Hähää!
Ettepäs voi valita, koska en kuule huutoäänestystä.
Teen siis sen mielivaltaisesti itse.
Ehkä hyvät uutiset ovat parempi jättää viimeiseksi, koska psyyke.
Mietin sen niinkin loogisesti että mieleen jää ne hyvät asiat viimeisenä, eikä pahat asiat, joita se sitten käsittelee.
Järjellä kun ajattelee, se voisi mennä noin, loogisesti.
Mutta kun mun sekaisesta mielestäni on kyse, niin nähtäväksi jää.
Olen nyt lähtenyt menemään joistain mielenterveys- sekä muista ryhmistä.
No, voisi sanoa että taas.
Olen myös blokkaillut tyyppejä, joiden profiilissa ei ole muuta kuin länkytystä ulukomaalaasista.
En olisi sitä muuten tehnytkään, ellei he itse olisi ruikuttaneet omaa osaansa, sanoneet kuinka väärin on heitä syrjiä ja kiusata ulkonäkönsä tai elämäntilanteensa vuoksi, joille he eivät mitään voi.
Tekopyhää paskaa!
Karvani nousivat pystyyn.
Puistatti, inhotti, etoi.
Oli muitakin todella voimakkaita tunteita.
En tahtonut nähdä tyyppien naamoja missään yhteyksissä enää, saatika heidän tekopyhää asennettaan.
Ja kyllä minäkin ruikutan usein omaa tilannettani, vaan enpäs pidä itseäni muita parempina siksi koska Suomalainen tai tietyn värinen, näköinen ym.
Vain mulle kaikki etuudet, säälikää mua jne.
Pah!
On tunne, etten ole menettänyt yhtään mitään sen jälkeen, mitä tein.
Eilen taas tuli yksi kokemus lisää siitä, millaista on kun ei vahvaa uupumista ymmärretä.
Sain tietää etten pääsekkään työkykyarvioon, koska en ole sairauslomalla.
Se kuulemma maksaa kaupungille paljon, jos olen työtön työnhakija, enkä saikulla.
Olisinpa tuon tiennyt ennemmin, niin sävelet olisivat olleet selvät ja olisin hakenut ajat sitten erikoislääkärille lähetettä.
Olen turhaan siis odottanut pari kuukautta ja nyt saa alkaa ravaamaan omalla lääkärillä parin viikon välein ties kuinka kauan, koska ei hän voi kirjoittaa sairauslomaa kuin 2 viikkoa kerralla.
Sanoinkin siitä, että tulen kyllä uupumaan lisää enkä tiedä kuinka jaksan kaiken muun lisäksi siellä ravata niin tiheään.
Sanottiin vain että pakko jaksaa, sä vain menet.
Eh.
Juuri kerroin uupumuksestani.
Hyvähän se on jaksavan ihmisen tuollaista huudella.
Senkun teet ja meet.
Mulle myös ehdotettiin ulkona nauttimisesta ennen kuin kotiin menen.
On niin kiva ilma.
Joo, olihan se ja mielelläni olisin ulkona ollutkin että henkinen olo paranisi.
Vaan sanoin ettei tässä nyt kerkeä taaskaan ulkona olla, kun täytyy tämän jälkeen jälleen kauppaan ravata.
Täytyy olla tarkkana että jaksaa siellä sitten olla jaloillaan sen mitä se reissu vaatii.
Ei kommentoitu mitään.
Miten voisikaan, kun ei tätä ymmärretä.
Ei tiedetä, mistä puhun.
Mulle myös sanottiin että ymmärretään, kuinka terapiassa raskaista asioista puhuminen väsyttää ja siksi olen väsynyt.
Väärin!
Täytyi taas korjata, niin kuin viime kerrallakin.
Uuvun, en väsy.
Enkä siitä puhmisesta välitä, vaan se ravaaminen uuvuttaa fyysisesti.
Mutta tietenkin he, jotka eivät ole samassa tilanteessa hurraavat, kuinka mahtavaa on käydä kaksi kertaa viikossa terapiassa.
Unohdin myös taas mainita, että terapia menee tuijottelukisaksi nukahtemiseeni saakka, ellen ole puhumassa siinä KOKOAJAN yksin sen 45 minuuttia.
Ei ole vuorovaikutusta pahemmin, jos lainkaan.
Stressaavaa sellainen, kun pitäisi valmiiksi miettiä mitä puhun, etten nukahda.
Mä olen tullut siihen tulokseen että uupumus sotketeen asenteeseen En mä viitsi tehdä/mennä.
Sitä se ei ole.
Se on paljon pahempaa.
Se ei ole valinta.
Se ei ole neuvottelukysmys lainkaan.
Ihminen on yksinkertaisesti niin uupunut, etteivät jalat jaksa kantaa aina.
On tasapaino - ongelmaa, huimausta, puutumista, pistelyä, jne.
Jalat tuntuvat raskailta, mutta samalla puutuneet.
Pitää istua pienenkin matkan aikana ainakin kerran, että jaksaa jatkaa matkaa määränpäähänsä.
Että pääsee sinne määränpäähänsä yleensäkkin.
Ja jos on ponnistellut istumatta kertaakaan, tuntuu kuin olisi suorittanut todella pitkän ja fyysisesti raskaan lenkin, jonka jälkeen ei jaksa tehdä mitään muuta koko päivänä.
On sohva/sänkypotilas loppupäivän.
Yllättäen eilen puhuttiin myös masennuslääkkeistä.
Tai niitä pidettiin yhtenä vaihtoehtona.
Sanoin ettei toimi, mikään.
Eivät ne ongelmaa poista, ei tätä fyysistä uupumusta.
Se on ihan sama oonko kotona napit naamassa katselemassa ikkunasta ulos ja ahdistumassa, vai ilman niitä.
No, ei ihan sama, koska mielummin ilman niitä.
Mutta tarkoitan että lopputulos on sama: oon niin uupunut, etten pääse ulos, vaikka haluaisin.
Eikä ne poista sitäkään ongelmaa, ettei mua kuulla.
Ei ymmärretä.
Hoetaan vain niitä omia mantroja sekä käsityksiä asiasta.
Laitetaan KAIKKI masennuksen piikkiin.
Hyvät uutiset sitten.
Sain kuulla viime viikolla että silmäni ovat kirkkaammat, mitä jokunen viikko tai kuukausi sitten.
Eilen sain kuulla että näytä jollain tapaa pirteämmältä, mitä viime tapaamisella.
Mä en siinä paikassa heti tiennyt, mistä sellainen voisi johtua, kun kuitenkin niin tööt fyysisesti, joka vaikuttaa yllätys yllätys! Myös psyykkeeseen.
Myöhemmin mietin että hetkinen, voipi olla siksi kun en ole mässännyt karkkia viikolla nyt noin pariin viikkoon.
Vain viikonloppuisin.
Oon kyllä itsekkin huomannut joitain pieniä muutoksia, mutta en ole voinut kuvitellakkaan että ne ovat noinkin näkyviä, että muut kiinnittävät niihin huomiota.
Mä eilen mietin että onkohan nuo marsuni antaneet mulle motivaatiota pitää ruokavaliotani parempana, koska hekin ovat tiukemmalla ruokavaliolla.
Minni ja Melissa kun pääsivät niin paisumaan pellettien vuoksi.
Minttu on melko pieni taas, joten sille täytyy antaa aina ne suurimmat välipalat ja vähän salaa pellettiä.
Olemme siis kaikki neljä samassa veneessä.
Viime lauantaina pääsin nauttimaan kävelystä Näsijärven jäällä.
Ensimmäinen kerta täällä asuessani, kun sinne pääsen talvella.
Onhan tässä 10 vuotta vierähtänytkin.
Voi jos eilen ei olisi ollut sitä menoa, olisin tänään lähtenyt taas.
Nyt en jaksa.
En millään.
Kotonakin taas yllättäen hommaa vaikka ja kuinka tämän ja huomisen päivän.
No, takaisin asiaan.
Otin kameran mukaan ja olin innoissani, että saan kuvata vihdoinkin jotain muutakin kuin Hervantaa tai Hatanpäätä.
No kappas, muistikortti alkoikin vittuilemaan ja se piti formatoida.
Kaikki kuvat, jotka olin ottanut siihen mennessä, menivät sitten siinä.
Tai ehkä ne olisivat voineet palauttaa, ainakin osan, ellen olisi ottanut uusia kuvia formatoinnin jälkeen.
Eipä tullut mieleeni.
Menin jotenkin paniikkiin, sydäntä kylmäsi, ärsytti, vitutti, ahdisti.. oli tunne, ettei tämä ole totta!
Epätodellinen olotila.
Ei se voinut tapahtua!
Meni loppuaika sitten vähän pilalle.
En pystynyt rentoutumaan ja nauttimaan täysillä.
Vaivasi kyseinen asia koko päivän ja monia päivä vielä sen jälkeenkin.
Mulle sanottiin että onneksi pääsit sinne nauttimaan maisemista.
No on se niinkin, mutta hän, jolle valokuavus on intohimo, ymmärtää mistä puhun.
Ymmärtää sen ahdistuksen ja epätodellisuuden tunteen, joka tulee tuollaisessa tilanteessa.
Varsinkin kun on menossa vartavasten kuvaamaan, ei vain olemaan.
Muut kuvat sitten olivatkin melko rosoisia, koska unohdin siinä mielentilassa vaihtaa kameran asetukset.
Otin satasella usvakuvia, joka ei ihan riittänyt.
200 olisi ollut parempi vaihtoehto.
No, se on turha pieraista enää kun paskat ovat jo housuissa.
Ensi kerralla sitten.
Kuka vain tietää milloin se ensi kerta tulee?
Ei ihan heti.
 |
| Tunnelmia eiliseltä. Mä pysyin asiallisena, enkä räyhännyt tai paiskannut ovea kiinni. Mutta tämä olo mulla oli lähes koko sen ajan, mitä tapaamisessa olin. Oli niin absurdia, ettei esim. terveysalan ammattilainen tiennyt, mistä puhun. Mielessäni sanoin monesti haist vittu ja jatkoin hymyilyä. Välillä olin kyllä melkoisen kuivahko. Kyllästynyt, joka myös näkyi näemmä. |
 |
| AARRGGHHH! Lähes jokapäiväinen tila. Voi luonto, rakas ihana luonto! Mulla on ikävä sun parantavaa ja hoivaavaa voimaasi. Olet rakas! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti