Pohdiskelua sekä onnistumista.

Mistä tunnet sä ystävän?
Onko oikea sulle hän?

Jokin vanha viisu jostain menneisyydestä, mitä on tullut mietittyä vuosia, melkein päivittäin.
Olen myös samalla ajatellut itseäni.
Ehkä olen luottanut liikaa ihmisiin ja siksi pettynyt useasti ja pahasti.
Ehkä vaadin liikaa itseltäni sekä muilta ja siksi ystävyyssuhteet eivät ole toimineet.
Tämä epävakaus sekä intorverttius on luultavasti ollut myös syy siihen, miksi mikään ei kestä.
No, ainakin parisuhteiden kanssa ovat olleet iso ongelma.
Sinänsä sama se, koska juurikaan nyt ei kyseinen asia kiinnosta.
Kaipaan vain sitä ystävää, joka jonka kanssa kuljemme läpi elämän.
Jonka kanssa selviämme kaikesta.
Jolle en ole minkään korvike.
Jonka kanssa ollaan vain kun ei haluta tai osata olla yksin, ja kun muuta elämään ilmaantuu, on helppo vain dumpata menemään mitä ärsyttävimmillä ja läpinäkyvämmillä selityksillä.

Toisaalta olen hyvilläni siitä, että mulla on ollut nyt rohkeutta nähdä, mikä ei toimi.
On ollut rohkeutta antaa asian olla, dumpata itsekkin.
Ja kuten viimeisessä blogissani sanoin, tiedän etteivät he yksin jää.
Ei vaikuta heidän elämäänsä mitenkään, koska heillä on tukiverkostonsa ja ne ns oikeat kaverinsa.
Mun ei tarvitse olla huolissani heistä.
Ja aina toimii tämä sosiaalinen media taikka sähköposti,  jossa ottaa yhteyksiä, jos siltä tuntuu.

Piilotin taas kätevästi syntymäpäiväni, koska ajatus onnitteluista ahdisti.
Ei ole ollut onnen asia ikääntyä.
Sinänsä luonnollinen asia, mutta ei musta tunnu siltä näin uupuneenaa.
Tässä iässä pitäisi kuulemma olla elämänsä kunnossa, parasta työikää ja blablaaa.
No ei ole näkynyt kumpaakaan.
Viime viikonloppuna oli hyvä tekemisen putki ja olen vieläkin todella uupunut.
Pääsin perjantaina vähän jäälle kävelylle, lauantaina jopa sain tiskit tiskattua (en muista koska niitä oon tiskannut. Monta kuukautta sitten) ja sunnuntaina kävin kahvilassa.
Nyt joka päivä meinannut nukahtaa sohvalle, silmiin sattuu, etova olo ym.
Ei riitä edes 8-9 tunnin unet, jotka nukun kuitenkin suht.hyvin.
Rangaistus jaksamisesta tuli siis, niin kuin vähän ounastelinkin.
Enpä taida ihan juuri nyt olla aloittamassa mitään pajatoimintaa.
Tuo terapia sekä satunnaiset muut ravaamiset riittävät mainiosti.
Enkä saisi siitä itseäni sättiä, en syyllistää enkä rangaista, vaikka kuinka se ääni siellä huutelisi että olen laiska ja saamaton.
Usein olen hyvä kumoamaan hyvät lauseet pahoilla lauseilla.
Vaikka jossain olisin onnistunut ihan hyvin, olisi voinut onnistua paremminkin.

Mutta!
Karkkia, sipisä ym en ostanut tämän viikon kauppareissulla, enkä ole nyt syönytkään niin paljon niitä, mitä ennen.
Jipppiii!!!
Siitä olen itseäni kyllä kiitellyt ja tuntunut vähän paremmaltakin, kun onnistuin.
Varmasti kuulostaa monille ihan simppeliltä, itsestäänselvyydeltä ettei herkkuja ostella joka kauppareissulla tai lähes joka päivä.
Ihmiselle, joka on tunnesyömäri sekä yrittää täyttää tyhjyyttää nimenomanaan mässyllä hake'en samalla siitä turvaa, se ei ole itsestäänselvyys.
Se on aikamoista kamppailua itsensä kanssa.
Ei edes järki auta sanomaan, että säästäisi todella paljon rahaa (mikä on esim työttömälle aina plussaa), sekä terveyttään jos jättäisi mässyn kauppaan.
Oon ajatellut toki niin, että viikonloppuna olisi karkkipäivä.
En kokonan niistä luovu, ainakaan vielä.
Rimaa pidetään vähän matalemmalla nyt.
Jos myöhemmin tuntuu että luopuminen ok, mikä ettei. 
Haluan myös nähdä, mihin kaikkeen se vaikuttaa positiivisesti, kun jätän hurjan paljon vähemmälle mässäilyn.
Saattaisiko vaikuttaa väsymykseen, yleiseen jaksamiseen ym.
Tokihan se ei mikään ihmeparantaja ole (tuskin tulehdustakaan pois vie), mutta luulisin sen jotenkin vaikuttavan positiivisesti elämääni.
No, jos ei muuten, ainakin jää enemmän käyttörahaa.

Kyllä! Senkin uhalla, että olisi yksin loppuelämänsä. Pätee kaverisuhteisiinkin.

Hah!

Voi tuota tammikuun ihanaa pakkaspäivää Ahvenisjärvellä.

Syksyinen metsä luontopolulla. Rakastan!

Yksin erottuu joukosta.

Sillisalaattia, eli aihetta monelaista.

Kamera on ollut taas yli kuukauden akku tyhjänä jossain nurkassa.
Miksi?
Siksi, koska ei ole ollut taaskaan aikaa eikä jaksamista voimaannuttaa ja hoitaa itseään.
Kehittää itseään sekä aivotyöskennellä, ideoida sekä luoda.
Se ahdistaa, niin kuin varmasti blogejani seuranneet sen varmasti jo tietävätkin.
Olen ollut jo kuukausia viiletlyfiiliskissä.
Marsut ovat olleet se asia, mikä pitänyt mut poissa puukon luota, ja kaiken muunkin terävän esineen.
Ja no, en ole aina jaksanut edes nousta sohvalta tekemään asian eteen mitään.
Olen vain ahdistunut siellä suureksi palloksi, samalla kun möykky sisälläni kasvaa.
Viimeksi kun viiltelin, siihen kävi myös korvikset.
Olin liian laiska hakemaan puukkoa.
Sillä tehdään, mikä ensimmäisenä käteen tulee.

Marsut.
Niin.
Ne tosiaan ovat estäneet aikeet melko suurelta osin.
Kukas heistä sitten huolehtii, jos olen poissa?
Ja kun en tahtoisi niistä muutenkaan luopua.
En koskaan.
Ovat niin rakkaita.
Toisinaan se myös ahdistaa.
Ahdistaa siksi, että en voi häipyä tästä maailmasta, vaikka haluaisin.
Vaikka houkutus olisi kuinka suuri.
Oon myös ajatellut joskus etisväni heille uuden kodin juuri tuon valtavan ahdistukseni vuoksi, mitä tämä jumalaton uupumus tekee fyysisien sekä psyykkisien sairauksien vuoksi.
Mutta sitten... ei ei ei!
Rakkaus voitti.

Rakkaudesta puheen ollen... Eroaikeet ovat taas esillä, omalta puoleltani.
Kummatkin olemme senssipalstoilla roikkumassa, joista en itse edes etsi mitään.
En halua mitään.
Olen vain.
Katselen vain kuvat, niinko sarjakuvista aikoinaan, taikka kuvakirjoista.
Ja edelleenkin useimmiten, kun ei vain jaksa lukea hirveästi.
Kirjoittaa kyllä jaksaa, se on jännä juttu.
Jotenkin ristiriitainenkin.
 
En tiedä.
Ei mistään vain tule nyt mitään.
Ei varsinkaan, kun emme ole kiinnostuneet samoista asioista, emme keskustele (joka on mulle todella tärkeää ihmissuhteessa) enkä osaa ajatella häntä kuin kaverina.
Pelottaa tietenkin se, että miten sitten pärjään kotitöiden ym kanssa, kun kukaan ei ole auttamassa.
Nytkin on niin vaikeaa, kun ei kykene edelleenkään hoitamaan kuin yhden tai kaksi asiaa päivässä, koska se helvetin uupumus!
Mutta en mä pysty elämään saman katonkaan alla kenenkään kanssa vain noiden asioiden vuoksi.
Liian kuluttavaa.
No, menihän tässä nyt jo neljä kuukautta asumuseron jälkeen saman katon alla.
Mieli muuttuu niin nopeatempoisesti olojen kanssa.
Olen myös ajatellut että osaanko edes rakastaa.
Tiedänkö mitä se on?
Siis tarkoitan ihmistä, enkä vain luontoa, valokuvausta ja eläimiä.
Ehkä en.
Olen tehnyt niin paljon asioita hetken hurmassa, ihastuksissani.
Luullut sitä kait rakkaudeksi.
Jollain tapaa tunnevammainen tai köyhä, en tiedä.
Mutta, mielestäni on hyvä että tunnistan tämän asian, olen oppinut, hoksannut.
Vihdoinkin! 
Jospa en sitten toistelisi enää virheitäni.
Erakkous rules!
Ei ihmissuhteita, ei ongelmia
Siksipä poistin myös facebookista taas lisää jengiä.
Ei vain toimi, ei.
On niin suuri kontrasti siihen, mitä pari vuotta sitten että pakko avata silmät ja olla rehellinen.
Ja enkä todellakaan usko, että kukaan suruun hukkuu tai itsaria vääntää mun vuokseni.
Virtuaalikaveruus, tai jos sitäkään.
Äääääh.
Kaikilla on omat elämänsä sekä tukiverkostonsa, ystävänsä.
Ennen pelkäsin, että joku jää ihan yksin ilman mua mutta nyt oon tajunnut, ettei se niin ole.
Ja hyvähän asia tuo on. 
Myös olen huomannut sen, etten oikein pysty olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun itse junnaan tässä paikallani, kun muilla on elämää, edes vähäistä.
Hoen samaa mantraa, valitan jne.
Kuka sellaista edes jaksaa ikuisuutta kuunnella?
Ei kukaan, rehellisesti ajateltuna.
Joten, säästän myös heitä.
Voi olla että se, kun on hyväksikäytetty ns kaverisuhteissa, myös vaikuttaa asiaan.
Tahdon jotenkin kaikki pois ympäriltäni, olla yksin ettei sattuisi taas.
Ilman luottamusta nyt ei muutenkaan minkäänlaista ihmissuhdetta synny.
Ei ainakaan hyvää sellaista.
Ja sitten kuitenkin jossain pisteessä tunnen olevani yksinäinen.
En voi jakaa asioita, intohimon sekä mielenkiinnon kohteita yms.
Voi ristiriitauksien meri!

Valituskirjeeseeni tuli vastaus vihdoinkin.
Tosin pienine epäkohtineen ja valkoisine valheineen taikka muistikatkoineen.
Juuripa tuon vuoksi vastauksen pitäisi tulla nopeasti, eikä kolmen kuukauden viiveellä.
Ei välttämättä muista, miten asiat ovat menneet, vaikka ne paperilla lukisikin.
Muutenkin tuntui, että vastaus oli väsätty kiireessä.
Sen jälkeen, kun potilasasiamies oli pari kertaa heitä hätyytellyt.
Eihän siinä mihinkään pysty paneutumaan, miettimään ja syventymään.
No, laitoin siis taas potilasasiamiehelleni mailia, koska halusin tietää voiko asiasta valittaa tai huomauttaa.
Onko se turhaa, varsinkin kun mulla ei ole siellä enää hoitosuhdetta.
Jään odottelemaan vastausta, joka tulee aina todella ripeästi.

Marsuni <3 Kyllä liikutuksen kyyneleet tulevat usein silmiini, kun heitä sylissäni pidän. Heille on hyvä puhua. Joskus Melissa kuivaa kyyneleeni nuolemalla kasvojani. Ainakin näin haluan ajatella, vaikka kyseessä on suolan mausta pitäminen.

Kyllä. Se on vain niin turhauttavaa esim. hoitotahojen kanssa, kun ei sitä ymmärrystä täysin tule. Käännetään ja väännetään asiat päässään omanlaisksi. Sellaisiksi, mitkä sopivat omaan elämäntyyliin sekä ajatuksiin. Myös ns kavereissa saman huomannut joskus. Sanovat ymmärtävänsä, mutta puhumme silti ihan eri kieltä. Miksi pitää valehdella? Kuitenkin totuus tulee ilmi ennenmmin tai myöhemmin. Ehkä jotkut sitten tahtovat tehdä vaikutuksen.

Syvemmin ja syvemmin. Vahvempana ja vahvempana. Ei se irrota otettaan, ennen kuin saan esim oikeanlaista hoitoa, ymmärrystä, aikaa ja jaksamista muullekkin kuin siellä täällä ravaamiselle sekä kotitöille. Kun mulla on taas elämä, voin sanoa synkkyydelle morjens! Noaina mä olen vähän synkkäsieluinen mutta se, etten elä siinä päivästä toiseen, on helpotus.

 

Trollollolli

Trollinimike on ollut käytössä jo jonkin aikaa ja oon huomannut, että  melkein kuka tahansa hieman tyhjäpäisempi sekä ilkeä ihminen ratsastaa trollinimikkeellä.
Ikäänkuin se olisi suoja, tekosyy, selitys käytökselleen/kirjoituksilleen.
Joskus olen hyvinkin skeptinen ja kriittinen tuon nimityksen suhteen.
Ei kait kaikkea käytöstä voi kuitata sanalla trolli?
Ei kait kaikki nettihömelöt ole trolleja?
Eikö enää uskalleta sanoa suoraan, että joku on vain ihan vitun dille, koska pahasta käytökestä sanominen on väärin?
Enemmän väärin, mitä se, että joku käyttäytyy väärin toisia kohtaan?
Tuota mä en ymmärrä enkä hyväksy.
Sanokoot superhumaaniset superoikeudenmukaiset tyypit mitä vain.
Päätäni ei käännetä tuossa(kaan) asiassa. 

Oon huomannut että kun ikää tulee ja aika kuluu, ajattelen heidän vain puhtaasti olevan aivan jotain muuta kuin trolleja.
En päästä heitä niin vähällä mielessäni tai sanoissani.
Ihmisen pitää ottaa enemmän vastuuta sanoistaan ja teoistaan.
Tuntuu että nykyään on aina jokin syy siihen, ettei sitä tarvitsisi tehdä.
AINA!
Ehkä olen sitten vanha kyyninen akka, vaiko tietoinen siitä, että vastuu on olemassa, ei se ole vain sana.
Mene ja tiedä.

Oon tässä ahdistunut vähän muidenkin asioiden vuoksi nettimaailmassa.
On niin paljon sanoja, joille pitää keksiä uusia sanoja vastineeksi.
Uusin on tämä Tolkun ihminen, jota näkee nyt joka paikassa hoettuna.
Nimenomaan, hoettuna.
Suvakki, trolli, tolkun ihminen.... blaablaa möömöö.
Mitä vielä?
No, itseäni en siihen tolkun kastiin useinkaan voi pistää, koska tolkkua mun tekemisissäni ei pahemmin ole.
Johtunee tästä epävakaudesta päässäni ja siitä, kun vihaan epäoikeudenmukaisuutta, joka tuntuu olevan nykyään niin oikein ja joka selitellään ja puolustellaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja uusilla sanoilla.
Ihan kuin se olisi sallittua, jota ei pidä tuomita, koska.... mieti nyt miltä siitä ihmisestä tuntuu, joka toimii epäoikeudenmukaisesti, jos sanot EI!
Sehän voi tulla surulliseksi ja saa elinikäisiä traumoja sanasta EI.
Vapaa kasvatus on rulettanut jo jonkin aikaa, ja sen huomaa ihmisten arvomaailmoissa.
Ei enää tiedetä SELKEÄSTI että mikä on väärin, ja mikä oikein .
Siihen eivät edes lakipykälät auta, vaikka pitäisi olla sitä järkeä päässä ilman niitäkin.

Muistan siis ajan ilman nettiä, jolloin oli jotenkin vapaampi, pystyi hengittämään.
Ei tiennyt millaisia iso osa ihmisistä on tuolla virtuaalisessa maailmassa, koska elävässä elämässä he tuntuivat olevan ihan jees, osa.
Osattiin keskustella, tehdä asioita, elää ja olla.
Eikä mitään nettisanstoa käytössä, ihanaa!
Ikävä sitä aikaa ihan valtavasti.
No, aika mennyt ei tule takaisin.
Valitettavasti, monenkin asian vuoksi.

Tämän olen jo oppinut, onneksi. Itseni vuoksi, ei muiden. Siksi esim blogini ovat joskus melko.. hmm... no, ei niin siloteltua valtavirtaa, eikä korrekteja. En silti mitään älytöntä haukkumistakaan taikka kiroilua jaksa lukea tai kirjoittaa. Ei niissä ole mitään pointtia.

Olo; elävä kuollut.

Kyllä. Tämän oon kokenut omalla kohdallani joskus, varsinkin "ystävien" kohdalla, joita en enää tunne, eivätkä he mua. Emme tiedä toistemme olemassaolosta mitään. Ihan kuin emme olisi koskaan tunteneetkaan. Hyvä niin.