Pitipä taas se päivä nähdä kun (omien sanojensa mukaan) rankasti masentunut sekä ahdistunut alkaa voimaan paremmin, jolloin hän hokee sulle näitä "Ota ohjat omiin käsiisi elämässäsi. Niin mäkin tein, ja voin paremmin. Vituttaa aina kuunnella tuota sun valitustas" ym. - lauseita.
En jaksa kaikkea tähän purkaa, en halua välttämättä muistaa niin tarkasti enää mitään.
Inhottavaa, kun sanotaan että ollaan aina valmiita kuuntelemaan, kiinnostaa aidosti kuulumiset ja sitten kun alkaa jotenkuten luottamaan, saa märän rätin naamalle.
Se paiskataan päin kasvoja, sillä lyödään.
Kovaa.
En tiedä onko kyseessä ollut täysfeikki, vaikko erään sanoin joku, joka ei ole voinutkaan niin hyvin mitä on ajatellut ja pettyneenä purkaa sen muhun.
Ei tahdo nähdä mussa sitä, mitä hänessä itsessään vielä on jäljellä.
Oon törmännyt ennen tätä tapausta erääseen toiseen, jonka luulin oppineen jotain syvästä, vakavasta masennuksesta jota kestänyt vuosia ja joka ei sitä koskaan unohda.
No, kun aloin luottamaan vähän enemmän, hänen asenteensa oli samantapainen kuin edellä mainitulla henkilöllä.
Hassua, kun itse ovat valittaneet että jopa lääkärit sanoneet samaa heille, mitä he mulle.
Senkin vuoksi jo mietin, että onkohan nyt kyseesä sitten ollutkaan ihan sitä, mtä mulle on väitetty.
Onko mut yritetty saada keinolla millä hyvänsä kaverikseen, koska kummassakin tapauksessa ollaan oltu yksin, ja vähän väritetty tarinaansa, vai mitä hittoa?
Koska kummassakin tapauksessa pistin merkille senkin asian, että kun kavereita alkoi olemaan sekä muukin elämä rullasi paremmin (tai no, ainakin ne kaverit kuvoissa enemmän, mikäli tosiaan on feikattu se muun elämän ahdistus ja paha olo), mulle ei enää tarvinnut olla samanlainen mitä ennen.
Ei väliä, vaikka laukoo mitä sattuu.
Niitäkin lauseita, mitä itse sanojensa mukaan vihaa.
Viimeisin tapaus sanoikin mulle että hänellä on omat kaverinsa sekä elämänsä, ei hänellä ole aikaa ongelmilleni.
Selvä.
En siis ollut hänen kaverinsa, saatika se ihku ystävä.
Kehotinkin hänen pitämään elämänsä sekä kaverinsa, koska en niihin ilmeisesti kuulunut.
Nyt on taas luotto ihmisiin niiiiiinnn miinuksella, kuin olla ja voi.
Pystyn vain toteamaan että "Ei ihmisiä, ei ongelmia."
Sinne Lappiin ja nopeasti, kiitos!
Yksin.
Harmi vain, että sinnekkään ei noin vain mennä.
JOS joskus jaksan opiskella, niin haenpa opiskelupaikkaa sieltä.
Pelkäänpä tosin, että siellä ei ole tuota valokuvausta taikka graafista suunnittelua.
Melkeinpä kaikki, ellei ihan kaikki ole Tampereesta etelään.
Tämä olikin hyvä aasinsilta seuraavaan aiheeseen.
Tuli erään henkilön kanssa puhetta siitä, että ihmiset ovat hyvin ymmärtäväisiä mt - potilaita kohtaan, kunhan pysyvät oireettomina.
Kun esim epävakaassa persoonallisuushäiriöissään flippaa kunnolla, sekoilee täysillä sekä on hyvin impulsiivinen esim irtosuhteiden kanssa, onkin ihan tärähtänyt, moraaliton huomiohuora.
Myös viiltelyllä haetaan (MUKA!) huomiota.
Taikka tekee sitä, koska se on jokin villitys.
Miksi se on näin?
Ehkä siksi, koska ihmiset eivät sittenkään tiedä, mistä missäkin sairaudessa on kyse.
Miten se ilmenee sekä millaisia ovat oireet.
Juuri senkin takia olisi todella hyvä, jos sellaisesta sairaudesta otetaan selvää, mitä kaveri taikka ystävä sairastaa.
Tärkeää on myös todella kuunnellaan tätä ihmistä, mikäli hän on pystynyt kertomaan sairaudestaan hyvin avoimesti.
Uskokaa tai älkää, sairastavalle (ainakin mulle) tulee todella paha olo siitä, kun hän näkee milloin hänet hyväksytään ja milloin ei.
Se ei ainakaan edesauta toipumista, vaikka kuinka yrittäis tehdä työtä sen eteen.
Itse huomasin, kuinka paha olo mulla oli tuon viimeisen tapahtuman jälkeen.
Yritin, ettei se vaikuttaisi mutta valitettavasti se vaikutti jo valmiiksi uupuneeseen ihmiseen.
Repi myös vanhat haavat auki.
Itsetuntokin sai jonkinlaisen kolauksen, vaikka ei pitäisi välittää.
No, oleppa epävakaana, vakavasti masentuneena sekä ahdistuneena välittämättä.
Ei ihan onnistu noin vain, jos ollenkaan.
Asiat sattuvat sen sata kertaa enemmän, mitä normaalisti.
Ei ole sitä ihokerrosta suojaamassa.
On kokoajan vereslihalla.
Siihen kun tölväisee, niin ai hitto!
Esim erityisherkkä voisi tuohon samaistua melko hyvin, ellei täysin.
No, on tällä viikolla tapahtunut jotain hyvääkin.
Olin syömässä torstaina kaverin kanssa (niin, sen ainoan jonka kanssa tekemisissä oon kunnolla) Pancho Villassa ja se oli todella terapeuttista.
Aivan ihanaa!
Mahtavaa siitä teki myös sen, kun hän oli näkemisestäni aidosti (no, ainakin toivon niin sen pohjalta mitä mulle sanottiin ja kuinka innostunut kaverini oli) iloinen.
Sain myös viestin vielä perään, kuinka ihana oli nähdä.
Se lämmitti, koska tunsin samoin.
Mä vain toivon, ettei mekin olla kohta kuin vieraat toisillemme.
Ei edes silloin, vaikka muuttaisin pois täältä.
Ahdistuneen mieli: pelätään aina pahinta, myös hyvinä hetkinä.
Luonnossakin oon saanut olla jonkin verran.
En paljoa, mutta enemmän mitä yleensä.
Ei ole mennyt vain paria tai kolmea viikkoa putkeen kotitöitä tehdessä, kaupassa ravatessa sekä levätessä.
Oon ollut siellä jälleen kuin eri ihminen, sekä sieltä palatessani.
Ulkona ollessani unohdin myös tuon ahdistuneisuuden ja varsinkin pelätään pahinta - olon.
Olin vapaampi.
Oi kunpa jokin päivä olisin täysin vapaa.
Muistan että sitä olen ollut, mutta se tunne on hieman hakuisessa.
En muista sitä kunnolla.
Haluaisin jokin päivä muistaa, elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti