auki nyt, koska ovat vanhentuneet.
Tutustuin myös koodaamisen maailmaan, mikä multa on unohtunut melkein täysin.
Ja jota inhosin ammattikorkeassa.
Huh.
En tosin tiedä että miten se nykyään menisi, koska elämäntilanne on eri ja ikääkin enemmän.
Viisastunut. Kait. Opiskeluasenne toinen.
Mutta ei... IT - ala ei ole mua varten.
En ole kiinnostunut koneen sielunmaailmasta vaan siitä, mitä sillä voi tehdä.

Tiistaina olin kirjoittajaryhmässä, jossa oli aivan loistavaa jälleen.
Sen jälkeen näin erään ystävän, johon laitoin välit poikki jokin aika sitten.
Olen saanut anteeksi, vaikka ei kuulemma ollut mitään anteeksi annettavaa.
Hän tiesi tilanteeni.
Mutta todellakin tahdon että se oli viimeinen kerta.
Ei sitä ollakko vai eikö olla frendejä - paskaa kukaan loputtomiin jaksa.
Ei, vaikka kuinka ymmärtäisi.
Tuli viesti vielä että ilta oli ollut mahtava.
Se tuntui mukavalta, koska musta tuntui samalta.
Ehkä Tunisiaan hänen kanssaan heinäkuussa?
Ainakin oon yrittänyt ylipuhua, koska siihen on hyvät syyt.

Oon saanut kirjoitettuakin taas viime viikolla omia juttujani.
Kuuntelin kauniita trancesoundeja puoliunessa.
Visiot sekä sanat täyttivät pääni.
Ne oli pakko kirjoittaa.
Palautteesta päätellen teksti oli hyvää.
Sen tunsi.
Se kosketti.
Ehkä jokin päivä kirjoitan ne tänne.
Vaikka toisaalta olen ajatellut että ne ovat vain hänelle.
Tuntuu mahtavalta kun on jokin yhteinen juttu.
No oikestaan montakin.
Sellaisiakin, joista muut eivät tiedä mitään eivätkä tule tietämäänkään.
Meidän maailmamme.
Voi kunpa olisi meidän elämämme.
.
"Olen valmis tekemään kovasti töitä asioiden eteen koska tahdon että menettää, jäljellä, ehkä, mennyt, ilman sinua, kaukana sekä rikki olisivat jokin päivä historiaa" 

Tuo kosketti.
Luin tekstin uudelleen ja uudelleen. En saanut siitä tarpeekseni.
Niin kuin en saa itse ihmisestäkään tarpeeksi.
Ei edes 9,5 tunnin puhelu riittänyt.
Lisää!
Sydän sekä sielu kaipasivat lisää.
Sekä korvat sitä ihanaa, syvää ääntä.
Syvän sielun syvä ääni.
On tähän mahtunut myös niitä huonoja päiviä sekä fiiliksiä suuntaan ja toiseen.
Mä olen ollut se, joka on meinannut lyödä hanskat tiskiin monen monta kertaa.
Oon jonkin verran viillellyt, melko paljon itkenyt koska epävarmuus.
Kerran sanoin toistamiseen "Fuck u. Fuck u!" Mä olin sekaisin.
Oikeasti sekaisin. Kaikki tuntui kaatuvan päälle ja yritin repiä itseäni irti. Testata.
Ei mua päästetty irti.
Se tuntui hyvältä.
Sain taas toivon takaisin.
Uskoin jälleen koska toinen osapuoli on niin pirun vahva.
Se antaa mulle niin paljon energiaa, toivoa sekä uskoa.
Joka päivä enemmän ja enemmän.
Ja päivä päivältä enemmän vahvistuu tunne, että mua ohjataan kohti jotain todella hyvää.

Olen saanut myös aikaiseksi tehdä portfoliota.
Ei se niin hyvin suju miten voisi, koska en ole mikään atk- nero.
Mutta kiva kuitenkin sitäkin on tehdä.
Kohta voisi kotisivujen tekoa miettiä.
Harjoitukset ATK - ajokorttia varten edistyvät hyvin.
No, tänään kyllä hyvin hitaasti koska käytännössä puhuimme sen koko neljä tuntia ihan mitä sattuu.
Oli niin ihanaa!
En muistanut millaista se on, kun on hyviä tyyppejä ympärillä.
Oon miettinyt myös ottaa yhden päivän lisää pian.
Jo senkin takia, että se atk - ajokorttiasia edistyisi, koska on suunnitelmissa opetella tiettyjä ohjelmia omien intressejeni vuoksi.

Eräs kerta yllätin itseni.
Multa kysyttiin miten voin.
Sanoin että hyvin.
Ja tarkoitin sitä.
Se tuntui niin hyvältä.
En olisi koskaan uskonut että niin tulee tapahtumaan.
Tuohon liittyen kirjoitankin tähän erään lauseen, jonka eräänä päivänä huomasin katukivetyksessä.

"Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät"

                                                             F.E. Sillanpää 

Olen nähnyt tuon ennenkin, mutta silloin se tuntui niin pahalta. Sattui.
Se sai mut syvemmälle masennuksen syövereihin.
Halusin kuolla, koska ikävöin elämää niin paljon.
Mutta nyt se tuntui niin hyvältä.
Se tuntui juurikin elämältä itseltään.
Viime viikolla kun sain sen kirjoitusflown, ajattelin näin; 

"Kiitos tästä päivästä.

Kiitos että näin, tunsin sekä koin sen. 

Kiitos että olen yhä elossa.

Kiitos kauniista sieluista joita elämässäni on.

Kiitos motivaatiosta.

Kiitos sanoista, kuvista sekä melodioista joita luen, näen sekä kuulen.

Jokainen päivä on loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Tässä ja nyt."

Tekstin pienuus johtuu siitä että suurentaessa se meni pullamössöksi.

Niin, viime viikolla myös eräs keskustelu sai näkemään jotkin kuvani eri tavalla.

Tuntuu että kasvoin ja kehityin jollain tapaa.

Puhuimme pajalla elämästä tämän konemusafanin kanssa.

Hän sanoi että kunpa sen elämän näkisi joskus valokuvissakin.

Ei olisi niitä poltettuja kuvia liialla valotuksella, vaan myös ne elämän varjot mukana.

Hyvin vaikuttavaa.

Tänään olisi tehnyt mieli halata ja sanoa että kiitos! 

Muutit elämääni, parempaan.

Sain inspiraatiota, ajateltavaa sekä ideoita.

Oi elämä!

Olen sinun.

Destination; life.

Viime perjantaina tein jotakin, jota en olisi uskonut tekeväni enää koskaan; Ujutin itseni house/techno/psykebileisiin Vikkulaan.
Ei sillä etten pitäisi genreistä.
Rakastan niitä!
Ongelma on vain ollut ulkoinen olemukseni, joka on vaikuttanut siihen miten näen itseni ja mitä viestitän sisältäni ulospäin.
Myös musiikki on ahdistanut, vaikka onkin sitä aina rakastanut.
Väenpaljous, oma ikä, muiden nuorempi ikä.
Oh.
Niin paljon asoita, jotka ovat estäneet mua elämästä.
En kadu että lähdin.
Kadun sitä, etten ole lähtenyt vuosia sitten.
No, tästä on suunta vain ylöspäin.

Olen myös tavannut erästä hyvää ystävää kerran sekä huomenna on aikomus tavata hänet uudestaan.
Sain myös takaisin erään tuttavan menneisyydestä, mikä on  nostattanut olotilaa.
Kunpa tällä kertaa vain osaisin ja jakasisin pitää kiinnni.

Koin perjantaina jotain aivan mahtavaa.
Sain jaettua sen hetken ihmisen kanssa, joka asuu maailman toisella puolella.
Ihmisen kanssa joka ymmärtää, tuntee sen fiiliksen, musiikin, vibat, rytmit... oih! Taivas!
Tuntui kuin sielumme olisivat olleet kietoituneina yhteen. 
Joka päivä tunnen sen vahvemmin, syvemmin.
Kun taas hän joka vieressäni istui, oli minusta todella etäällä.
Ehkäpä yksi syy siihen, miksi hän on exäni.
Kavereina on ihan hyvä olla, vaikkakaan ei mitään sydänystäviä tulla koskaan olemaan.
Ei ole mitään jaettavaa.
Kunhan paskaa puhumme.
Arkisia asioita.

Ayyyy mi loca corazon!
Eilen puhuimme sielunkumppanini kanssa (kyllä, uskallan sen sanoa ääneen, vaikka yritänkin järkeillä asiaa ja kieltää mahdollisimman paljon tunteita sekä asioita) siitä, kuinka saataisiin yhteistyö sujumaan koskien luovuutta.
Valokuvat, videot, tekstit, musiikki, äänet... En malta odottaa.
Enkä ole ainut, jos on sanoihin uskomista.
Ehkä on, koska se intensiivisyys on niin käsinkosketeltavaa.
Ei kulu päivääkään, etteikö oltaisi hyvin tiiviisti yhteydessä.
Mutta nyt kaikki sämpläykset, miksaukset, yhdistelyt, ideat, visiot pitäisi saada toimimaan pelkästään netin välityksellä.
No onneksi edes sen.
Helpottaahan sekin asioita, vaikka livenä tietenkin kaikki olisi sulavempaa.

Eilen tanssin rantakivellä.
En voinut sille mitään.
Biitit, melodiat, luonto sekä hyvä fiilis veivät mut kauas pois.
Olin vapaa!
Olin helvetti vie onnellinen!
Ja senkin sain jakaa hänen kanssaan, joka tunsi sen kaiken.
Hänen kanssaan, joka ymmärtää.

Torstaina aloitan pajalla uudestaan.
Kieltämättä olen innoissani.
On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oikeasti oppia.
Haluan edetä.
Mä otan sen tällä kertaa nyt vähän kuin opiskelun kannalta ja samalla tsekkaan voimavarani.
Opiskelemaan olisi kyllä kova hinku.
Mutta kun on vielä auki että mitä niistä vaihtoehdoista, joita mielessäni käyn.
Kansainvälinen tutkinto myös kiinnostaisi monenkin asian vuoksi.
Suurin syy ehkä se, että ei oikein kiinnosta tässä maassa harrastaa yritystoimintaa millään muotoa, kun sitä ei haluta tukea.
Pitäisi ottaa selvää, missä maassa olisi paremmat mahdollisuudet siihen.
No, mietimme sitä yhdessä.
Oi.
Ihanaa.
Mutta on asioita mistä en luovu; syksy sekä talvi.
Ne kun antavat inspiraation, motivaation sekä flow on useinkin mieletön!
Rakastan valokuvata syksyä sekä talvea.
Rakastan tuntea ne ihollani, sydämessäni.

Joskus havahdun siihen, että haaveilen ihan älyttömiä.
Ihan tyhmiä.
Jotain, mikä ei koskaan toteudu.
Mutta silti mulla on sellainen outo olo; kuin kaikki tämä tulisi jostain muualta. Suurempi voima.
Kuin mua ohjattaisiin jonnekkin. Haluttaisiin näyttää tie.
Sielunkumppanini sanoi että ihmeitä tapahtuu, jos kaksi kaunista sielua löytävät toisensa. Kun ne löytävät sielunkumppaninsa. Ehkä. Haluan niin uskoa siihen, mutta suht.koht rationaalisena ihmisenä se on melko vaikeaa. On luovuttamassa monta kertaa. 
Eilen toivon ihmettä, edes pientä.
Vaikka perusolo oli todella mahtava, silti siellä jossain on aina se tietty pelko ja vainoharhaisuus mukana.
Ja tietenkin täytyy ajatella myös järkevästi.
Mitä tahansa voi sattua.
Ja voi sattua helvetisti.
Siitä taas sain jotenkin lohtua ja voimaa.
Tiedän ainakin että olen asoita ajatellut, jos niin tulee käymään.
Olen niitä ajatellut, mutta silti olen tahtonut ottaa riskejä, elää. Kokeilla. Tehdä töitä asoiden eteen.
Se ihme.
Ajatukset harhailvat jälleen.
Toivoin edes pientä ihmettä, kun olotila jälleen koki laskusuhdanteen.
Ihme, se pienisuuri ihme tapahtui; sain ääniviestin.
Suloisen, toivoa antavan ääniviestin.
Se oli melko pelottavaa, mutta silti kokemuksena mieletön.
Kuin mua oltaisiin kuultu.
Eikä ole ainut kerta.
Sattumia sattumien perään.
Ystäväni sanoi mulle viime kerralla, että ihmeitä tapahtuu, jos joku sua ajattelee paljon.
Todella paljon. Tunnet sen.  
Usko, toivo, rakkaus.
Sen ihmisen kaulakoru on toivo.
Ajattelen sitä usein.
Ihan kuin silläkin olisi jokin merkitys.
No ainakin sillä on merkitys mulle.

Sain viime viikolla melkoisen kovat kiksit kirjoittamisen suhteen.
Meille annettiin kotitehtävä kirjoittajaryhmästä.
Torstaina aloin sitä työstämään.
Ajattelin että saan sen valmiiksi viime hetkellä.
Ei.
Kaikki samana päivänä.
Luonnostelut, tekstit, puhtaaksi kirjoitus.
Sormet taas tanssivat näppäimistöllä.
Sielu tanssi.
Sydän oli pakahtua siitä onnen tunteesta.
Käänsin siitä vielä pari tekstiä Englanniksi.
Tuntui niin hyvältä, kun haluttiin tietää mitä olen kirjoittanut.
Vielä paremmalta tuntui että siitä pidettiin ja se kosketti sielua.
Kyllä, hän on muusani.
Inspiraationi. Motivaationi.

Alphaville - Sounds like a melody.
Olen pitänyt aina sitä todella upeana biisinä, joka todellakin on sitä; sounds like a melody.
Mutta jokin aika sitten kun sitä kuuntelin häntä ajatellessani, mä ymmärsin!
Se tunne iski niin syvälle.
Se herätti mut.
Ne melodiat, ne tunteiden melodiat!
Niin paljon, niin erilaisia, niin kauniita.
Niin voimakkaita.
En tiedä olenko sitten koskaan tuntenut ketään kohtaan näin, koska mikään ei ole mua herätellyt niin rajusti.
Voi mitä elämän haaskausta se olisi, jos emme onnistuisi.
Jos emme voisi jakaa elämää sekä työtämme yhdessä.
Niin paljon visioita, niin paljon yhdistäviä asioita.
Niin paljon toisen antamaa inspiraatiota sekä motivaatiota.
Se yhteinen sävel, sivu. Samat aallot.
Usein pelottaa sekä sattuu, mutta en luovuta.
Mä haluan nähdä mihin tämä kaikki vie.
Haluan nähdä mitä tulevaisuudella on mulle sekä meille tarjottavana.
Bon voyage! 

Bird called Fenix.

Or bird called Johanna.
Tuntuu kuin olisin nousemassa sieltä tuhkasta kokeilemaan siipiäni.
Lähden jokin päivä jälleen lentoon!
No olen kyllä ollut  muutenkin lennossa näillä visioilla, suunnitteluilla sekä menemisillä.
Siihen kun lisää hyvin vähäiset yöunet, niin melko huimaavaa menoa.
Nyt ei haittaa koska jaksaa,  mutta toivon että tämä rauhoittuisi edes jonkin verran ajan saatossa.
Se vain on niin, etteivät nuo visiot anna rauhaa.
Ne pitäisi saada toteuttaa sellaisen kanssa, joka on samoilla aalloilla kanssani.
Luonnollisesti.
Voi mikä palo sielussani käykään!
Luomisen tuska jyllää.
Se huutaa!
Se tahtoo ulos!

Olin tiistaina eräässä Kynä - akatemiaryhmässä.
Se on Taimen järjestämä ryhmä.
Kaksi vuotta siinä meni ennen kuin rohkaistuin, sekä jaksoin muulta häsäämiseltä, sinne mennä.
En katunut hetkeäkään.
Mulla oli hauskaa.
Mulla oli turvallinen olo.
Kuin olisin ollut kotona.
Voi sitä rönsyilyä keskusteluissa.
Ihanaa!
Luovat ihmist yhdessä... mitä voi olettaa.
Oivalsin siellä pari tärkeää asiaa, jotka todellakin sisäistin tällä kertaa.
Jaksoin ne sisäistää, enkä vain viitannut kintaalla tyyliin "katsotaan, sitten joskus..."
Ensinnäkin; elämä on liian lyhyt odotteluun ja miettimiseen että teen sen ja sitten sitten kun!
EI!
Teen sen ja sen heti kun mahdollista.
Teen töitä asian eteen.
Aloitan heti.
Pienin, pienin askelin.
En lopeta unelmoimista asioista, vaikka etenisinkin hitaasti.
Ryhmän vetäjä rohkaisi minua pitämään valokuvanäyttelyn, josta olen haaveillut jo kauan.
Olisi ihminenkin tiedossa, joka niitä on itse pitänyt ja osaisi auttaa.
Yksin siihen kaikkeen en kertakaikkiaan kykene.
En fyysisesti enkä psyykkisesti.
Ja olisi tietenkin mahtavaa keskustella, jakaa asioita sellaisen kanssa joka ymmärtää elämäntyyliäni; valokuvausta, sanoja sekä kuvia yleensäkkin.

Valokuvaamisesta puheenollen.
Löysin netin syövereistä erään Tunisialaisen mallin.
Hänen nimensä on Kenza Fourati.
Miksikö Tunisialainen?
Kerron joskus, mikäli on kerrottavaa.
No johtunee osittain siitä, että olen miettinyt niin paljon teemoja Desert rose ja Snow in Sahara.
Osuutensa asiaan on myös dark progressive trancella.
Löysin eräästä kuvasta hyvin lähelle sitä, mitä kaipaankin.
Ja sillä hetkellä juurikin soi dark progressive trance, kun kuvan näin.
Tuli alkoi kyteä sisuksissani.
Sielu alkoi tanssimaan.
Kunnes samalla sekunnilla tajusin, että en ole ammattilainen.
Olen rahaton harrastelija, jolla ei ole kunnon kalustoa eikä varaa maksaa palkkaa yhdellekkään mallille.
Tuli myös puhetta erään ystäväni kanssa, että tehtäisiin hänen kanssaan valokuvaussessiot jokin kerta.
Olen aina pitänyt hänen kuvistaan sekä tyylistään.
Jospa hän suostuisi harrastelijan malliksi, ilman palkkaa.

Tänään sain erään runon kuvaani, jonka jaoin Facebookin Tampere - ryhmässä.
Se oli hyvin kaunis runo.
Tai no, en tiedä oliko se runo.
Ajatelma?
Hah.
Kirjoittamisesta kiinnostuneena mulla on yllättävän moni tyylilaji hukassa.
Luin sanat moneen kertaan.
Olin todella otettu siitä, että joku kirjoittaa jotain noin upeaa kuvani alle.
En pystynyt päästämään irti.
Ne koskettivat syvälle.
Siitä välittyi se, mitä elämä on.
Tuli omat tunteet flashbackina melko rajustikkin.
Lisään ajatelman/runon blogini loppukaneetiksi.
Kirjoittaja on Pekka Tainio.


Sitä ennen kirjoitan tähän eräät lauseet, joiden kuuleminen ennen sattui.
Tuntui ettei pystynyt hengittämään, koska ne eivät koskeneet minua.
Kun luin sekä kuulin nuo sanat tiistaina Kynä - Akatemiaryhmässä, tunsin toisella tapaa.
Tunsin toivoa.

"Elämä on tilaisuus, hyödy siitä.
Elämä on kauneus, nauti siitä.
Elämä on autuus, maista sitä.
Elämä on uni, todellista se.
Elämä on haaste, kohtaa se.
Elämä on velvollisuus, täytä se.
Elämä on peli, pelaa sitä.
Elämä on lupaus, täytä se.
Elämä on suru, voita se.
Elämä on laulu, laula se.
Elämä on ponnistus, hyväksy se.
Elämä on tragedia, kohtaa se.
Elämä on seikkailu, uskaltaudu siihen.
Elämä on onni, luo se.
Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.
Elämä on elämää, taistele sen puolesta."

- Äiti Teresa

"Elämä on runo, kirjoita se.
"Elämä on proosaa, kirjoita siitä"

-O.H

- Monien ruusuisten tulevaisuusunelmien penkki.
- Monien suolaisenkarvaiden muistojen ja yksinäisten ajatusten penkki.

- Penkki ihmisen istua -

 

"...Se jokin saapuu aikanaan"

Deep dark progressive trance/phsycedelic, Mexican rap.
Ranskalaista hip hoppia sekä rappia.
Arabialaisia soundeja niin trancessa, housessa kuin popissakin. 
Olen ollut musiikkiaddikti jo jonkin aikaa.
Se on niiden uupuneiden sekä hiljaisten vuosien jälkeen hyvin outo kokemus.
Myöskin hyvin vapauttava sellainen.
Kaikki tuntuu paremmalta musiikin kanssa.
Siitä saa voimaa sekä inspiraatiota.
Olen myös lukenut vähän kirjaa.
Edes sivu tai pari päivässä.
On ollut ihana huomata että mä psytyn tähän!
Pystyn siihen ilman keskittymisvaikeuksia sekä nukahtamista.

Vaikka olen nukkunut monena yönä vain 2 - 3 tuntia ja senkin hyvin huonosti uniapnean vuoksi, jotenkin olotila on melko hyvä.
Olen jaksanut tehdä asioita, mitä ennen ole jaksanut.
Eivät ne suuria ole, mutta askel eteenpäin.
Ihmettelen asiaa, koska sain selville että kalpron tulehdusarvoni olivat 2000 jotain.
Siis.. 2000!
Kyllä tuolla sisuskaluissa jotain tapahtuu.
Kun vain tietäisi että mitä!
No kaitpa sekin selviää kohta, lähetteen jälkeen.

Eilen hain CPAP - laitteen TAYSISTA, lieventämään uniapnean oireita.
Saapas nähdä miten me tullaan juttuun.

Se valvominen.
Se on osittain omaa syytäni, koska täytyy sitä hemmetin WhatsAppia räplätä aamuyöhön saakka!
Ehkä olen vähän ihastunut.
Ainakin tykästynyt.
Ehkä sekin on jollain tapaa antanut voimia.
Varsinkin kun voi keskustella taiteen eri muodoista, luonnosta, elämästä... aivan uskomatonta!
Joka päivä jotain uutta.
Tai no aiheet ovat samat usein, mutta aina niiden sisällössä on jotakin uutta.
"I discover always something new, when i talk with u", Olen kuullut nuo sanat monta kertaa.
Ne lämmittävät, inspiroivat.
Antavat motivaatiota.
Tunnen itse samoin.
En ole koskaan tavannut niin universaalia, mielenkiintoista persoonaa.
On niin ihana kertoa, minkälaisen vision tietty musiikki silmieni eteen tuo.
Mutta ehkä ihanempaa on se, kun näkee että joku todella kuuntelee sekä ymmärtää.
Innostuu itsekkin.
On tunne että tahtoisi jakaa HETI kaikki ne visiot, mitä mieleeni sillä hetkellä tulee.
HETI!
Ei hetken päästä.
Silloin kun se vielä elää sielussani, sydämessäni.
Silloin kun se hetki on siinä, nyt. Elävänä.
Olemme puhuneet myös mun valokuvausprojektihaaveestani, mikä mulla on ollut jo vuosia.
Ihana jakaa sekin visio, unelma sekä tunne sellaisen kanssa joka ymmärtää, pääsee sisään juttuun.
Ja joka tukee, uskoo muhun.
Näytin hänelle joitain töitäni, mitä pajalla tein.
Oli se melkoinen kynnys niin tehdä, mutta halusin jakaa itsestäni jotain.
Oli mahtavaa kuulla juuri ne sanat, mitkä ovat olleet mulla ajatuksina päässäni aina, sanomattomina sekä jakamattomina.
"Töittesi kautta opin tuntemaan sieluasi sekä sydäntäsi enemmän".
Juuri niin!
Ehkä se kaikki kannustus, uskominen mun tekemisiini sai mut ikävöimään enemmän sitä kun sain toteuttaa itseäni graafisen suunnittelun parissa.
Olin paljon varmempi siitä että haluan mennä pajalle takaisin!
Olkoot sitten vain olematon rahavirta, mutta tahdon oppia jotain uutta.
Tahdon kehittyä.
Ei se varmasti helppoa tule olemaan jos nukkumiset ovat mitä ovat (ilman WhatsAppiakin) mutta tahdon yrittää.
Mietin myös Mediapolisia, mutta... en tiedä. 
Se on liian iso askel nyt.
Ei sitä tarvitse ajatella.

"On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan"
Neljä Ruusua - Sun täytyy mennä.
Kun kuulin nuo sanat pitkästä aikaa, vakuutuin niistä.
Niissä oli juurikin se mitä kaipasin.
Toivoa tulevasta.
Ihoa kutitteli.
Huokaisin syvään.
Hymyilytti.

Eilen puistossa ollessani kuuntelin dark progea.
Juuri uplifting soundejen kohdalla lokki lähti lentoo vedestä.
Lensi suoraan kohti mua, mutta kaartoi taivaalle viime hetkellä.
Se oli hyvin rikastuttava kokemus.
Tunsin että olin elossa.
Jonkin ajan päästä synkimpien soundejen kohdalla puusta tippuivat hiljalleen keltaiset lehdet veteen.
Se oli maagista.
Hengitys pysähtyi.
Melkein purskahdin itkuun siitä euforisesta tunteesta.
Voi kunpa olisi joskus tilaisuus tehdä musiikkivideo.
Edes yksi.
Jaoin tietenkin tuon kaiken hänen kanssaan, ja tiesin, mä tiesin että mua ymmärrettäisiin.
Tiesin että siitä pystyi puhumaan vaikka kuinka paljon.
Se myös johti luonnollisesti muihin luoviin asioihin.
Elämän nälkään.
Oloni on kevyempi mitä vuosiin.
Tämä kaikki on ollut hyvin terapeuttista.
Voisin sanoa nyt, että pidän elämästäni tällä hetkellä ainakin vähän.

Kesä jäänyt taakse ja syksy saapunut.
Ihanaa!
Se on myös osasyy tämän hetkiseen tilaani.
Eilen katselin kotikadullani, kuinka kauniilta syksyn ensimmäiset vaahterat näyttävätkään!
Jäin siihen paikoilleni kokemaan sen hetken.
Hymyilin.
Sisälläni kupli ilo sekä elämä.

Ay dele man! My crazy heart!

Azizam, eshghe man.

Doset daram.

Donya man.

I miss u.

Missä olet nyt?

Muistatko enää?

Olin se tarkertuva ihminen, joka rakasti intensiivisesti.

Syvästi.

Inthoimoisesti.

Ehkä liikaakin.

Pelkäsin menettäväni sinut, ja toimin sen mukaan.

Ripustauduin.

Testasin sinua.

Halusin tietää tunnetko samoin kuin minä, vaikka sanoistasi sekä teoistasi minun olisi pitänyt se huomata.

Kyseenalaistin melkein kaikki sanasi.

Se oli väärin.

Kadun sitä.

Kaduin jo silloin, mutta jokin käski jatkamaan.

Ehkä mustasukkaisuus.

Ehkä intohimo.

Tunteeni, sydämeni.

Ah.. dele man!

Vaikka olisin nähnyt sinut monen monta kertaa, silti vatsassani oli jokaisella kerralla perhosia kun näimme uudestaan.

Joka kerta jännitin näkemistämme.

Ovikellon ääni sai sydämeni laukkaamaan.

Minulla oli kova työ saada itseni pysymään ”coolina”.

Itsehillintä oli vaikeaa, että en paljastaisi liikaa, liian nopeasti.

Mutta kun pidin sinua sylissäni silloin kun voit huonosti, ikävöit lähimmäisiäsi, suojamuurini petti.

Itkin kanssasi.

Pidin kiinni kovempaa, työntäen sinua samalla poispäin.

”Tuntuu kuin olisin sinulle taakka, rasite”, sanoit joskus.

Tiedän että olin käyttäytynt niin.

Pelkoni olivat ohjanneet minut siihen.

Miksi ajattelin kuolemaa vessassa lukkojen takana, kun olit kanssani?

Miksi tärisin, olin hysteerinen?

Voi kunpa niin ei olisi tarvinnut olla.

Kunpa olisin osannut, tiennyt miten olla tasapainoinen sekä tasapainoisessa parisuhteessa.

Joskus kuulen haaveissani sanovasi irti päästämisen olleen virhe.

Virhe, vaikka provosoin sinua siihen kyseenalaistamisillani.

Kunpa saisin kaiken takaisin, että voisin korjata monta virhettäni.

Olen pyytänyt anteeksi mielessäni sinulta satoja kertoja, ehkä miljoonia.

Se ei auta.

Silti sisälläni on möykky.

Ehkä se möykky on olemassa senkin vuoksi, kun en antanut sinun enää tuntea minua suhteemme loppumisen jälkeen.

Sanoin että kaikki on nyt historiaa.

Ei enää meitä edes kavereina, mitä halusit.

En pystynyt jatkamaan niin.

Sattui liikaa.

En voinut muuta kuin toivoa, että ymmärrät.

Kerran kävelit minua vastaan kaupungissa.

Se tuntui niin epätodelliselta, niin kuin menetyksesikin.

Kirjoitit viestin sen jälkeen.

En muista tarkalleen enää mitä siinä luki.

Se sai minut toivomaan, uskomaan uuteen alkuun.

Mutta ei se ollutkaan niin.

Halusit vain kertoa miltä näkeminen tuntui, mutta on kuitenkin parempi jatkaa kavereina.

En ymmärtänyt antaa siihen tilaisuutta.

En halunnut.

Miten olisinkaan voinut, kun tuntui että maailmani romahti?

Vatsassa tuntui taas, mutta se tunne oli ihan päinvastainen mitä jokin aika sitten.

En muista koska olisin itkenyt niin paljon, niin usein sekä pitkään.

Myöhemmin seurustelin sekä menin naimisiin väärin perustein.

Halusin unohtaa entisen elämäni.

Halusin näyttää sinulle ja itselleni että minä elän!

Elän ilman sinua!

Onnistuin siinä jonkin aikaa.

Sitten ajatukseni taas alkoivat harhailemaan.

Tuli muistoja.

Tuli se tunne, ikäväkin.

Huomasin että en uskalla nähdä kuviasi, vaikka tahtoisin.

Kunnes kuuden vuoden jälkeen päätin, että katson.

Haluan tietää tunnenko mitään.

Tunsin paljon.

Mietin kauan kommentoinko mitään eräällä taholla.

Loppujenlopuksi niin tein.

En odota vastausta, koska minähän sinut torjuin silloin.

Minä käskin sinun pysyä poissa elämästäni.

En odota vastausta, koska sinulla on ollut elämää minun jälkeeni ja on varmasti nytkin.

En odota vastausta, koska ymmärrän että olen exäsi, ja tunteet katoavat ajan mittaan.

Silti toivon.

Toivon, vaikka en tiedä mitä sanoisin, jos kohdattaisiin.

Joskus haluaisin sen tapahtuvan, että saisin solmuja auki.

Tietäisin, että on aika siirtyä eteenpäin, jos tunteemme eivät enää kohtaa.

Jos tunteeni eivät enää olisikaan samanlaiset, ja kuvittelen kaiken.

Jos aika on kullannut muistot.

Muistot, jotka ovat silti kauniita.

Riipaisevan kauniita.

Ruman kauniita.

Tärkeitä.

”Sanot niin kauniisti azizam.”, sanoit.

Pidit lujasti kiinni.

                                          Niin paljon muistoja. Peyda kon mara - Find me.

Hyvät ja huonot uutiset.

Eilen olin kaupungissa sen ainoan kaverini kanssa, joka täällä Tampereella asuu.
Näemme noin pari kertaa vuodessa, valitettavasti.
Eilen kun taas puhuimme kaikkea taivaan ja maan välitä, tuli ilmi että kummatkin kaipaavat samoja asioita.
Yksi niistä on se, että olisi ystävä joka tietää kuulumiset ym reaaliajassa, henk.kohtaisesti.
Facebook etenkin vituttaa, kumpaakin.
Jengi tietää mitä olet tehnyt kuukausi sitten, koska päivitykset.
Äh.
Itse sanoinkin, etten ole sinne jaksanut mitään pahemmin enää kirjoitella.
Kuvat kertokoot kaiken.
No ok, tietenkin kirjoitan tätä blogia, jonka myös facebookin blogisivustolleni nakkaan.
Ei pidä ajantasalla oikein, ei.
Miettinyt mitä tämänkin kanssa tekisi.
No, eiköhän sitä jonkinlaisen ratkaisun saa tehtyä kun aika on siihen kypsä.
Ja mä olen kypsä(nä).
Vaikka kyllähän viimeinen blogikirjoitukseni poiki kommentteja sekä jotain keskusteluakin.
Oli huojentavaa sekä samalla kamalaa huomata, etten ole ainoa yksinäsyydestä kärsivä.
Tietenkin olen aina sen tiennyt etten ole ainut mutta se, että joku siitä puhuu, saa mut sen huomaamaan.
On sitä vertaistukea jossakin, eikä vain hiljaisuutta ympärillä.

Musiikkia olen kuunnellut melkolailla nyt viimeisinä päivinä.
Jännää.
Todella jännää.
Olin hieman jo vieraantunut siitä, koska uupuneena ei vain ääniä siedä.
Niistä hermostuu ja ahdistuu.
Nyt en ole ollutkaan niin mahdottoman uupunut, kun ei ole tarvinnut hypätä asioilla joka viikko.
Ja lääkärissäkin hyppäämisestä ollut yli kuukausi lomaa.
Ihanaa!

Eilinen tosiaan taisi vaikuttaa melkolailla, positiivisesti.
Olin jotenkin pirteämpi.
Hymyilytti.
Tuntui että olin elossa.
Askel oli kevyempi. (paitsi kotona huomasi kuinka väsynyt olikin. Huh sitä särkyä ja pakotusta)
Joku melko söpö poikakin hymyili mulle eilen.
Sitä ei ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan.
Ei sinänsä ole tärkeää, mutta mietin vain aikoja ennen, kun olin elossa sekä eloisa.
Oi oi... melko mielenkiintoisia aikoja eletty.
Tänään taas tosin huomasi, ettei kuitenkaan kunnossa ole.
Ei tapahtunut ihmeparantumista.
Todella väsynyt oli kaikella tapaa.
Mutta silti ihan hyvä fiilis.

Hyvä fiilis, vaikka sairauspäivärahapäätökseni hylättiin.
Syy se, että ei ollut lääkäriltä selvitystä miten monet sairauteni vaikuttavat työkykyyni.
Ajatelin tehdä valituksen, mutta se jäi.
En jaksanut muulta hommalta, enkä olisi edes ehtinytkään.
Äitini kävi täällä, mikä tosin oli mukavaa.
Ehdittiin käydä niiden päivien aikana katselemassa Rauhanniemen maisemiakin illalla.
Ihana auringonlasku!
Ihana rauha.

Sairauspäivärahapäätökseen palatakseni.
On siinä jonkinlainen ristiriita terapiapäätöksen kanssa.
Psykoterapian jatkosta tuli hylätty päätös, koska olen asiakirjojen mukaan liian väsynyt, monta fyysistä sairautta jotka pitäisi hoitaa.
Työ -sekä opiskelusuunnitelmani eivät ole näin ollen realisitsia, eikä siksi kuntouttavaan psykoterapiaan saa jatkoa.
Se ei todellakaan mua haittaa, koska se oli mitä oli eikä uupumuksestani ymmärretty mitään.
Ei katsottu mua kokonaisuutena ym.
Ja se karmiva 45 minuutin tuijottelu hiljaisuudessa.
EEIIII!
Mutta nyt sitten olen kuitenkin heidän mielestään työkykyinen, eikä ole yhtään epärealista mikään.
Hah!
Pitäisi jaksaa ja ehtiä valitus tehdä, jossa ottaa esille tuon ristiriita.

Olenkin nyt tässä sitten miettinyt kahdesta pahasta vaihtoehdosta valita sen vähemmän pahan, ja laitoin sosiaalityöntekijälle sähköpostia kuntouttavaa työtoimintaa koskien.
En jaksa enää tuota epävarmuutta "tuloista".
Koska tulee ja mitä, tuleeko ollenkaan.
Kuntouttavassa kuitenkin tietää mitä tulee ja koska.
Plus bonuksena työmatkakortti.
Se kelpaa kyllä.
Mieluiten menisin tuohon samaan paikkaan missä ennenkin olin.
Siellä oli kuitenkin hyvä henki, mukavaa hommaa sekä ihanan lähellä.
Pieni paikka, mistä myös tykkäsin.'
En pidä niistä isoista laitoksista.
Hyh.
Jotenkin ahdistavia.
Tosin sitten saa sanoa hyvästit eläkehaaveille.. huoh.
On tämä niin vaikeaa.
Mietin sitäkin, että tuleeko elämäni aina olemaan sitä että täytyy valita kahdesta pahasta se vähemmän paha vaihtoehto.
Aika surullista sekä ahdistavaa.
Pelottaa ihan helvetisti.
Toivon että tällä kertaa mun ei tarvitisis lopettaa helvetillisen uupumukseni vuoksi.
Viime kerralla tosin asiaan taisi vaikuttaa sekin, kun ravasin siellä terapiassa pajan lisäksi.
Se oli liikaa.
Juurihan mun piti laskea pajapäiviä kolmesta kahteen huonon jaksamiseni vuoksi.
Oi voi... olisipa ajatellut pidemmälle, mutta kait sitä tahtoi yrittää kaikin keinoin voida paremmin.
Ei tahtonut luovuttaa.
Hakkasi vain päätä seinään kerta toisensa jälkeen.
Mutta jollain tapaa mulla on silti hyvät fiilikset tuosta suunnitelmastani.
En tiedä miksi.
Ehkä siksi, kun haluan nyt nähdä ja kokeilla miten siellä menee uusintakierroksen aikana.
Ja se, kun tietää että talous tulee pysymään vakaana sekä saa jotain sosiaalista kontaktia jossain.
Vaikka sitten ihan coolejen ohjaajien suunnalta, jos ei muuten, hallitusti.
Ei joka päivä kuitenkaan ihmisten naamoja, josta myös väsyy.
Tai se kanssakäyminenhän mua väsyttää, jos se on jokapäiväistä, ei ne naamat.
On myös jotakin, jota odottaa.
Niin ja äiti tulee taas tänne lomallaan, jolloin menen myös Seinäjolle hänen luokseen muutamaksi päiväksi.
Sitä odotan kovasti, vaikka pelko väsymyksestä kolkuttaakin takaraivossa.
Voi mikä paradoksi, jälleen!
No tämä eukko ei muuta olekkaan kuin paradoksia täynnä.
Joku sanoisi ettei ainakaan elämä ole tylsää.
No, tiettyyn rajaan asti varmasti mielenkiintoistakin.