Destination; life.

Viime perjantaina tein jotakin, jota en olisi uskonut tekeväni enää koskaan; Ujutin itseni house/techno/psykebileisiin Vikkulaan.
Ei sillä etten pitäisi genreistä.
Rakastan niitä!
Ongelma on vain ollut ulkoinen olemukseni, joka on vaikuttanut siihen miten näen itseni ja mitä viestitän sisältäni ulospäin.
Myös musiikki on ahdistanut, vaikka onkin sitä aina rakastanut.
Väenpaljous, oma ikä, muiden nuorempi ikä.
Oh.
Niin paljon asoita, jotka ovat estäneet mua elämästä.
En kadu että lähdin.
Kadun sitä, etten ole lähtenyt vuosia sitten.
No, tästä on suunta vain ylöspäin.

Olen myös tavannut erästä hyvää ystävää kerran sekä huomenna on aikomus tavata hänet uudestaan.
Sain myös takaisin erään tuttavan menneisyydestä, mikä on  nostattanut olotilaa.
Kunpa tällä kertaa vain osaisin ja jakasisin pitää kiinnni.

Koin perjantaina jotain aivan mahtavaa.
Sain jaettua sen hetken ihmisen kanssa, joka asuu maailman toisella puolella.
Ihmisen kanssa joka ymmärtää, tuntee sen fiiliksen, musiikin, vibat, rytmit... oih! Taivas!
Tuntui kuin sielumme olisivat olleet kietoituneina yhteen. 
Joka päivä tunnen sen vahvemmin, syvemmin.
Kun taas hän joka vieressäni istui, oli minusta todella etäällä.
Ehkäpä yksi syy siihen, miksi hän on exäni.
Kavereina on ihan hyvä olla, vaikkakaan ei mitään sydänystäviä tulla koskaan olemaan.
Ei ole mitään jaettavaa.
Kunhan paskaa puhumme.
Arkisia asioita.

Ayyyy mi loca corazon!
Eilen puhuimme sielunkumppanini kanssa (kyllä, uskallan sen sanoa ääneen, vaikka yritänkin järkeillä asiaa ja kieltää mahdollisimman paljon tunteita sekä asioita) siitä, kuinka saataisiin yhteistyö sujumaan koskien luovuutta.
Valokuvat, videot, tekstit, musiikki, äänet... En malta odottaa.
Enkä ole ainut, jos on sanoihin uskomista.
Ehkä on, koska se intensiivisyys on niin käsinkosketeltavaa.
Ei kulu päivääkään, etteikö oltaisi hyvin tiiviisti yhteydessä.
Mutta nyt kaikki sämpläykset, miksaukset, yhdistelyt, ideat, visiot pitäisi saada toimimaan pelkästään netin välityksellä.
No onneksi edes sen.
Helpottaahan sekin asioita, vaikka livenä tietenkin kaikki olisi sulavempaa.

Eilen tanssin rantakivellä.
En voinut sille mitään.
Biitit, melodiat, luonto sekä hyvä fiilis veivät mut kauas pois.
Olin vapaa!
Olin helvetti vie onnellinen!
Ja senkin sain jakaa hänen kanssaan, joka tunsi sen kaiken.
Hänen kanssaan, joka ymmärtää.

Torstaina aloitan pajalla uudestaan.
Kieltämättä olen innoissani.
On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oikeasti oppia.
Haluan edetä.
Mä otan sen tällä kertaa nyt vähän kuin opiskelun kannalta ja samalla tsekkaan voimavarani.
Opiskelemaan olisi kyllä kova hinku.
Mutta kun on vielä auki että mitä niistä vaihtoehdoista, joita mielessäni käyn.
Kansainvälinen tutkinto myös kiinnostaisi monenkin asian vuoksi.
Suurin syy ehkä se, että ei oikein kiinnosta tässä maassa harrastaa yritystoimintaa millään muotoa, kun sitä ei haluta tukea.
Pitäisi ottaa selvää, missä maassa olisi paremmat mahdollisuudet siihen.
No, mietimme sitä yhdessä.
Oi.
Ihanaa.
Mutta on asioita mistä en luovu; syksy sekä talvi.
Ne kun antavat inspiraation, motivaation sekä flow on useinkin mieletön!
Rakastan valokuvata syksyä sekä talvea.
Rakastan tuntea ne ihollani, sydämessäni.

Joskus havahdun siihen, että haaveilen ihan älyttömiä.
Ihan tyhmiä.
Jotain, mikä ei koskaan toteudu.
Mutta silti mulla on sellainen outo olo; kuin kaikki tämä tulisi jostain muualta. Suurempi voima.
Kuin mua ohjattaisiin jonnekkin. Haluttaisiin näyttää tie.
Sielunkumppanini sanoi että ihmeitä tapahtuu, jos kaksi kaunista sielua löytävät toisensa. Kun ne löytävät sielunkumppaninsa. Ehkä. Haluan niin uskoa siihen, mutta suht.koht rationaalisena ihmisenä se on melko vaikeaa. On luovuttamassa monta kertaa. 
Eilen toivon ihmettä, edes pientä.
Vaikka perusolo oli todella mahtava, silti siellä jossain on aina se tietty pelko ja vainoharhaisuus mukana.
Ja tietenkin täytyy ajatella myös järkevästi.
Mitä tahansa voi sattua.
Ja voi sattua helvetisti.
Siitä taas sain jotenkin lohtua ja voimaa.
Tiedän ainakin että olen asoita ajatellut, jos niin tulee käymään.
Olen niitä ajatellut, mutta silti olen tahtonut ottaa riskejä, elää. Kokeilla. Tehdä töitä asoiden eteen.
Se ihme.
Ajatukset harhailvat jälleen.
Toivoin edes pientä ihmettä, kun olotila jälleen koki laskusuhdanteen.
Ihme, se pienisuuri ihme tapahtui; sain ääniviestin.
Suloisen, toivoa antavan ääniviestin.
Se oli melko pelottavaa, mutta silti kokemuksena mieletön.
Kuin mua oltaisiin kuultu.
Eikä ole ainut kerta.
Sattumia sattumien perään.
Ystäväni sanoi mulle viime kerralla, että ihmeitä tapahtuu, jos joku sua ajattelee paljon.
Todella paljon. Tunnet sen.  
Usko, toivo, rakkaus.
Sen ihmisen kaulakoru on toivo.
Ajattelen sitä usein.
Ihan kuin silläkin olisi jokin merkitys.
No ainakin sillä on merkitys mulle.

Sain viime viikolla melkoisen kovat kiksit kirjoittamisen suhteen.
Meille annettiin kotitehtävä kirjoittajaryhmästä.
Torstaina aloin sitä työstämään.
Ajattelin että saan sen valmiiksi viime hetkellä.
Ei.
Kaikki samana päivänä.
Luonnostelut, tekstit, puhtaaksi kirjoitus.
Sormet taas tanssivat näppäimistöllä.
Sielu tanssi.
Sydän oli pakahtua siitä onnen tunteesta.
Käänsin siitä vielä pari tekstiä Englanniksi.
Tuntui niin hyvältä, kun haluttiin tietää mitä olen kirjoittanut.
Vielä paremmalta tuntui että siitä pidettiin ja se kosketti sielua.
Kyllä, hän on muusani.
Inspiraationi. Motivaationi.

Alphaville - Sounds like a melody.
Olen pitänyt aina sitä todella upeana biisinä, joka todellakin on sitä; sounds like a melody.
Mutta jokin aika sitten kun sitä kuuntelin häntä ajatellessani, mä ymmärsin!
Se tunne iski niin syvälle.
Se herätti mut.
Ne melodiat, ne tunteiden melodiat!
Niin paljon, niin erilaisia, niin kauniita.
Niin voimakkaita.
En tiedä olenko sitten koskaan tuntenut ketään kohtaan näin, koska mikään ei ole mua herätellyt niin rajusti.
Voi mitä elämän haaskausta se olisi, jos emme onnistuisi.
Jos emme voisi jakaa elämää sekä työtämme yhdessä.
Niin paljon visioita, niin paljon yhdistäviä asioita.
Niin paljon toisen antamaa inspiraatiota sekä motivaatiota.
Se yhteinen sävel, sivu. Samat aallot.
Usein pelottaa sekä sattuu, mutta en luovuta.
Mä haluan nähdä mihin tämä kaikki vie.
Haluan nähdä mitä tulevaisuudella on mulle sekä meille tarjottavana.
Bon voyage! 

Bird called Fenix.

Or bird called Johanna.
Tuntuu kuin olisin nousemassa sieltä tuhkasta kokeilemaan siipiäni.
Lähden jokin päivä jälleen lentoon!
No olen kyllä ollut  muutenkin lennossa näillä visioilla, suunnitteluilla sekä menemisillä.
Siihen kun lisää hyvin vähäiset yöunet, niin melko huimaavaa menoa.
Nyt ei haittaa koska jaksaa,  mutta toivon että tämä rauhoittuisi edes jonkin verran ajan saatossa.
Se vain on niin, etteivät nuo visiot anna rauhaa.
Ne pitäisi saada toteuttaa sellaisen kanssa, joka on samoilla aalloilla kanssani.
Luonnollisesti.
Voi mikä palo sielussani käykään!
Luomisen tuska jyllää.
Se huutaa!
Se tahtoo ulos!

Olin tiistaina eräässä Kynä - akatemiaryhmässä.
Se on Taimen järjestämä ryhmä.
Kaksi vuotta siinä meni ennen kuin rohkaistuin, sekä jaksoin muulta häsäämiseltä, sinne mennä.
En katunut hetkeäkään.
Mulla oli hauskaa.
Mulla oli turvallinen olo.
Kuin olisin ollut kotona.
Voi sitä rönsyilyä keskusteluissa.
Ihanaa!
Luovat ihmist yhdessä... mitä voi olettaa.
Oivalsin siellä pari tärkeää asiaa, jotka todellakin sisäistin tällä kertaa.
Jaksoin ne sisäistää, enkä vain viitannut kintaalla tyyliin "katsotaan, sitten joskus..."
Ensinnäkin; elämä on liian lyhyt odotteluun ja miettimiseen että teen sen ja sitten sitten kun!
EI!
Teen sen ja sen heti kun mahdollista.
Teen töitä asian eteen.
Aloitan heti.
Pienin, pienin askelin.
En lopeta unelmoimista asioista, vaikka etenisinkin hitaasti.
Ryhmän vetäjä rohkaisi minua pitämään valokuvanäyttelyn, josta olen haaveillut jo kauan.
Olisi ihminenkin tiedossa, joka niitä on itse pitänyt ja osaisi auttaa.
Yksin siihen kaikkeen en kertakaikkiaan kykene.
En fyysisesti enkä psyykkisesti.
Ja olisi tietenkin mahtavaa keskustella, jakaa asioita sellaisen kanssa joka ymmärtää elämäntyyliäni; valokuvausta, sanoja sekä kuvia yleensäkkin.

Valokuvaamisesta puheenollen.
Löysin netin syövereistä erään Tunisialaisen mallin.
Hänen nimensä on Kenza Fourati.
Miksikö Tunisialainen?
Kerron joskus, mikäli on kerrottavaa.
No johtunee osittain siitä, että olen miettinyt niin paljon teemoja Desert rose ja Snow in Sahara.
Osuutensa asiaan on myös dark progressive trancella.
Löysin eräästä kuvasta hyvin lähelle sitä, mitä kaipaankin.
Ja sillä hetkellä juurikin soi dark progressive trance, kun kuvan näin.
Tuli alkoi kyteä sisuksissani.
Sielu alkoi tanssimaan.
Kunnes samalla sekunnilla tajusin, että en ole ammattilainen.
Olen rahaton harrastelija, jolla ei ole kunnon kalustoa eikä varaa maksaa palkkaa yhdellekkään mallille.
Tuli myös puhetta erään ystäväni kanssa, että tehtäisiin hänen kanssaan valokuvaussessiot jokin kerta.
Olen aina pitänyt hänen kuvistaan sekä tyylistään.
Jospa hän suostuisi harrastelijan malliksi, ilman palkkaa.

Tänään sain erään runon kuvaani, jonka jaoin Facebookin Tampere - ryhmässä.
Se oli hyvin kaunis runo.
Tai no, en tiedä oliko se runo.
Ajatelma?
Hah.
Kirjoittamisesta kiinnostuneena mulla on yllättävän moni tyylilaji hukassa.
Luin sanat moneen kertaan.
Olin todella otettu siitä, että joku kirjoittaa jotain noin upeaa kuvani alle.
En pystynyt päästämään irti.
Ne koskettivat syvälle.
Siitä välittyi se, mitä elämä on.
Tuli omat tunteet flashbackina melko rajustikkin.
Lisään ajatelman/runon blogini loppukaneetiksi.
Kirjoittaja on Pekka Tainio.


Sitä ennen kirjoitan tähän eräät lauseet, joiden kuuleminen ennen sattui.
Tuntui ettei pystynyt hengittämään, koska ne eivät koskeneet minua.
Kun luin sekä kuulin nuo sanat tiistaina Kynä - Akatemiaryhmässä, tunsin toisella tapaa.
Tunsin toivoa.

"Elämä on tilaisuus, hyödy siitä.
Elämä on kauneus, nauti siitä.
Elämä on autuus, maista sitä.
Elämä on uni, todellista se.
Elämä on haaste, kohtaa se.
Elämä on velvollisuus, täytä se.
Elämä on peli, pelaa sitä.
Elämä on lupaus, täytä se.
Elämä on suru, voita se.
Elämä on laulu, laula se.
Elämä on ponnistus, hyväksy se.
Elämä on tragedia, kohtaa se.
Elämä on seikkailu, uskaltaudu siihen.
Elämä on onni, luo se.
Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.
Elämä on elämää, taistele sen puolesta."

- Äiti Teresa

"Elämä on runo, kirjoita se.
"Elämä on proosaa, kirjoita siitä"

-O.H

- Monien ruusuisten tulevaisuusunelmien penkki.
- Monien suolaisenkarvaiden muistojen ja yksinäisten ajatusten penkki.

- Penkki ihmisen istua -

 

"...Se jokin saapuu aikanaan"

Deep dark progressive trance/phsycedelic, Mexican rap.
Ranskalaista hip hoppia sekä rappia.
Arabialaisia soundeja niin trancessa, housessa kuin popissakin. 
Olen ollut musiikkiaddikti jo jonkin aikaa.
Se on niiden uupuneiden sekä hiljaisten vuosien jälkeen hyvin outo kokemus.
Myöskin hyvin vapauttava sellainen.
Kaikki tuntuu paremmalta musiikin kanssa.
Siitä saa voimaa sekä inspiraatiota.
Olen myös lukenut vähän kirjaa.
Edes sivu tai pari päivässä.
On ollut ihana huomata että mä psytyn tähän!
Pystyn siihen ilman keskittymisvaikeuksia sekä nukahtamista.

Vaikka olen nukkunut monena yönä vain 2 - 3 tuntia ja senkin hyvin huonosti uniapnean vuoksi, jotenkin olotila on melko hyvä.
Olen jaksanut tehdä asioita, mitä ennen ole jaksanut.
Eivät ne suuria ole, mutta askel eteenpäin.
Ihmettelen asiaa, koska sain selville että kalpron tulehdusarvoni olivat 2000 jotain.
Siis.. 2000!
Kyllä tuolla sisuskaluissa jotain tapahtuu.
Kun vain tietäisi että mitä!
No kaitpa sekin selviää kohta, lähetteen jälkeen.

Eilen hain CPAP - laitteen TAYSISTA, lieventämään uniapnean oireita.
Saapas nähdä miten me tullaan juttuun.

Se valvominen.
Se on osittain omaa syytäni, koska täytyy sitä hemmetin WhatsAppia räplätä aamuyöhön saakka!
Ehkä olen vähän ihastunut.
Ainakin tykästynyt.
Ehkä sekin on jollain tapaa antanut voimia.
Varsinkin kun voi keskustella taiteen eri muodoista, luonnosta, elämästä... aivan uskomatonta!
Joka päivä jotain uutta.
Tai no aiheet ovat samat usein, mutta aina niiden sisällössä on jotakin uutta.
"I discover always something new, when i talk with u", Olen kuullut nuo sanat monta kertaa.
Ne lämmittävät, inspiroivat.
Antavat motivaatiota.
Tunnen itse samoin.
En ole koskaan tavannut niin universaalia, mielenkiintoista persoonaa.
On niin ihana kertoa, minkälaisen vision tietty musiikki silmieni eteen tuo.
Mutta ehkä ihanempaa on se, kun näkee että joku todella kuuntelee sekä ymmärtää.
Innostuu itsekkin.
On tunne että tahtoisi jakaa HETI kaikki ne visiot, mitä mieleeni sillä hetkellä tulee.
HETI!
Ei hetken päästä.
Silloin kun se vielä elää sielussani, sydämessäni.
Silloin kun se hetki on siinä, nyt. Elävänä.
Olemme puhuneet myös mun valokuvausprojektihaaveestani, mikä mulla on ollut jo vuosia.
Ihana jakaa sekin visio, unelma sekä tunne sellaisen kanssa joka ymmärtää, pääsee sisään juttuun.
Ja joka tukee, uskoo muhun.
Näytin hänelle joitain töitäni, mitä pajalla tein.
Oli se melkoinen kynnys niin tehdä, mutta halusin jakaa itsestäni jotain.
Oli mahtavaa kuulla juuri ne sanat, mitkä ovat olleet mulla ajatuksina päässäni aina, sanomattomina sekä jakamattomina.
"Töittesi kautta opin tuntemaan sieluasi sekä sydäntäsi enemmän".
Juuri niin!
Ehkä se kaikki kannustus, uskominen mun tekemisiini sai mut ikävöimään enemmän sitä kun sain toteuttaa itseäni graafisen suunnittelun parissa.
Olin paljon varmempi siitä että haluan mennä pajalle takaisin!
Olkoot sitten vain olematon rahavirta, mutta tahdon oppia jotain uutta.
Tahdon kehittyä.
Ei se varmasti helppoa tule olemaan jos nukkumiset ovat mitä ovat (ilman WhatsAppiakin) mutta tahdon yrittää.
Mietin myös Mediapolisia, mutta... en tiedä. 
Se on liian iso askel nyt.
Ei sitä tarvitse ajatella.

"On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan"
Neljä Ruusua - Sun täytyy mennä.
Kun kuulin nuo sanat pitkästä aikaa, vakuutuin niistä.
Niissä oli juurikin se mitä kaipasin.
Toivoa tulevasta.
Ihoa kutitteli.
Huokaisin syvään.
Hymyilytti.

Eilen puistossa ollessani kuuntelin dark progea.
Juuri uplifting soundejen kohdalla lokki lähti lentoo vedestä.
Lensi suoraan kohti mua, mutta kaartoi taivaalle viime hetkellä.
Se oli hyvin rikastuttava kokemus.
Tunsin että olin elossa.
Jonkin ajan päästä synkimpien soundejen kohdalla puusta tippuivat hiljalleen keltaiset lehdet veteen.
Se oli maagista.
Hengitys pysähtyi.
Melkein purskahdin itkuun siitä euforisesta tunteesta.
Voi kunpa olisi joskus tilaisuus tehdä musiikkivideo.
Edes yksi.
Jaoin tietenkin tuon kaiken hänen kanssaan, ja tiesin, mä tiesin että mua ymmärrettäisiin.
Tiesin että siitä pystyi puhumaan vaikka kuinka paljon.
Se myös johti luonnollisesti muihin luoviin asioihin.
Elämän nälkään.
Oloni on kevyempi mitä vuosiin.
Tämä kaikki on ollut hyvin terapeuttista.
Voisin sanoa nyt, että pidän elämästäni tällä hetkellä ainakin vähän.

Kesä jäänyt taakse ja syksy saapunut.
Ihanaa!
Se on myös osasyy tämän hetkiseen tilaani.
Eilen katselin kotikadullani, kuinka kauniilta syksyn ensimmäiset vaahterat näyttävätkään!
Jäin siihen paikoilleni kokemaan sen hetken.
Hymyilin.
Sisälläni kupli ilo sekä elämä.

Ay dele man! My crazy heart!

Azizam, eshghe man.

Doset daram.

Donya man.

I miss u.

Missä olet nyt?

Muistatko enää?

Olin se tarkertuva ihminen, joka rakasti intensiivisesti.

Syvästi.

Inthoimoisesti.

Ehkä liikaakin.

Pelkäsin menettäväni sinut, ja toimin sen mukaan.

Ripustauduin.

Testasin sinua.

Halusin tietää tunnetko samoin kuin minä, vaikka sanoistasi sekä teoistasi minun olisi pitänyt se huomata.

Kyseenalaistin melkein kaikki sanasi.

Se oli väärin.

Kadun sitä.

Kaduin jo silloin, mutta jokin käski jatkamaan.

Ehkä mustasukkaisuus.

Ehkä intohimo.

Tunteeni, sydämeni.

Ah.. dele man!

Vaikka olisin nähnyt sinut monen monta kertaa, silti vatsassani oli jokaisella kerralla perhosia kun näimme uudestaan.

Joka kerta jännitin näkemistämme.

Ovikellon ääni sai sydämeni laukkaamaan.

Minulla oli kova työ saada itseni pysymään ”coolina”.

Itsehillintä oli vaikeaa, että en paljastaisi liikaa, liian nopeasti.

Mutta kun pidin sinua sylissäni silloin kun voit huonosti, ikävöit lähimmäisiäsi, suojamuurini petti.

Itkin kanssasi.

Pidin kiinni kovempaa, työntäen sinua samalla poispäin.

”Tuntuu kuin olisin sinulle taakka, rasite”, sanoit joskus.

Tiedän että olin käyttäytynt niin.

Pelkoni olivat ohjanneet minut siihen.

Miksi ajattelin kuolemaa vessassa lukkojen takana, kun olit kanssani?

Miksi tärisin, olin hysteerinen?

Voi kunpa niin ei olisi tarvinnut olla.

Kunpa olisin osannut, tiennyt miten olla tasapainoinen sekä tasapainoisessa parisuhteessa.

Joskus kuulen haaveissani sanovasi irti päästämisen olleen virhe.

Virhe, vaikka provosoin sinua siihen kyseenalaistamisillani.

Kunpa saisin kaiken takaisin, että voisin korjata monta virhettäni.

Olen pyytänyt anteeksi mielessäni sinulta satoja kertoja, ehkä miljoonia.

Se ei auta.

Silti sisälläni on möykky.

Ehkä se möykky on olemassa senkin vuoksi, kun en antanut sinun enää tuntea minua suhteemme loppumisen jälkeen.

Sanoin että kaikki on nyt historiaa.

Ei enää meitä edes kavereina, mitä halusit.

