Paljon niihin liittyy rahaa, materiaa ja sitä kautta onnellisuutta.
Mä olen huomannut ettei mulla ole oikein tuonkaan asian suhteen paljon, jos mitään, yhteistä suurimman osan kanssa.
Jokunen viikko sitten sanoin ulkona ollessamme, että haaveeni on se, että mulla olisi voimavaroja taas joskus kiertää Suolijärvi ympäri.
Tein sitä aikoinaan usein, montakin kertaa viikossa.
En enää muista, koska sen viimeksi olen ympäri kiertänyt.
Vuosia sitten?
Ehkä.
Ja tietenkin se, että voisin asua jossain missä on paljon lunta, pitkä kunnon talvi.
Luonnon kauneutta ympärilläni, joka voimaannuttaa.
Ei tarvitsisi mennä kauas, että pääsee metsän keskelle taikka lähelle tuntureita.
Lähelle vesistöä.
Lähelläni tosin on nytkin tuo luonto, vaan täytyisi ilmeisesti olla vielä lähempänä, takapihalla, etupihalla tai pihassani, että pääsisi itseään useammin hoitamaan.
Huomaan että uupumukseni lisääntyy lisääntymistään.
Eilen olin jäällä kävelemässä sekä pitkästä aikaa kunnolla valokuvaamassa.
Pari tuntia siinä meni, vaikka en kauas kävellytkään.
En uskaltanut, enkä edes jaksanut.
Piti varoa, ettei tasapaino pettäisi väsyneiden jalkojen vuoksi ja kun ei ollut mitään, missä istuakkaan jos siltä tuntuu.
Mutta vaikka vain jumitin lähes samoissa paikoissa sen pari tuntia, olo oli psyykkisesti hyvä.
Kauneutta riitti ympärillä, jota ihastella ja kuvata.
Välillä oli olo, että itken ihan just nyt.
Liikutuin niin siitä kaikesta kauniista, siitä että olen tässä ja nyt.
Tunnen olevani elossa.
Se on niin sääli, ettei hoitohenkilökunta eikä mielenterveystyöntekijät ota luonnon antamaa voimaa tosissaan.
Pitävät sitä pelkästään mukavana harrastuksena.
Varmasti monen hoito olisi parempaa, jos luontoon suhtauduttasiin kuin lääkkeisiin.
Tai sitten vain mun pääni on tällainen, vaatii niin erilaisia asioita.
En tiedä.
Loppupäivä menikin tosiaan hyvin.
Ei ahdistuksen ahdistustakaan.
Mua kun on viime aikoina ahdistanut aivan mielettömästi se, kuinka nopeasti aika on mennyt ja tulee menemäänkin.
Kohta ikää tulee lisää ja tilanne jumittaa.
Minä jumitan.
10 vuotta noin vain, enemmän ja vähemmän oireilleena täällä Tampereella.
Mitähän sitä saa aikaiseksi seuraavan kymmenen vuoden aikana?
En uskalla edes ajatella asiaa, vaikka sitä ajattelenkin melkein päivittäin.
Mutta nyt... nyt en tahdo ajatella sitä.
En tahdo!
Mene pois!
Kuvat ovat vanhoja, Nokian kännyllä otettuja.
Eiliset kuvat ovat edelleen Sonyni muistikortilla, enkä ole laiskana niitä jaksanut koneelle siirtää.
Tosin en tiedä olisiko edes tilaakaan, kun en ole käynyt läpi edes kaikkia lokakuultakaan ottamia kuviani enkä poistellut turhia.
Mutta eiliset maisemat olivat lähes samat, mitä näissä kuvissa.
 |
| Suolijärvi. |
 |
| Suolijärvi tai sen luontopolku oikeastaan. Eilen ihastelin tätä maisemaa juurikin tällaisena niin kauan, että varpaat olivat jäässä. Silloinkaan en olisi malttanut jättää tätä kaikkea. Otin muutaman kuvankin. Tuntui että samasta paikasta pystyi ottamaan montakin kuvaa, koska sitä kauneutta todellakin oli joka puolella. |
 |
| Suolijärvi. |
 |
| Suolijärvi. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti