Olotilasta toiseen.

Eilen ahdisti toooodella paljon lähteä kaupunkiin hyppäämään.
Voi mikä ilma olisi ollut harrastaa, voimaantua!
Aurinkoa, pakkasta ja vesihöyryä.
Täydellistä.
Kun näin Iidesrannan bussin ikkunasta, oli todella lähellä etten painanut stoppia ja heivannut kaiken muun menemään.
Tuntui, että vain ulkoilulla olisi väliä, muu oli toissijaista.
Näinhän se on ollut koko elämäni, enkä usko että tulee koskaan muuttumaankaan muuksi, vaikka musta yritettäisiin kuinka ihmismäistä käännyttää, jalostaa, valkata, vääntää ja kääntää.
Pakottaa.
Mennen tullen bussissa narskuttelin hampaita, kirosin puoliääneen, liikahtelin levottomasti.
Huokailin.
Kotiin tullessani näin jotain aivan upeaa, ja oli jälleen lähellä, etten vain antanut mennä.
Ostokset meneen, bussista ulos ja punaisen auringon perään, vesihöyryn keskelle.
HETI!
Piti pitää itseni kurissa, yrittää.
Siihen meni muuten todella älyttömästi energiaa, voimavaroja.
No varmasti se on jokaisella niin, kun intohimosta on kyse.

No, jäädytin silti sormiani Koskipuistossa.
En malttanut lähteä pois.
Plussaa oli se, että puisto oli hiljainen.
Ihanan hiljainen, vaikka keskellä keskustaa onkin.
Ei enää niin hirveästi haitannut, että en ollut muualla, vaikka ajatukseni olivatkin siellä, yhtenään.

Koskipuisto 7.1.2016. Piti vain hetken ihastella ja kuvata, mutta...

... huomasin että teen sitä vielä noin 20 minuutinkin jälkeen. Minkäs sitä rakkaudelle sekä intohimolle mahtaa? Niiden edessä on niin voimaton. En tahdo päästää irti hetkestä, paikasta enkä tunteesta.

Saman toistoa, melkein. Halusin kokeilla miltä sininen efekti näyttää tuossa säässä ja mielestäni ihan jees. Buustaa kylmyyttää mukavasti.