En pystynyt jatkamaan niin.

Sattui liikaa.

En voinut muuta kuin toivoa, että ymmärrät.

Kerran kävelit minua vastaan kaupungissa.

Se tuntui niin epätodelliselta, niin kuin menetyksesikin.

Kirjoitit viestin sen jälkeen.

En muista tarkalleen enää mitä siinä luki.

Se sai minut toivomaan, uskomaan uuteen alkuun.

Mutta ei se ollutkaan niin.

Halusit vain kertoa miltä näkeminen tuntui, mutta on kuitenkin parempi jatkaa kavereina.

En ymmärtänyt antaa siihen tilaisuutta.

En halunnut.

Miten olisinkaan voinut, kun tuntui että maailmani romahti?

Vatsassa tuntui taas, mutta se tunne oli ihan päinvastainen mitä jokin aika sitten.

En muista koska olisin itkenyt niin paljon, niin usein sekä pitkään.

Myöhemmin seurustelin sekä menin naimisiin väärin perustein.

Halusin unohtaa entisen elämäni.

Halusin näyttää sinulle ja itselleni että minä elän!

Elän ilman sinua!

Onnistuin siinä jonkin aikaa.

Sitten ajatukseni taas alkoivat harhailemaan.

Tuli muistoja.

Tuli se tunne, ikäväkin.

Huomasin että en uskalla nähdä kuviasi, vaikka tahtoisin.

Kunnes kuuden vuoden jälkeen päätin, että katson.

Haluan tietää tunnenko mitään.

Tunsin paljon.

Mietin kauan kommentoinko mitään eräällä taholla.

Loppujenlopuksi niin tein.

En odota vastausta, koska minähän sinut torjuin silloin.

Minä käskin sinun pysyä poissa elämästäni.

En odota vastausta, koska sinulla on ollut elämää minun jälkeeni ja on varmasti nytkin.

En odota vastausta, koska ymmärrän että olen exäsi, ja tunteet katoavat ajan mittaan.

Silti toivon.

Toivon, vaikka en tiedä mitä sanoisin, jos kohdattaisiin.

Joskus haluaisin sen tapahtuvan, että saisin solmuja auki.

Tietäisin, että on aika siirtyä eteenpäin, jos tunteemme eivät enää kohtaa.

Jos tunteeni eivät enää olisikaan samanlaiset, ja kuvittelen kaiken.

Jos aika on kullannut muistot.

Muistot, jotka ovat silti kauniita.

Riipaisevan kauniita.

Ruman kauniita.

Tärkeitä.

”Sanot niin kauniisti azizam.”, sanoit.

Pidit lujasti kiinni.

                                          Niin paljon muistoja. Peyda kon mara - Find me.

Hyvät ja huonot uutiset.

Eilen olin kaupungissa sen ainoan kaverini kanssa, joka täällä Tampereella asuu.
Näemme noin pari kertaa vuodessa, valitettavasti.
Eilen kun taas puhuimme kaikkea taivaan ja maan välitä, tuli ilmi että kummatkin kaipaavat samoja asioita.
Yksi niistä on se, että olisi ystävä joka tietää kuulumiset ym reaaliajassa, henk.kohtaisesti.
Facebook etenkin vituttaa, kumpaakin.
Jengi tietää mitä olet tehnyt kuukausi sitten, koska päivitykset.
Äh.
Itse sanoinkin, etten ole sinne jaksanut mitään pahemmin enää kirjoitella.
Kuvat kertokoot kaiken.
No ok, tietenkin kirjoitan tätä blogia, jonka myös facebookin blogisivustolleni nakkaan.
Ei pidä ajantasalla oikein, ei.
Miettinyt mitä tämänkin kanssa tekisi.
No, eiköhän sitä jonkinlaisen ratkaisun saa tehtyä kun aika on siihen kypsä.
Ja mä olen kypsä(nä).
Vaikka kyllähän viimeinen blogikirjoitukseni poiki kommentteja sekä jotain keskusteluakin.
Oli huojentavaa sekä samalla kamalaa huomata, etten ole ainoa yksinäsyydestä kärsivä.
Tietenkin olen aina sen tiennyt etten ole ainut mutta se, että joku siitä puhuu, saa mut sen huomaamaan.
On sitä vertaistukea jossakin, eikä vain hiljaisuutta ympärillä.

Musiikkia olen kuunnellut melkolailla nyt viimeisinä päivinä.
Jännää.
Todella jännää.
Olin hieman jo vieraantunut siitä, koska uupuneena ei vain ääniä siedä.
Niistä hermostuu ja ahdistuu.
Nyt en ole ollutkaan niin mahdottoman uupunut, kun ei ole tarvinnut hypätä asioilla joka viikko.
Ja lääkärissäkin hyppäämisestä ollut yli kuukausi lomaa.
Ihanaa!

Eilinen tosiaan taisi vaikuttaa melkolailla, positiivisesti.
Olin jotenkin pirteämpi.
Hymyilytti.
Tuntui että olin elossa.
Askel oli kevyempi. (paitsi kotona huomasi kuinka väsynyt olikin. Huh sitä särkyä ja pakotusta)
Joku melko söpö poikakin hymyili mulle eilen.
Sitä ei ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan.
Ei sinänsä ole tärkeää, mutta mietin vain aikoja ennen, kun olin elossa sekä eloisa.
Oi oi... melko mielenkiintoisia aikoja eletty.
Tänään taas tosin huomasi, ettei kuitenkaan kunnossa ole.
Ei tapahtunut ihmeparantumista.
Todella väsynyt oli kaikella tapaa.
Mutta silti ihan hyvä fiilis.

Hyvä fiilis, vaikka sairauspäivärahapäätökseni hylättiin.
Syy se, että ei ollut lääkäriltä selvitystä miten monet sairauteni vaikuttavat työkykyyni.
Ajatelin tehdä valituksen, mutta se jäi.
En jaksanut muulta hommalta, enkä olisi edes ehtinytkään.
Äitini kävi täällä, mikä tosin oli mukavaa.
Ehdittiin käydä niiden päivien aikana katselemassa Rauhanniemen maisemiakin illalla.
Ihana auringonlasku!
Ihana rauha.

Sairauspäivärahapäätökseen palatakseni.
On siinä jonkinlainen ristiriita terapiapäätöksen kanssa.
Psykoterapian jatkosta tuli hylätty päätös, koska olen asiakirjojen mukaan liian väsynyt, monta fyysistä sairautta jotka pitäisi hoitaa.
Työ -sekä opiskelusuunnitelmani eivät ole näin ollen realisitsia, eikä siksi kuntouttavaan psykoterapiaan saa jatkoa.
Se ei todellakaan mua haittaa, koska se oli mitä oli eikä uupumuksestani ymmärretty mitään.
Ei katsottu mua kokonaisuutena ym.
Ja se karmiva 45 minuutin tuijottelu hiljaisuudessa.
EEIIII!
Mutta nyt sitten olen kuitenkin heidän mielestään työkykyinen, eikä ole yhtään epärealista mikään.
Hah!
Pitäisi jaksaa ja ehtiä valitus tehdä, jossa ottaa esille tuon ristiriita.

Olenkin nyt tässä sitten miettinyt kahdesta pahasta vaihtoehdosta valita sen vähemmän pahan, ja laitoin sosiaalityöntekijälle sähköpostia kuntouttavaa työtoimintaa koskien.
En jaksa enää tuota epävarmuutta "tuloista".
Koska tulee ja mitä, tuleeko ollenkaan.
Kuntouttavassa kuitenkin tietää mitä tulee ja koska.
Plus bonuksena työmatkakortti.
Se kelpaa kyllä.
Mieluiten menisin tuohon samaan paikkaan missä ennenkin olin.
Siellä oli kuitenkin hyvä henki, mukavaa hommaa sekä ihanan lähellä.
Pieni paikka, mistä myös tykkäsin.'
En pidä niistä isoista laitoksista.
Hyh.
Jotenkin ahdistavia.
Tosin sitten saa sanoa hyvästit eläkehaaveille.. huoh.
On tämä niin vaikeaa.
Mietin sitäkin, että tuleeko elämäni aina olemaan sitä että täytyy valita kahdesta pahasta se vähemmän paha vaihtoehto.
Aika surullista sekä ahdistavaa.
Pelottaa ihan helvetisti.
Toivon että tällä kertaa mun ei tarvitisis lopettaa helvetillisen uupumukseni vuoksi.
Viime kerralla tosin asiaan taisi vaikuttaa sekin, kun ravasin siellä terapiassa pajan lisäksi.
Se oli liikaa.
Juurihan mun piti laskea pajapäiviä kolmesta kahteen huonon jaksamiseni vuoksi.
Oi voi... olisipa ajatellut pidemmälle, mutta kait sitä tahtoi yrittää kaikin keinoin voida paremmin.
Ei tahtonut luovuttaa.
Hakkasi vain päätä seinään kerta toisensa jälkeen.
Mutta jollain tapaa mulla on silti hyvät fiilikset tuosta suunnitelmastani.
En tiedä miksi.
Ehkä siksi, kun haluan nyt nähdä ja kokeilla miten siellä menee uusintakierroksen aikana.
Ja se, kun tietää että talous tulee pysymään vakaana sekä saa jotain sosiaalista kontaktia jossain.
Vaikka sitten ihan coolejen ohjaajien suunnalta, jos ei muuten, hallitusti.
Ei joka päivä kuitenkaan ihmisten naamoja, josta myös väsyy.
Tai se kanssakäyminenhän mua väsyttää, jos se on jokapäiväistä, ei ne naamat.
On myös jotakin, jota odottaa.
Niin ja äiti tulee taas tänne lomallaan, jolloin menen myös Seinäjolle hänen luokseen muutamaksi päiväksi.
Sitä odotan kovasti, vaikka pelko väsymyksestä kolkuttaakin takaraivossa.
Voi mikä paradoksi, jälleen!
No tämä eukko ei muuta olekkaan kuin paradoksia täynnä.
Joku sanoisi ettei ainakaan elämä ole tylsää.
No, tiettyyn rajaan asti varmasti mielenkiintoistakin.

Yksinäisyys lyö, sanomatta nimeään.

Mulla on ollut mielessäni tuo otsikko, joka on Eppujen biisistä Tahroja paperilla.
Nyt ei ole kuitenkaan kyse parisuhteesta, mikä ei voisi edes vähempää kiinnostaa, vaan kavereista/ystävistä.
Niistä, joita ei ole.
Niistä jotka ovat mulle olleet aina todella tärkeitä.
Mä syytän itseäni asiasta monta kertaa, toisaalta taas vihaan heitä jotka mut roskiin heittivät.
Vihaan itseäni, vihaan kaikkia ja kaikkea.
"Elämässä on niin, että aina akan löytää mutta hyvää kaveria on vaikea löytää." Tai jotain tuonnepäin se Sörsellssönin lause meni elokuvassa Uuno muuttaa maalle.
Samaistuin niin täysin.
Oli olo; joku ymmärtää!
Ja koin itseni vielä yksinäisemmäksi.
Ainoat joiden kanssa olen vuorovaikutuksessa ovat leffat sekä meemit.


Pari päivää sitten taas itkin, kun huomasin kuinka yksin olen.
Oli hirveä olo.
Paino rinnalla ja hartioilla.
Niin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei voi puhua.
Kukaan ei tiedä mitä mulle kuuluu näin reaaliajassa.
Se sattuu.
Vaikka olenkin superintrovertti ja rakastan yksin olemista, silti yksinäisyys sattuu.
Silloin kun sitä tuntee.
Usein tunnen olevani ihmstenkin kanssa yksin.
Ei ole keskusteltavaa, jaettavaa.
Niin erilaiset mielenkiinnon kohteet sekä harva kuitenkaan on kiinnostunut puhumaan todella syvällisiä useita tunteja.
Olla vain, keskustella.
Tai sitten tosiaan tietää mitä NYT kuuluu, tässä hetkessä.
Ei mitään facebookin päivityksiä, joista saa tietää mitä viikko tai kuukausi sitten olen tehnyt.
Poistin myös taas tyyppejä listaltani, koska ei ole mitään puhuttavaa.
Nyt niitä on hurjat 8 nimeä jäljellä.
Enempää tuskin tulen huolimaan, koska voi olla että noistakin joutuu karsimaan osan.
Jotakin hyvääkin tietenkin yksinäisyydessä on; kukaan ei tule kaipaamaan, jos tahdot riistää hengen itseltäsi.
Et ole niin sanotusti itsekäs.
Tosin en ole koskaan nähnyt mitään itsekästä siinä.
Se on mielestäni taas ollut itsekästä, että ihmiset marisseet että älä tee sitä mun takia, blaablaa.
Ihmiset, jotka eivät loppupeleissä ole edes kiinnostunut olemassaolostasi.
Ihmiset, joiden elämä ei muutu mitenkään vaikka sua ei enää olisi.
Eikä tule varmasti koskaan mieleen, että se joka kärsii helvetisti elämässään, ei ole se pyytäjä jonka vuoksi pitäisi vain kituuttaa, elää olematta elossa.
Se jos mikä on itsekästä, ajattelemattomuus.

Olen huomannut senkin, että jos en pidä kotipuoleeni yhteyttä, mulle ei soiteta.
Menee helposti usea kuukausi, jos itsekkin olisin vain soittamatta.
Ihan kuin olisin ilmaa näin raihnaisena fyysisine sekä psyykkisine onglemineni.
Ihan kuin olisin riesa, maanvaiva.
Kuin olisin häpeä kaikille.
Ihminen, josta ei puhuta.
Ihminen, jolle ei puhuta.

Olen nyt ollut joissain sinkkuryhmissäkin, mutta äh... ei.
Pitäisi olla niin iloinen, positiivinen, materialistinen, pinnallinen että joku juttelisi.
No, en tiedä olisiko se edes juttelua, vaan jotain turhanpäiväistä jaarittelua.
Töksäyttelyä.
Joten päätinpä joistain lähteä muutaman päivän seuranta - ajan jälkeen pois.
En tiedä mitä teen noiden loppujen kanssa.
Ehkä katoan.
Samaa olen miettinyt mt - ryhmistäkin.
Pois, pois!
En niissä vertaistukea ole pahemmin saanut, jos ollenkaan.
Olen kait vääränalainen sinnekkin.

Olen yrittänyt myös lukea kirjoja, mutta ei ole onnistunut.
Ei vain jaksa keskittyä.
Väsyn niin kaikesta muusta, mikä ei ole edes suurta.
Olen pari kertaa uusinut lainaukset, mutta edelleen jumitin siinä, mihin olin jäänyt ensimmäisen lainaukseni jälkeen; kirjan alkumetreille.
Se jotenkin lamaannutti, toisaalta taas tunsin kamalasti surua, pettymystä.
Mitä elämää tämä tällainen on vuodesta toiseen?
En jaksa!

Pääni on nyt ollut  todella kipeä useita kuukausia, päivittäin.
En tiedä johtuisiko tuosta uniapneasta, koska vaikka mitä tekisin tai olisin tekemättä, sama juttu.
Luulen että raitis ilma auttaa, vaan ei.
Ajattelen ottaa todella todella iisisti, vaan ei auta.
Eilenkin mietin että varmasti uiminen auttaa, vaan ei.
Se oli melko terapeuttista muuten, vaikka mä mietinkin että mitähän tuolla pohjalla on..?
Voisiko sinne jäädä ikuisesti.
Turvaan.
Suojaan.
Rauhaan.

Olen ajatellut viimeaikoina olleeni idiootti, kun hommasin eläimiä näin uupuneena.
Ja kun on se tahdon pois täältä - olo, kadun vielä enemmän.
Jos niitä ei olisi, olisin varmasti tarttunut taas veitseen.
Halu on kova.
Tunne takoo.
Välillä taas en välitä yhtään, mitä niille tapahtuisi vaikka mua ei enää olisi.
Olen niin uupunut väsymyksestä, yksinäisyydestä, tästä elämästä jossa en ole edes elossa.

" Mulle tää juhannus kuten muutkin juhlapyhät joulua lukuunottamatta on ihan samanlaisia päiviä kuin muutkin. En saa lomaa sairauksistani enkä olisi tässä kunnossa kyennyt lähtemäänkään minnekään.. Enkä halua keneltäkään mitään sääliä koska ihan tietoisesti olen keskittynyt viime vuodet vain toipumiseen koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Näistä sairauksista ei saa lomaa kuten työssäkäyvä voi ottaa lomaa ja lähteä rentoutumaan ja pitämään hauskaa jonnekin, siltikään en ole katkera koska tiedän mitkä asiat on oikeasti tärkeitä."
Tuossa on jollakulla erittäin mahtava ajatus siitä, millaista on olla sairas.
Olkoot sitten fyysisesti, psyykkisesti tai kumpaakin yhtäaikaa.
Varsinkin kroonisen sairauden kohdalla täytyy monesti muistuttaa ihmisiä, mitä se on.
Tosin itse olen jonkin verran katkera, kun nämä sairaudet ovat vieneet multa kaiken, mitä olen elämässäni rakastanut.
Katkera siitä, että ovat vieneet elämäni.
Välillä ikävöin niin kamlasti sitä aikaa, kun olin töissä, terveenä.
Lomat olivat todellakin lomia, elämän makuisia joiden jälkeen jaksoi taas hetken raataa.
Joskus kauemminkin, riippuen kunnostani, sen hetkisestä tilanteestani.
Asiat eivät ole enää itsestäänselviä.
Eivät ole olleet sitä vuosiin.
Kun kystään mikä on unelmasi, haaveesi niin mun ei tarvitse miettiä kauaa.
Haaveeni on olla terve.

IIKK! Rottia!

Viimeksi kun kirjoitin, elämä vei.
Olin menossa helpotuksen voimasta.
Siinä sitten kävi niin, että kun pari päivää olin menossa niin sen jälkeen olin uupuneena kotona pari viikkoa.
Olisin levännyt kauemminkin, ellei olisi täytynyt juosta kaupunkiin asioille.
Toisaalta se oli hyvä asia.
Pääsin istumaan Pyynikille sekä vähän kuvaamaankin.
Tahti oli sellainen että viisi minuuttia jaloillaan olemista ja 10 - 15 minuuttia istumista.
Ei ole kyllä hinkua ihan heti lähteä uudestaan, vaikka hyvät muistot jäikin.
Tämä viikko on sitten mennyt vain kotona ja niin menee seuraavakin viikko torstaihin saakka.
No toki haluaisin käydä vähän järven äärellä taikka puistossa sen mitä jaksaa.

Mutta tokihan tuo terapian loppuminen on tuonut positiivista elämääni.
Oon jaksanut siivota vaatekaappejani, touhuta enemmän elukoiden kanssa sekä niiden häkkien siivoaminenkaan ei ole niin raskasta, kun elämä on nyt hiljaisempaa sekä rauhallisempaa.
Olen huomannut myös sen, että epävakaan oireet ovat lieventyneet.
Ovat hiljentyneet.
Superuupuneena ne tietenkin olivat enemmän pinnassa, nostivat päätään paljon herkemmin.
Joskus mietin että onkohan se sittenkään epävakaata, vai jotenkin uupumuksesta johtuvaa rajua reagointia.
Ahdistus sekä turhautuminen laukaisevat tietyt tunteet ja tietyn sekasorron päässä.
Tietynlaista impulsiviisuutta toki löytyy sekä tunne-elämä nyt on mitä on, vaikka olisi vakaampaa sekä rauhallisempaa elämä fyysisessä mielessä.
Mutta raivokohtaukset, se helvetillinen tunteiden vuoristorata ym vähän hiljentyvät juuri tallaisessa tilanteessa.
Muistan kun ulkoilin paljon, sain voimia luonnosta ja liikunnasta eikä silloin oireet olleet niin rajut, mitä olivat sen ravaamisen aikana tuijotteluterapiassa sekä kuntouttavassa tämän uupumuksen kanssa.
Ja kun kukaan ei ymmärtänyt, mitä sanoin.
No, jään tarkkailemaan itseäni.

Kaveri kävi keskiviikkona kylässä ja se oli tosi mahtavaa!
En muistanut miltä se tuntuu.
Viimeksi täällä on kaveri (no silloin kuin heitä vielä oli sen pari kappaletta) käynyt noin kolme vuotta sitten.
Oli ihanaa touhuta eläinten kanssa sekä jutella.
Oi että.. ei mikään voita livenä juttuelua.
Ilmeet, eleet, äänenpainot... ja yksinkertaisesti läsnäolo.
No, äitini sitten oli eilen luonani yötä.
Oli sekin mukavaa.
Häntä kun ei kovin usein näe välimatkan vuoksi.
Nyt sitten onkin sosialisointikiintiö täynnä hetkeksi aikaa, kiitos.
Vaikka mukavaa oli, niin yksin on niin ihanaa!
Tiettyyn pisteeseen saakka.

Voi Melissa.
Hänen vuokseen ollut surua tämä viikonloppu.
Huomasin perjantai - iltana, että hänellä on sarveiskalvon tulehdus.
Itkin ihan hulluna.
Pelkäsin että tulee sokeaksi.
Ajatuskin siitä että sitä sattuu, tuntui tosi pahalta.
Onneksi Mellu pääsi lääkäriin lauantaina ja nyt saanut antibioottisia silmätippoja.
Silmä on jo parempi.
Eilen Melissa pusutteli mua kiitokseksi, kun oon hoitanut sen silmää.
Se hetki oli niin upea!
Herkistävä. 
Mun rakas Melissa.
Olen niin onnellinen, kun sillä on nyt parempi olla.

Rottia... rottia!
IIKK! ROTTIA!
Eikä kun ihania rottia, joita sain kaksi kappaletta pari viikkoa sitten.
Ovat nyt 3 kuukauden ikäisiä.
Tofu sekä Pippuri.
Niin ihania vipeltäjiä sekä hyvin seurallisia.
Varsinkin Tofu.
Pippuri tykkää olla enemmän omassa rauhassa, sekä on vähän rauhallisempi.
Heh.. introverttirotta.
Mä niin ymmrrän häntä.
Ensi kuussa mulle tulee kolmas rotta.
Sellainen valkoinen, jolla on musta korva sekä vähän mustaa nassussa.
Sokeri saa olla hänen nimensä.
Sitten mulla on kolmea ruokalajiketta.
Hah!
Kasvattaja sanoi, että on kuulemma hyvin rohkea ja touhukas.
Tulossa ensimmäisenä dunasta ulos, kun luukku avataan.
Ihana!

Leikkihetki. Tofu päällä, Pippuri alla.

Pöksyrotat.

Tofu touhottaa niin, ettei kamera ehdi reagoida ajoissa. Siitä on monen monta vauhtipääkuvaa.