Bussiin mentäessä halusin istua ikkunapaikalla ja matalemmassa osassa bussia, koska tahdoin nähdä jouluvalot.
Ovat ainoita kertoja, jolloin ne nykyään näen; bussin ikkunasta, tullessani kotiin kaupasta tai terapiasta.
Ne ovat olleet mulle jotenkin aina sellainen valopilkku, ilon aihe, koska olen aina rakastanut niitä.
Tuonut aina tunnelmaa sydämeeni ja mieleeni.
Sieluuni, jos sellainen on olemassa.
Olen käveleskellyt pitkin katuja, pitkiäkin reittejä, vain katsellen niitä ja nauttien hetkestä.
Tuntui todella ahdistavalta, surulliselta ja pahalta ymmärtää, millaisella tolalla asiani ovat nyt.
Tuntuu kuin olisin ainoa, jolla ei ole enää elämää.
Varsinkin kun tarkkailen tätä pientä piiriäni ympärilläni, johon kuuluu aviomies ja jokunen fb-kaveri.
Mä vain olen, tässä paikallani junnaamassa.
Tosin nyt on menty voinnissa huonompaan, mitä se oli esim viime vuonna tähän aikaan.
Silloin kävin sentään tien toisella puolella parturissa joskus, värjäsin lettiäni.
Ei kun enpäs!
Olin värjännyt sen lokakuussa, ja nyt puhun joulukuusta.
Jee!
Ollut siis letti värjäämättä yli vuoden.
Ei ihan mun tapaistani.
Kotona kotikuteissa, ilman meikkiä hengannut kohta 2 kuukautta putkeen.
Terapiaan tai kauppaan kun meen, pistän vain jotain mukavaa päälle.
Ei tieteokaan omasta tyylistäni enää.
Ennen kävin kaupungissa (no viime vuonnakin se oli jo vähän heikompaa, mutta enemmän mitä nyt) 2 - 3 kertaa kuukaudessa.
Oli ihanaa etsiä niin kotona kuin kaupassakin vaatteita, kenkiä ja laukkuja jotka sopivat yksiin, jotka ovat mua.
Nyt olen esim ostanut vaatteita viimeksi noin vuosi sitten, ehkä ylikin.
En ole käynyt sen koommin vaatekaupassakaan.
Vaatteiden valkkaaminen kotona kaupunkireissua varten sekä itse meikkaaminen on niin työlästä.
Kamala urakka.
Uuvuttavaa.
Pelkää ettei siitä kaupungilla olosta taaskaan nauti, mutta sitten on tietynlaiset odotukset kuitenkin.
Viimeksi kun olin kaupungissa, itkin penkillä; mä en tunne mitään. Ei tää ole samanlaista mitä ennen. En pysty nauttimaan esimerkiksi kynttilän valosta kahvilassa, niistä ihanista pienistä asioita, mitä ennen.
Valokuvaaminen tuntui aivan typerältä, turhalta.
Kaupunki näytti niin rumalta, vaikka ennen oon ihastellut sitä, nähnyt kaikki pienet yksityiskohdat vanhoissa rakennuksissa jne.
Joulutorilla kävin nopeasti tällä viikolla, kun täytyi asioita hoitaa.
Oli melko... synkkää.
Ei tuntunut miltään.
Ei ollut enää sitä lapsenomaista riemua minussa, eikä myöskään oloa että tässä olen nyt.
ELÄN!
En elänyt.
Olin silloinkin elävä kuollut.
Ja voi helvettiläinen mitkä stressivitutusraivarit sain tänään!
Marsujen juomapullon pidike katosi eilen häkin siivouksen yhteydessä ja tänään asian huomasin.
Äijäni oli häkin siivonnut ja perkele että se sai kuulla siitä!
Meni tonkiin roskista, josko se löytyis.
Jumalauta kun kaikki pitää väsyneenäkin ite tehä, että hommat sujuis!
Saatana kun muut vain hajottaa ja kadottaa kaiken!
Ei sitten yhtä kokonaista päivää voi vain levätä, kun aina jotain päänvaivaa, mietittävää ja tehtävää!
Onko liikaa pyydetty vain yrittää olla ja levätä edes yhden päivän vuodessa!!?
Murmurärär!!
Stressasin stressistä.
Olin ihan uupunut.
Jonkin ajan päästä äijä väsäs uuden juomapullon pidikkeen, joka oli parempi ko alkuperäinen.
Hetken päästä mua kadutti kaikki raivo ym.
Mutta väsymystäni en kadu, koskaan.
En pyydä sitä anteeksi.
Kamala ihminen.
Kun elät epävakaan persoonallisuus- ja ahdistushäiriön kanssa, siihen lisättnynä vakava masennus jonkinlaisilla paniikkioireilla, (fyysiset vaivat päälle, joista en viitsi puhua, vaikka muuten avoin olenkin) niin mitäpä odottaa?
Ei mitään.
Vaikka joskus menee tyhmänä odottamaan parempaa hetkeä tai päivää paremman vireystason tai mielen muodossa.
Pettyy karvaasti ja tullaan rytinällä alas, ellei vajota alemmasa pahaan.
Hetki kerrallaan.
Päivä kerrallaan on joskus liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti