Tähän sitten pitäisi keksiä jotain rimmaavaa otsikkoa? Ei jaksa.

Mietin niitä aikoja kun sain tehtyä monta asiaa päivän aikana, jolloin oli myös toisina päivinä aikaa käydä käveyllä, kahvilassa, syömässä, tai vain levätä.
Jopa silloin, kun oli työelämässä tai opiskelin.
Nykyään teen joka päivä jotain, ja tuntuu että on kiirellisempi sekä väsyneempi mitä oli "terveenä".
No, paremmassa kunnossa olleena.
Harvemmin varmasti kukaan ajattelee, että työttömänä voisi elo olla kiireellisempää sekä uuvuttavampaa, mitä työelämässä.
En minä ainakaan ajatellut.

Paremmassa kunnossa olleena pystyi sekä ehti tehdä vaikka ja mitä viikon aikana.

Nykyään teen maksimissaan kaksi asiaa päivässä, eivätkä ole urakaltaan isoja.
Sitten on levättävä sen mitä mahdollista.
Harrastuksilleni jää aikaa harvakseltaan.
Kerran viikossa tai pari kertaa kuukaudessa pääsen kunnolla ulos.
Tosin joskus mennyt kaksikin kuukautta, kun päässyt esim kameraa ulkoiluttamaan metsään.
Kauppa- tai lääkärireissut toki puiston kautta, jossa voi hetken hengähtää.
Siinäkin vain on aina se tietynlainen paine ja kiire, joka ei anna rentoutua.
Hengittää.
Nauttia.
Voimaantua.  
Miten tämä kaikki on mahdollista ihmiseltä, joka ei ole edes töissä?
On se sellaiselta, joka on todella uupunut. 

 Kauan oon ajatellut sen olevan laiskuutta ja rangaissut itseäni siitä viiltelemällä, olemalla itselleni ilkeä, vihaamalla itseäni, piiskaamalla jne.
Huonoa omaatuntoa potenut monta kertaa siitä, kun ei kykene normaaliin eloon.
Asiaa ei ole myökään auttanut se, kun esim psykiatrinen lääkärini (josta tein valituksen, niinkuin blogejani lukeneet tietävät. Soitin muuten kyseiseen laitokseen tänään ja kyselin valituskirjeeni perään. Kukaan ei tiedä onko se mennyt perille, eikä ylilääkäri jolle sen kirjoitin, ole paikalla. Arvatenkin näin. Mua kyllä kohdeltiin ihmismäisesti ja as.palvelu oli loistavaa. Kiitos siitä!) syyllisti mua uupumiksestani sekä vähätteli tilaani.
Moralisoi siitä, kuinka jokaisen täytyy tehdä töitä eikä voi vain harrastaa.
Hän kuulemma laihtuisikin helpommin, jos ei olisi töitä, vaan voisi myös kävellä metsässä.
Niin... jotenka tuossa huomasi viimeistään, kuinka ohi pointtini on häneltä mennyt.
Itsensä hoitaminen ei tarkoita laihduttamista.
Ei mulle.
Tietenkin hyvä jos yleiskunto taas paranisi ja läskit lähtisivät kävelemään, mutta mulle luonto sekä valokuvaus merkitsee ihan jotain muuta.  
Totean jälleen että ovat asioita, mitkä pitävät ihan kaiken kasassa.
Oon niin monta kertaa ajatellut, että ehkä todellakn olisi parempi jos mulla ei olisi ulkomaailmaan kontaktia.
Mut tekee niin ahdistuneeksi sekä surulliseksi se, kun näkee ja kuulee kuinka ihmiset elävät näköistään elämää.
Harrastavat, ovat töissä, opiskelevat, käyvät parturissa, ostavat vaatteita, värjäävät hiuksia, meikkaavat joskus, matkustelevat jne.
Ehkä itsekäs ajattelutapa, mutta näillä nyt mennään.
On tehtävä se, mikä itselleen on parasta.
Eikä saisi potea huonoa omaatuntoa nyt, koska se vain pahentaa oloani ja tilannettani. 
Mutta poden siltikin.
Joskus.

Hatanpään puistosta viime viikolla. Taivas oli kuin keväällä tai kesällä. Mutta onneksi siihen on vielä matkaa. Rakastan talvea, niinkuin syksyäkin. Siksi sattuu niin paljon, kun en pääse itseäni ulos hoitamaan kuin satunnaisesti.

Kyllä! Sääliä en kaipaa, en tsemppailuja, en moralisointiakaan. Vain sitä kaipaan, että kohdeltaisiin ihmisenä, vertaisenaan. Arvostettaisiin. Rakastettaisiin. Annetaan lupa (vaikka sitä nyt en enää kyselekkään) olla minä kaikessa epätäydellisyydessäni.

Karvaköörini, jotka ovat joskus niitä saatanan marsuja, joille kaikki pitää passata eteen. Kun itte ei mitään tehdä, perkule! Eilen viimeksi latelin tekstiä, kun siivosimme niiden häkkiä. On helppo elämä: ruoka, vesi, heinä ym tulee eteen, häkki siivotaan, ja tyypit vain on. Mutta silti..... rakastan yli kaiken mursujani.