Hylkiö tässä moi!

Ajattelin fiksata kuvia, mutta on niin paljon pään sisällä taas asioita, jotka on pakko purkaa "paperille".

Odotan kauhulla sitä pompotusta, mikä saikun takia tulee, että pääsisi sinne työkykyarvioon.
Omalle lääkärille hakemaan saikkua, jossa myös pitäisi pyytää lähete erikoislääkärille, joka ei saisi olla juuri se tietty paikka, mihin valituksen laitoin.
Pitäisi olla erossa sanasta kuntoutussuunitelma, koska silloin täytyisi olla valmis menemään päiväsairaalaan taikka vetämään nappia naamaan, jos tahtoo saikkua saada.
Ei, tilanteeni täytyy selvitä jo lähetteessä.
Jännittää, pelottaa sekä ahdistaa että osaako lääkäri kirjoittaa sinne tilannettani niin, että se ymmmärrettäisiin sekä lähete menisi oikeaan paikkaan.
Olen miettinyt että kyllä se taitaa olla parempi, jos omin päin asiat tekisi, eikä kukaan olisi siinä välissä sotkemassa ja pyörittelemässä paikasta toiseen.
Tarkoitan kuntouttavan ryhmän taikka työtoiminnan suhteen.
Sain nimittäin kuulla, että olisi tiettyihin intresseihin suunnattuja sosiaalisenkuntoutuksen ryhmiä, eikä vain niitä yleisiä, missä olen kerran ollut.
Pidin kyllä siitä, koska oli vain kerran viikossa sen 4 tuntia.
Rentoa meininkiä muutenkin ohjaajien sekä ryhmäläisten osalta.
Ja ah, niin ihanan lähellä!
Ei mitään kahden bussin rumbaa aamusta, tai muutenkaan.
Jaksoin jotain tehdäkkin sen päivän jälkeen.
Mutta seuraavaksi kyllä jokin tiettyyn aiheeseen painottuva ryhmä, koska en samoja yleisiä aiheita jaksa enää kuunnella.

Mulla on sellainen kutina, että lähden menemään kaikista facebookin mt - ryhmistä sekä eräästä toisesta, joka käsittelee uupumista.
En sen vuoksi, mistä viimeksi kirjoitin, vaan ei mulla ole siellä oikein mitään puhuttavaa.
Tai sitten kukaan ei kuule mua, ei heitä kiinnosta.
Ymmärrän, ettei esim vakavasti masentunut jaksa olla (minä hyvä esimerkki) kiinnostunut muiden ongelmista, kun energia menee omien ongelmiensa kanssa.
Ahdistuneilla sekä epävakailla sama juttu.
Mutta mutta... kun katson, kuinka paljon siellä loppuviimeksi kirjoitellaan ja ollaan toisten tukena, ei se siitäkään ole kiinni aina.
Yleensä.
Jos koskaan.
Se on musta kiinni.
Olen hylkiö kaikella tapaa.
Ei mikään sitä muuksi muuta.
Ei yrittäminen, ei läsnäolo, ei mikään.
Ehkä mun ptäisi muuttua, olla jotain sellaista mitä muut haluavat mun olla.
Mutta kun tietäisi mitä pitäisi olla.
Mitä mun halutaan olevan.
Toisaalta taas tulee jälleen yksi ongelma vastaan: en osaa olla muuta kuin minä. En tahdo olla. Se ei onnistu ilman helvetillistä ahdistusta sekä syvään, mustaan kuoppaan uppoamista.
Ei onnistu ilman viiltelyjäkään sekä kuoleman ajattelua, toivomista.

Kävelin tiistaina terapian jälkeen noin viidentoista minuutin pienen lenkin puiston kautta eräälle toimistolle, jonne vein asiapapereita.
Oli ihanaa kun jaksoin sen tehdä!
En oo sitä tehnyt koskaan ennen terapian jälkeen, vaan mennyt suoraan bussiin ja kotiin.
Vuosihan tässä onkin vierähtänyt sitä lajia.
Hyi.
Turhan kauan.
No, keskiviikkona olikin sitten luvassa yllätys.
Kroppa lämpöili ja olin ihan tööt.
Sitä jatkui vielä torstain ja eilisenkin.
Ei flunssaa, vain helvetillinen uupumus sekä lämpöily.
Mietin ettei se voi olla vain yhden päivän vuoksi, vaan pakko olla takana muutakin.
No, torstaina siis taas terapiaan ihan uupuneena, jonne meinasin jälleen nukahtaa.
Turha reissu, jälleen kerran.
Olin siis jo valmiiksi uupunut, ja terapeutti istui jälleen kerran hiljaa niin kauan kuin en sanonut mitään.
Siinä sitten yritin miettiä mitä sanoisin ja tuli taas se ahdistus, kun ei ollut keskustelua, mikä kulkisi sujuvasti eteenpäin.
Väsyin lisää ja olin kuin horroksessa.
Hänellä on nyt parin viikon loma, eikä ole todellakaan sellaista tunnetta että ahdistuisin, tarvitsisin häntä, en tiedä mitä teen.
Ei ole koskaan ollut.
Tiedän tasan mitä teen, tai olen tekemättä.
Lähden maanantaina äidin luokse muutamaksi päiväksi ja sitten loppuajan lepään sen mitä ehdin, että jaksan harrastaa, hoitaa itseäni sekä voimaantua.
Haaveenani olisi päästä metsään taikka kuvailemaan jonnekkin päin Tamperetta.

Niinpä. Tämän asian kanssa saa sitten esim sen hoitohenkilökunnan kanssa taistella, eikä loppua näy. Hyvin, hyvin uuvuttavaa.

Tätä olen harjoitellut jonkin aikaa, sekä melko hyvin onnistunutkin. Itsekkyyden sekä oman parhaansa ajattelussa on kyllä häilyvä raja, enkä aina itse tiedä kumpaa teen. Voi tosin olla että sairas mieleni sanoo että itsensä ajatteleminen on itsekästä, sillä negatiivisella tavalla.

 

 

Hyvät ja huonot uutiset.

Hyvät vai huonot uutiset ensin?
Hähää!
Ettepäs voi valita, koska en kuule huutoäänestystä.
Teen siis sen mielivaltaisesti itse.

Ehkä hyvät uutiset ovat parempi jättää viimeiseksi, koska psyyke.
Mietin sen niinkin loogisesti että mieleen jää ne hyvät asiat viimeisenä, eikä pahat asiat, joita se sitten käsittelee.
Järjellä kun ajattelee, se voisi mennä noin, loogisesti.
Mutta kun mun sekaisesta mielestäni on kyse, niin nähtäväksi jää.

Olen nyt lähtenyt menemään joistain mielenterveys- sekä muista ryhmistä.
No, voisi sanoa että taas.
Olen myös blokkaillut tyyppejä, joiden profiilissa ei ole muuta kuin länkytystä ulukomaalaasista.
En olisi sitä muuten tehnytkään, ellei he itse olisi ruikuttaneet omaa osaansa, sanoneet kuinka väärin on heitä syrjiä ja kiusata ulkonäkönsä tai elämäntilanteensa vuoksi, joille he eivät mitään voi.
Tekopyhää paskaa!
Karvani nousivat pystyyn.
Puistatti, inhotti, etoi.
Oli muitakin todella voimakkaita tunteita.
En tahtonut nähdä tyyppien naamoja missään yhteyksissä enää, saatika heidän tekopyhää asennettaan.
Ja kyllä minäkin ruikutan usein omaa tilannettani, vaan enpäs pidä itseäni muita parempina siksi koska Suomalainen tai tietyn värinen, näköinen ym.
Vain mulle kaikki etuudet, säälikää mua jne.
Pah!
On tunne, etten ole menettänyt yhtään mitään sen jälkeen, mitä tein.

Eilen taas tuli yksi kokemus lisää siitä, millaista on kun ei vahvaa uupumista ymmärretä.
Sain tietää etten pääsekkään työkykyarvioon, koska en ole sairauslomalla.
Se kuulemma maksaa kaupungille paljon, jos olen työtön työnhakija, enkä saikulla.
Olisinpa tuon tiennyt ennemmin, niin sävelet olisivat olleet selvät  ja olisin hakenut ajat sitten erikoislääkärille lähetettä.
Olen turhaan siis odottanut pari kuukautta ja nyt saa alkaa ravaamaan omalla lääkärillä parin viikon välein ties kuinka kauan, koska ei hän voi kirjoittaa sairauslomaa kuin 2 viikkoa kerralla.
Sanoinkin siitä, että tulen kyllä uupumaan lisää enkä tiedä kuinka jaksan kaiken muun lisäksi siellä ravata niin tiheään.
Sanottiin vain että pakko jaksaa, sä vain menet.
Eh.
Juuri kerroin uupumuksestani.
Hyvähän se on jaksavan ihmisen tuollaista huudella.
Senkun teet ja meet.
Mulle myös ehdotettiin ulkona nauttimisesta ennen kuin kotiin menen.
On niin kiva ilma.
Joo, olihan se ja mielelläni olisin ulkona ollutkin että henkinen olo paranisi. 
Vaan sanoin ettei tässä nyt kerkeä taaskaan ulkona olla, kun täytyy tämän jälkeen jälleen kauppaan ravata.
Täytyy olla tarkkana että jaksaa siellä sitten olla jaloillaan sen mitä se reissu vaatii.
Ei kommentoitu mitään.
Miten voisikaan, kun ei tätä ymmärretä.
Ei tiedetä, mistä puhun.
Mulle myös sanottiin että ymmärretään, kuinka terapiassa raskaista asioista puhuminen väsyttää ja siksi olen väsynyt.
Väärin!
Täytyi taas korjata, niin kuin viime kerrallakin.
Uuvun, en väsy.
Enkä siitä puhmisesta välitä, vaan se ravaaminen uuvuttaa fyysisesti.
Mutta tietenkin he, jotka eivät ole samassa tilanteessa hurraavat, kuinka mahtavaa on käydä kaksi kertaa viikossa terapiassa.
Unohdin myös taas mainita, että terapia menee tuijottelukisaksi nukahtemiseeni saakka, ellen ole puhumassa siinä KOKOAJAN yksin sen 45 minuuttia.
Ei ole vuorovaikutusta pahemmin, jos lainkaan.
Stressaavaa sellainen, kun pitäisi valmiiksi miettiä mitä puhun, etten nukahda.
 
Mä olen tullut siihen tulokseen että uupumus sotketeen asenteeseen En mä viitsi tehdä/mennä.
Sitä se ei ole.
Se on paljon pahempaa.
Se ei ole valinta.
Se ei ole neuvottelukysmys lainkaan.
Ihminen on yksinkertaisesti niin uupunut, etteivät jalat jaksa kantaa aina.
On tasapaino - ongelmaa, huimausta, puutumista, pistelyä, jne.
Jalat tuntuvat raskailta, mutta samalla puutuneet.
Pitää istua pienenkin matkan aikana ainakin kerran, että jaksaa jatkaa matkaa määränpäähänsä.
Että pääsee sinne määränpäähänsä yleensäkkin.
Ja jos on ponnistellut istumatta kertaakaan, tuntuu kuin olisi suorittanut todella pitkän ja fyysisesti raskaan lenkin, jonka jälkeen ei jaksa tehdä mitään muuta koko päivänä.
On sohva/sänkypotilas loppupäivän.  
Yllättäen eilen puhuttiin myös masennuslääkkeistä.
Tai niitä pidettiin yhtenä vaihtoehtona.
Sanoin ettei toimi, mikään.
Eivät ne ongelmaa poista, ei tätä fyysistä uupumusta.
Se on ihan sama oonko kotona napit naamassa katselemassa ikkunasta ulos ja ahdistumassa, vai ilman niitä.
No, ei ihan sama, koska mielummin ilman niitä.
Mutta tarkoitan että lopputulos on sama: oon niin uupunut, etten pääse ulos, vaikka haluaisin.
Eikä ne poista sitäkään ongelmaa, ettei mua kuulla.
Ei ymmärretä.
Hoetaan vain niitä omia mantroja sekä käsityksiä asiasta.
Laitetaan KAIKKI masennuksen piikkiin.

Hyvät uutiset sitten.
Sain kuulla viime viikolla että silmäni ovat kirkkaammat, mitä jokunen viikko tai kuukausi sitten.
Eilen sain kuulla että näytä jollain tapaa pirteämmältä, mitä viime tapaamisella.
Mä en siinä paikassa heti tiennyt, mistä sellainen voisi johtua, kun kuitenkin niin tööt fyysisesti, joka vaikuttaa yllätys yllätys! Myös psyykkeeseen.
Myöhemmin mietin että hetkinen, voipi olla siksi kun en ole mässännyt karkkia viikolla nyt noin pariin viikkoon.
Vain viikonloppuisin.
Oon kyllä itsekkin huomannut joitain pieniä muutoksia, mutta en ole voinut kuvitellakkaan että ne ovat noinkin näkyviä, että muut kiinnittävät niihin huomiota.
Mä eilen mietin että onkohan nuo marsuni antaneet mulle motivaatiota pitää ruokavaliotani parempana, koska hekin ovat tiukemmalla ruokavaliolla.
Minni ja Melissa kun pääsivät niin paisumaan pellettien vuoksi.
Minttu on melko pieni taas, joten sille täytyy antaa aina ne suurimmat välipalat ja vähän salaa pellettiä.
Olemme siis kaikki neljä samassa veneessä.

Viime lauantaina pääsin nauttimaan kävelystä Näsijärven jäällä.
Ensimmäinen kerta täällä asuessani, kun sinne pääsen talvella.
Onhan tässä 10 vuotta vierähtänytkin. 
Voi jos eilen ei olisi ollut sitä menoa, olisin tänään lähtenyt taas.
Nyt en jaksa.
En millään.
Kotonakin taas yllättäen hommaa vaikka ja kuinka tämän ja huomisen päivän.
No, takaisin asiaan.
Otin kameran mukaan ja olin innoissani, että saan kuvata vihdoinkin jotain muutakin kuin Hervantaa tai Hatanpäätä.
No kappas, muistikortti alkoikin vittuilemaan ja se piti formatoida.
Kaikki kuvat, jotka olin ottanut siihen mennessä, menivät sitten siinä.
Tai ehkä ne olisivat voineet palauttaa, ainakin osan, ellen olisi ottanut uusia kuvia formatoinnin jälkeen.
Eipä tullut mieleeni.
Menin jotenkin paniikkiin, sydäntä kylmäsi, ärsytti, vitutti, ahdisti.. oli tunne, ettei tämä ole totta!
Epätodellinen olotila.
Ei se voinut tapahtua!
Meni loppuaika sitten vähän pilalle.
En pystynyt rentoutumaan ja nauttimaan täysillä.
Vaivasi kyseinen asia koko päivän ja monia päivä vielä sen jälkeenkin.
Mulle sanottiin että onneksi pääsit sinne nauttimaan maisemista.
No on se niinkin, mutta hän, jolle valokuavus on intohimo, ymmärtää mistä puhun.
Ymmärtää sen ahdistuksen ja epätodellisuuden tunteen, joka tulee tuollaisessa tilanteessa.
Varsinkin kun on menossa vartavasten kuvaamaan, ei vain olemaan.
Muut kuvat sitten olivatkin melko rosoisia, koska unohdin siinä mielentilassa vaihtaa kameran asetukset.
Otin satasella usvakuvia, joka ei ihan riittänyt.
200 olisi ollut parempi vaihtoehto.
No, se on turha pieraista enää kun paskat ovat jo housuissa.
Ensi kerralla sitten.
Kuka vain tietää milloin se ensi kerta tulee?
Ei ihan heti.

Tunnelmia eiliseltä. Mä pysyin asiallisena, enkä räyhännyt tai paiskannut ovea kiinni. Mutta tämä olo mulla oli lähes koko sen ajan, mitä tapaamisessa olin. Oli niin absurdia, ettei esim. terveysalan ammattilainen tiennyt, mistä puhun. Mielessäni sanoin monesti haist vittu ja jatkoin hymyilyä. Välillä olin kyllä melkoisen kuivahko. Kyllästynyt, joka myös näkyi näemmä.

AARRGGHHH! Lähes jokapäiväinen tila. Voi luonto,  rakas ihana luonto! Mulla on ikävä sun parantavaa ja hoivaavaa voimaasi. Olet rakas!

 
 

Ei otsikkoa. En jaksa miettiä.

Melkoinen viikko taas takana, jonka vuoksi kroppa lämpöilee ja on melkoisen ryhditön.
Hieman raskas olo.
Tiistaina terapeutti sai kuulla jälleen mielipiteitäni ties mistä terapiaan liittyen ja siihen, onko mulla varaa tuhlata bussikorttiin joka kuukausi suurta summaa vain uupuakseni lisää.
Hänellä ei ollut muuta kantaa kuin se, että olisi ikävää jos terapia jäisi kesken.
Mikä terapia?
Tuijottelukisa ei oikein miellytä, se vain väsyttää.
Torstaina olin muutenkin väsynyt, ja siellä väsyin enemmän.
Sanottuamme vain moi  ja tuijotellessamme toisiamme hetken, melkein nukahdin, jälleen kerran.
Olen siitäkin maininnut monta kertaa, ettei se toimi mulla niin.
En mä voi tekstiä vain alata suoltamaan, jos toinen tuijottaa ja odottaa.
Sen pitäisi olla vuorovaikutteista.
Keskustelua, kommunikointia.
No, joku sanoikin mulle että tuossa analyyttisessä terapiasuunatuksessa ei ole muuta metodia kuin tuijottelu.
Ihmettelen kyllä joskus, että miksi minulle ei olla ahdotettu toisenlaista terapiamuotoa.
Ehkäpä siksi, että yksi maksava asiakas lähtisi.
Huoh.
Täytyy ottaa tuokin asia puheeksi, kunhan tutkiskelen ensin toisenlaisia terapiamuotoja lisää.

Perjantaina, eli eilen, näin erään fb - kaverini (kyllä, heitä on siellä edelleen, vaikka ahkerasti listaa putsailenkin vähän väliä. 7 jäljellä. Haha! Niin, ei se määrä, vaan laatu. Tosin intuitioni sanoo, että vielä on siivousta luvassa....) täällä Tampereella.
Mua vähän hirvitti aluksi tuleva päivä, koska tiesin että hän on täällä monta tuntia (mikä on ymmärrettävää, kun toisesta kaupungista lähtee reissaamaan, ettei ihan parin tunnin takia sitä tee) ja viikko ollut melkoinen taas.
Vähän harmitti myös se, kun en hokannut sanoa että lauantai olisi parempi, että voin yhden päivän levätä menojen jälkeen.
Oli jollain tapaa ristiriitainen olo: halusi nähdä tyypin ja toisaalta taas olisi tahtonut levätä.
Vaan meni se päivä hyvin ja niin nopeasti!
Ehkä se siksi meni nopeasti, kun oli kokoajan jotain mielenkiintoista puhuttavaa, eikä myöskään pienet hiljaiset hetket mitään haitanneet.
Oli todella mahtava päivä.
Ihmettelin itsekkin, kuinka hyvin sen klaarasin, koska viimeksi kaupungissa ollessani 4 - 5 tuntia riitti aivan hyvin ja olin jo todella tööt.
No olin eilenkin illalla ja nytkin, mutta silti... en jotenkin niin piipussa mitä useimmiten.
Thanks for yesterday, mate! *smile*

Niin ja tämä avioliitto sittten.... 
Jaa'a.
On jokseenkin outoa toisaalta, että kummatkin olemme tosiaan deittipalstoilla aikaamme viettämässä silloin tällöin netin ihmeellisessä maailmassa.
Toisaalta taas ei ole outoa yhtään, koska itselläni tunteet häntä kohtaan ovat kaverillisia, ei mies ja nainen - tyylisiä.
Emmehän ole nukkuneet samassa sängyssäkään vuosiin, saatika läheisyttä antaneet toisillemme.
En pysty. Ei kiinnosta.
Enpä usko että toisen asumuseron jälkeen enää muutamme takaisin yhteen.
Eiköhän virheistä ole opittu.
Vai mitä epävakauteni?
Sano KYLLÄ.

Ilman karkkeja ja sipsejä oon ollut maltillisesti koko viikon, eikä eilenkään lähtenyt mitään kaupasta matkaan.
Hyvä minä!
No ok, 2 keksiä söin tiistaina, josta tuli vähän morkkis.
Toisaalta taas yritin ajatella sen niin että hyvä, vain ne keksit koko viikolla.
Kun miettii millaista se syöminen on ollut.
Syödään niin paljon, että tulee huono ja raskas olo.
En ole syönyt elääkseni vaan elänyt syödäkseni.
Väärin, niin väärin.
No, tänään on herkku- sekä rentoilupäivä.
Ihanaa!
Haaveeni olisi päästä huomenna ulos.
Metsään, jäälle... oih!

TIDDIDIIIIIII! Haha! Läppä se on paskempikin läppä. Nyt on sellainen blogi, jota ei ennen olla nähtykään multa kuvien, meemien ym osalta. Positiivisuutta sekä paskaläppää. No, ehkä sitä paskaläppää on tullut harjoitettua edellisissä kirjoituksissani.

Kyllä. Eilen oli vähän tällainen olo. Hyvä niin. Myös auttoi mua tuossa syömisasiassa tuo tapaaminen. Ns vertaistukea siihen, koska toisellakin ollut kokemusta ylensyönnistä ja nykyään on hyvät syyt olla tarkka syömisistään. Kannusti itseänikin tavoitteisiini.

Tämä on ärsyttävä ilmiö. Oon kuullut sitä, kuinka joku on hihitellyt esim myyjän kohteiliaisuutta, silmiin katsomista, tervehtimistä ym. Se tykkää musta. Ihanaa! Ja muutenkin ihan arkielämässä vain pelkkä mukavuus katsotaan joskus flirttailuksi. Äh. Mikä maan kansalaisia vaivaa? Ei olla totuttu siihen, että joku on ystävällinen, mukava, huomaavainen jne? Ehkä niin. Varsinkin jos joku ulkomaalainen on edellä mainittuja, tulee käsitys että hän on kiinnostunut tai flirttailee. Sen verran itse ollut ihmisten kanssa tekemisissä, ettei huomioi kuin normikäytöksenä positiivisen käytöksen.