Odotan kauhulla sitä pompotusta, mikä saikun takia tulee, että pääsisi sinne työkykyarvioon.
Omalle lääkärille hakemaan saikkua, jossa myös pitäisi pyytää lähete erikoislääkärille, joka ei saisi olla juuri se tietty paikka, mihin valituksen laitoin.
Pitäisi olla erossa sanasta kuntoutussuunitelma, koska silloin täytyisi olla valmis menemään päiväsairaalaan taikka vetämään nappia naamaan, jos tahtoo saikkua saada.
Ei, tilanteeni täytyy selvitä jo lähetteessä.
Jännittää, pelottaa sekä ahdistaa että osaako lääkäri kirjoittaa sinne tilannettani niin, että se ymmmärrettäisiin sekä lähete menisi oikeaan paikkaan.
Olen miettinyt että kyllä se taitaa olla parempi, jos omin päin asiat tekisi, eikä kukaan olisi siinä välissä sotkemassa ja pyörittelemässä paikasta toiseen.
Tarkoitan kuntouttavan ryhmän taikka työtoiminnan suhteen.
Sain nimittäin kuulla, että olisi tiettyihin intresseihin suunnattuja sosiaalisenkuntoutuksen ryhmiä, eikä vain niitä yleisiä, missä olen kerran ollut.
Pidin kyllä siitä, koska oli vain kerran viikossa sen 4 tuntia.
Rentoa meininkiä muutenkin ohjaajien sekä ryhmäläisten osalta.
Ja ah, niin ihanan lähellä!
Ei mitään kahden bussin rumbaa aamusta, tai muutenkaan.
Jaksoin jotain tehdäkkin sen päivän jälkeen.
Mutta seuraavaksi kyllä jokin tiettyyn aiheeseen painottuva ryhmä, koska en samoja yleisiä aiheita jaksa enää kuunnella.
Mulla on sellainen kutina, että lähden menemään kaikista facebookin mt - ryhmistä sekä eräästä toisesta, joka käsittelee uupumista.
En sen vuoksi, mistä viimeksi kirjoitin, vaan ei mulla ole siellä oikein mitään puhuttavaa.
Tai sitten kukaan ei kuule mua, ei heitä kiinnosta.
Ymmärrän, ettei esim vakavasti masentunut jaksa olla (minä hyvä esimerkki) kiinnostunut muiden ongelmista, kun energia menee omien ongelmiensa kanssa.
Ahdistuneilla sekä epävakailla sama juttu.
Mutta mutta... kun katson, kuinka paljon siellä loppuviimeksi kirjoitellaan ja ollaan toisten tukena, ei se siitäkään ole kiinni aina.
Yleensä.
Jos koskaan.
Se on musta kiinni.
Olen hylkiö kaikella tapaa.
Ei mikään sitä muuksi muuta.
Ei yrittäminen, ei läsnäolo, ei mikään.
Ehkä mun ptäisi muuttua, olla jotain sellaista mitä muut haluavat mun olla.
Mutta kun tietäisi mitä pitäisi olla.
Mitä mun halutaan olevan.
Toisaalta taas tulee jälleen yksi ongelma vastaan: en osaa olla muuta kuin minä. En tahdo olla. Se ei onnistu ilman helvetillistä ahdistusta sekä syvään, mustaan kuoppaan uppoamista.
Ei onnistu ilman viiltelyjäkään sekä kuoleman ajattelua, toivomista.
Kävelin tiistaina terapian jälkeen noin viidentoista minuutin pienen lenkin puiston kautta eräälle toimistolle, jonne vein asiapapereita.
Oli ihanaa kun jaksoin sen tehdä!
En oo sitä tehnyt koskaan ennen terapian jälkeen, vaan mennyt suoraan bussiin ja kotiin.
Vuosihan tässä onkin vierähtänyt sitä lajia.
Hyi.
Turhan kauan.
No, keskiviikkona olikin sitten luvassa yllätys.
Kroppa lämpöili ja olin ihan tööt.
Sitä jatkui vielä torstain ja eilisenkin.
Ei flunssaa, vain helvetillinen uupumus sekä lämpöily.
Mietin ettei se voi olla vain yhden päivän vuoksi, vaan pakko olla takana muutakin.
No, torstaina siis taas terapiaan ihan uupuneena, jonne meinasin jälleen nukahtaa.
Turha reissu, jälleen kerran.
Olin siis jo valmiiksi uupunut, ja terapeutti istui jälleen kerran hiljaa niin kauan kuin en sanonut mitään.
Siinä sitten yritin miettiä mitä sanoisin ja tuli taas se ahdistus, kun ei ollut keskustelua, mikä kulkisi sujuvasti eteenpäin.
Väsyin lisää ja olin kuin horroksessa.
Hänellä on nyt parin viikon loma, eikä ole todellakaan sellaista tunnetta että ahdistuisin, tarvitsisin häntä, en tiedä mitä teen.
Ei ole koskaan ollut.
Tiedän tasan mitä teen, tai olen tekemättä.
Lähden maanantaina äidin luokse muutamaksi päiväksi ja sitten loppuajan lepään sen mitä ehdin, että jaksan harrastaa, hoitaa itseäni sekä voimaantua.
Haaveenani olisi päästä metsään taikka kuvailemaan jonnekkin päin Tamperetta.
 |
| Niinpä. Tämän asian kanssa saa sitten esim sen hoitohenkilökunnan kanssa taistella, eikä loppua näy. Hyvin, hyvin uuvuttavaa. |
 |
| Tätä olen harjoitellut jonkin aikaa, sekä melko hyvin onnistunutkin. Itsekkyyden sekä oman parhaansa ajattelussa on kyllä häilyvä raja, enkä aina itse tiedä kumpaa teen. Voi tosin olla että sairas mieleni sanoo että itsensä ajatteleminen on itsekästä, sillä negatiivisella tavalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti