Miksi?
Siksi, koska ei ole ollut taaskaan aikaa eikä jaksamista voimaannuttaa ja hoitaa itseään.
Kehittää itseään sekä aivotyöskennellä, ideoida sekä luoda.
Se ahdistaa, niin kuin varmasti blogejani seuranneet sen varmasti jo tietävätkin.
Olen ollut jo kuukausia viiletlyfiiliskissä.
Marsut ovat olleet se asia, mikä pitänyt mut poissa puukon luota, ja kaiken muunkin terävän esineen.
Ja no, en ole aina jaksanut edes nousta sohvalta tekemään asian eteen mitään.
Olen vain ahdistunut siellä suureksi palloksi, samalla kun möykky sisälläni kasvaa.
Viimeksi kun viiltelin, siihen kävi myös korvikset.
Olin liian laiska hakemaan puukkoa.
Sillä tehdään, mikä ensimmäisenä käteen tulee.
Marsut.
Niin.
Ne tosiaan ovat estäneet aikeet melko suurelta osin.
Kukas heistä sitten huolehtii, jos olen poissa?
Ja kun en tahtoisi niistä muutenkaan luopua.
En koskaan.
Ovat niin rakkaita.
Toisinaan se myös ahdistaa.
Ahdistaa siksi, että en voi häipyä tästä maailmasta, vaikka haluaisin.
Vaikka houkutus olisi kuinka suuri.
Oon myös ajatellut joskus etisväni heille uuden kodin juuri tuon valtavan ahdistukseni vuoksi, mitä tämä jumalaton uupumus tekee fyysisien sekä psyykkisien sairauksien vuoksi.
Mutta sitten... ei ei ei!
Rakkaus voitti.
Rakkaudesta puheen ollen... Eroaikeet ovat taas esillä, omalta puoleltani.
Kummatkin olemme senssipalstoilla roikkumassa, joista en itse edes etsi mitään.
En halua mitään.
Olen vain.
Katselen vain kuvat, niinko sarjakuvista aikoinaan, taikka kuvakirjoista.
Ja edelleenkin useimmiten, kun ei vain jaksa lukea hirveästi.
Kirjoittaa kyllä jaksaa, se on jännä juttu.
Jotenkin ristiriitainenkin.
En tiedä.
Ei mistään vain tule nyt mitään.
Ei varsinkaan, kun emme ole kiinnostuneet samoista asioista, emme keskustele (joka on mulle todella tärkeää ihmissuhteessa) enkä osaa ajatella häntä kuin kaverina.
Pelottaa tietenkin se, että miten sitten pärjään kotitöiden ym kanssa, kun kukaan ei ole auttamassa.
Nytkin on niin vaikeaa, kun ei kykene edelleenkään hoitamaan kuin yhden tai kaksi asiaa päivässä, koska se helvetin uupumus!
Mutta en mä pysty elämään saman katonkaan alla kenenkään kanssa vain noiden asioiden vuoksi.
Liian kuluttavaa.
No, menihän tässä nyt jo neljä kuukautta asumuseron jälkeen saman katon alla.
Mieli muuttuu niin nopeatempoisesti olojen kanssa.
Olen myös ajatellut että osaanko edes rakastaa.
Tiedänkö mitä se on?
Siis tarkoitan ihmistä, enkä vain luontoa, valokuvausta ja eläimiä.
Ehkä en.
Olen tehnyt niin paljon asioita hetken hurmassa, ihastuksissani.
Luullut sitä kait rakkaudeksi.
Jollain tapaa tunnevammainen tai köyhä, en tiedä.
Mutta, mielestäni on hyvä että tunnistan tämän asian, olen oppinut, hoksannut.
Vihdoinkin!
Jospa en sitten toistelisi enää virheitäni.
Erakkous rules!
Ei ihmissuhteita, ei ongelmia
Siksipä poistin myös facebookista taas lisää jengiä.
Ei vain toimi, ei.
On niin suuri kontrasti siihen, mitä pari vuotta sitten että pakko avata silmät ja olla rehellinen.
Ja enkä todellakaan usko, että kukaan suruun hukkuu tai itsaria vääntää mun vuokseni.
Virtuaalikaveruus, tai jos sitäkään.
Äääääh.
Kaikilla on omat elämänsä sekä tukiverkostonsa, ystävänsä.
Ennen pelkäsin, että joku jää ihan yksin ilman mua mutta nyt oon tajunnut, ettei se niin ole.
Ja hyvähän asia tuo on.
Myös olen huomannut sen, etten oikein pysty olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun itse junnaan tässä paikallani, kun muilla on elämää, edes vähäistä.
Hoen samaa mantraa, valitan jne.
Kuka sellaista edes jaksaa ikuisuutta kuunnella?
Ei kukaan, rehellisesti ajateltuna.
Joten, säästän myös heitä.
Voi olla että se, kun on hyväksikäytetty ns kaverisuhteissa, myös vaikuttaa asiaan.
Tahdon jotenkin kaikki pois ympäriltäni, olla yksin ettei sattuisi taas.
Ilman luottamusta nyt ei muutenkaan minkäänlaista ihmissuhdetta synny.
Ei ainakaan hyvää sellaista.
Ja sitten kuitenkin jossain pisteessä tunnen olevani yksinäinen.
En voi jakaa asioita, intohimon sekä mielenkiinnon kohteita yms.
Voi ristiriitauksien meri!
Valituskirjeeseeni tuli vastaus vihdoinkin.
Tosin pienine epäkohtineen ja valkoisine valheineen taikka muistikatkoineen.
Juuripa tuon vuoksi vastauksen pitäisi tulla nopeasti, eikä kolmen kuukauden viiveellä.
Ei välttämättä muista, miten asiat ovat menneet, vaikka ne paperilla lukisikin.
Muutenkin tuntui, että vastaus oli väsätty kiireessä.
Sen jälkeen, kun potilasasiamies oli pari kertaa heitä hätyytellyt.
Eihän siinä mihinkään pysty paneutumaan, miettimään ja syventymään.
No, laitoin siis taas potilasasiamiehelleni mailia, koska halusin tietää voiko asiasta valittaa tai huomauttaa.
Onko se turhaa, varsinkin kun mulla ei ole siellä enää hoitosuhdetta.
Jään odottelemaan vastausta, joka tulee aina todella ripeästi.
 |
| Marsuni <3 Kyllä liikutuksen kyyneleet tulevat usein silmiini, kun heitä sylissäni pidän. Heille on hyvä puhua. Joskus Melissa kuivaa kyyneleeni nuolemalla kasvojani. Ainakin näin haluan ajatella, vaikka kyseessä on suolan mausta pitäminen. |
 |
| Kyllä. Se on vain niin turhauttavaa esim. hoitotahojen kanssa, kun ei sitä ymmärrystä täysin tule. Käännetään ja väännetään asiat päässään omanlaisksi. Sellaisiksi, mitkä sopivat omaan elämäntyyliin sekä ajatuksiin. Myös ns kavereissa saman huomannut joskus. Sanovat ymmärtävänsä, mutta puhumme silti ihan eri kieltä. Miksi pitää valehdella? Kuitenkin totuus tulee ilmi ennenmmin tai myöhemmin. Ehkä jotkut sitten tahtovat tehdä vaikutuksen. |
 |
| Syvemmin ja syvemmin. Vahvempana ja vahvempana. Ei se irrota otettaan, ennen kuin saan esim oikeanlaista hoitoa, ymmärrystä, aikaa ja jaksamista muullekkin kuin siellä täällä ravaamiselle sekä kotitöille. Kun mulla on taas elämä, voin sanoa synkkyydelle morjens! Noaina mä olen vähän synkkäsieluinen mutta se, etten elä siinä päivästä toiseen, on helpotus. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti